Odottaa aamua,
ei pimeässä lennä
itseään väsyksiin, ei turhaan
syöksy vasten esteitä
ja törmäile seiniin.
Odottaa.
Minun sieluni, sydämeni
odottaa aamua.
Kun monet toiveet
ajan aallokossa
ovat pirstoutuneet, käteni
väsyneet muotoilemaan
asioita haluttuun - haluamaani - suuntaan.
Kaikki aina hajosi,
ennemmin tai myöhemmin
ajan virta huuhtoi rakentamani linnat
tyhjyyteen,
hiekkarakennelmat sulivat.
Ja kuin tyhjä, autio ranta
oli huokaava sydämeni.
Kaiken sen keskellä
aloin epäillä
oppimaani:
että minä olisin
maailmankaikkeuden keskus ja napa,
että omilla vahvoilla ajatuksillani
voisin määritellä todellisuuden ja sen tarkoitukset
oikein, päästä perille
salaisuuksista, tuntea rakkauden voiman
ja koko olemuksellani
soljua sen virrassa, laulaa siitä.
Olin vaiti ja vapisin.
Onko mitään enempää?
Onko jotain todellisempaa kuin
kaikki tämä
kuinka olen oppinut määrittelemään
todellisuuden.
Odottaa aamua,
niin kuin lintu oksallaan
tai valaisinpylvään päälle seisahtaneena
on pysähtynyt katselemaan vaalenevaa taivaanrantaa
ja odottaa aamua.
Niin minäkin,
kaiken tuskani keskellä
lähes riemuiten, hymyillen jo odotan
aamua, sillä tunnen sen.
Olen löytänyt, olen oppinut tuntemaan sen.
Kuin aavistukselta,
ja hetki hetkeltä
vain syvemmin.
Lepään.
Laskettuani omat varmuuteni, luulotteluni
todellisuuden alttarille, suostuessani
kysymään
mikä todella on tärkeää, mitä kannattaa tavoitella
ja mikä kestää sittenkin vielä
kun hiekkalinnat sortuvat?
Aamu alkoi sarastaa
ja minun sydämeni, sieluni
niin kuin kohta taas lentoon nouseva lintu
löysi ihmeellisen, riemullisen laulun:
itsensä muotoisen
lahjan.
- - -
Runo syntyi aamupäivällä 6. 7. 2008 katsellessani 22. 6. ottamaani kuvaa.
Kuvan historiasta:
Olin tulossa RMJ-juhannusaktiosta Kirjurinluodosta. Olin saanut pyöränavaimen ystävältäni, joten menin heidän pihansa kautta ottaakseni pyörän telineestä, jolloin kohtasin Hertan. Hertta kiehnäsi jalkaani vasten ja naukui. Soitin ystävälle: - Teidän Hertta pyytää päästä sisälle. Hän tuli ja avasi oven, kissa pujahti sisään. Mutta koska pyörän takarengas oli tyhjä enkä viitsinyt soittaa uudelleen ja pyytää pumppua, lähdin kävelemään kotiin.
Juhannuksenjälkeinen aamu alkoi sarastaa.
Viisi kilometriä käveltyäni, viimeisessä risteyksessä ennen kotia ylitseni lensi pulupariskunta. Kohdallani linnut erkanivat, toinen istahti risteyksen toiselle puolen, kuutamopuolelle, ja toinen toiselle puolen missä aurinko oli jo nousemassa. Kello oli vähän yli 4 aamulla. Kuvasin linnut.
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1215336725828_4_large.jpg
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1215336725828_2_large.jpg
Ai niin. Ystävä laittoi myöhemmin päivällä sähköpostia ja kiitteli, että olin pelastanut heidän Hertan ulkosynnyttämiseltä. Kohta sisälle päästyään kissa oli pyöräyttänyt viisi ihanaa pentua.
ei pimeässä lennä
itseään väsyksiin, ei turhaan
syöksy vasten esteitä
ja törmäile seiniin.
Odottaa.
Minun sieluni, sydämeni
odottaa aamua.
Kun monet toiveet
ajan aallokossa
ovat pirstoutuneet, käteni
väsyneet muotoilemaan
asioita haluttuun - haluamaani - suuntaan.
Kaikki aina hajosi,
ennemmin tai myöhemmin
ajan virta huuhtoi rakentamani linnat
tyhjyyteen,
hiekkarakennelmat sulivat.
Ja kuin tyhjä, autio ranta
oli huokaava sydämeni.
Kaiken sen keskellä
aloin epäillä
oppimaani:
että minä olisin
maailmankaikkeuden keskus ja napa,
että omilla vahvoilla ajatuksillani
voisin määritellä todellisuuden ja sen tarkoitukset
oikein, päästä perille
salaisuuksista, tuntea rakkauden voiman
ja koko olemuksellani
soljua sen virrassa, laulaa siitä.
Olin vaiti ja vapisin.
Onko mitään enempää?
Onko jotain todellisempaa kuin
kaikki tämä
kuinka olen oppinut määrittelemään
todellisuuden.
Odottaa aamua,
niin kuin lintu oksallaan
tai valaisinpylvään päälle seisahtaneena
on pysähtynyt katselemaan vaalenevaa taivaanrantaa
ja odottaa aamua.
Niin minäkin,
kaiken tuskani keskellä
lähes riemuiten, hymyillen jo odotan
aamua, sillä tunnen sen.
Olen löytänyt, olen oppinut tuntemaan sen.
Kuin aavistukselta,
ja hetki hetkeltä
vain syvemmin.
Lepään.
Laskettuani omat varmuuteni, luulotteluni
todellisuuden alttarille, suostuessani
kysymään
mikä todella on tärkeää, mitä kannattaa tavoitella
ja mikä kestää sittenkin vielä
kun hiekkalinnat sortuvat?
Aamu alkoi sarastaa
ja minun sydämeni, sieluni
niin kuin kohta taas lentoon nouseva lintu
löysi ihmeellisen, riemullisen laulun:
itsensä muotoisen
lahjan.
- - -
Runo syntyi aamupäivällä 6. 7. 2008 katsellessani 22. 6. ottamaani kuvaa.
Kuvan historiasta:
Olin tulossa RMJ-juhannusaktiosta Kirjurinluodosta. Olin saanut pyöränavaimen ystävältäni, joten menin heidän pihansa kautta ottaakseni pyörän telineestä, jolloin kohtasin Hertan. Hertta kiehnäsi jalkaani vasten ja naukui. Soitin ystävälle: - Teidän Hertta pyytää päästä sisälle. Hän tuli ja avasi oven, kissa pujahti sisään. Mutta koska pyörän takarengas oli tyhjä enkä viitsinyt soittaa uudelleen ja pyytää pumppua, lähdin kävelemään kotiin.
Juhannuksenjälkeinen aamu alkoi sarastaa.
Viisi kilometriä käveltyäni, viimeisessä risteyksessä ennen kotia ylitseni lensi pulupariskunta. Kohdallani linnut erkanivat, toinen istahti risteyksen toiselle puolen, kuutamopuolelle, ja toinen toiselle puolen missä aurinko oli jo nousemassa. Kello oli vähän yli 4 aamulla. Kuvasin linnut.
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1215336725828_4_large.jpg
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1215336725828_2_large.jpg
Ai niin. Ystävä laittoi myöhemmin päivällä sähköpostia ja kiitteli, että olin pelastanut heidän Hertan ulkosynnyttämiseltä. Kohta sisälle päästyään kissa oli pyöräyttänyt viisi ihanaa pentua.
Vastaukset 4
Vanhimmat
tää rönsyää taas ihan mahdottomasti, niin täytyy
sanoa että tässä kuules viihtyy.
Upeaa tekstiä ääpee, upeaa !
Ja Hertta, Sinä teit taas jotain hyvää silläkin
matkallasi :)
Hieno runo, ajatuksia herättävä niin kuin runosi yleensä ovat. Upea! Kiitos äitiparta!!
Olet kirjoittaja vailla
vertaa,ei voi kuin
ihaillen lukea,että
kokea tunnelman
vyöryä- kuvien
kera.
Mistä lienet voimasi kuin
tahtosi ammentavan,ehkä
- elämän ja tunne -
virtojen pulppuavasta
lähteestäsi
suuren kärsivällisyyden
myötä.
On ilo lukea Runojasi,jotka
todella opettavat.
Hienot kuvat. Tosi puhuttelevat ,)
Nyt nämä meidän Hertan viisi suloista pentua
ovat jo kasvaneet tormakoiksi pikku palleroiksi hyvässä emon hoidossa
oikeita Luojan luomia kehrääjiä :)
Kiitos vielä tosi paljon!
nau miu