Tilanne on tämä, että 15-vuotias tyttäreni on alkanut todella kriittiseksi oman kehonsa suhteen.
Ehkä tietynlainen inho omaa kroppaansa kohden on jopa normaalia tuon ikäisille, mutta mielestäni tämä tilanne alkaa menemään häneltä jo hieman yli.
Hän nimittäin syö suht poikkeuksetta vain kaksi kertaa päivässä.
Nämä ateriat ovatkin juuri iltaruoka, johon kuuluu aina kasviksia, perunaa/tummaa makasonia, tai riisiä/yms, sekä lihaa/kalaa, tai kanaa.
Tällöinkin hänen annoskokonsa on todella pieni.
Seuraavan kerran hän syökin vasta illalla.
Yleensä vain jogurtin, jonka sekaan laittaa hedelmänpalasia.
Lisäksi hän harrastaa joka päivä teho-liikuntaa ainakin yhden tunnin verran.
Poikkeuksellisesti jopa kahden tunnin.
Koulunsa terveydenhoitajan mukaan tyttäreni on normaalipainoinen, joten hänellä ei edes olisi varaa ainakaan näin radikaaleihin toimiin.
Lisäksi hän kertoo usein tuntevansa huonoa omatuntoa, kun syö jotain.
Varmasti tässä tilanteessa on jo teidänkin mielestänne kaikki mahdolliset merkit anoreksiasta.
Mitä voin äitinä tehdä asian hyväksi?
Pelko tyttären sairastumisesta anoreksiaan.
30
4680
Vastaukset
- luna89
Joo, ihan selvät merkit anoreksiasta.
Jos peilaan omaan kokemukseeni niin sanoisin: PUUTU ONGELMAAN! mitä aikaisemmin sen parempi. Oma äitini puuttui anoreksiaani kun olin sairastanut sitä noin pari kuukautta, silti paino ehti tippua jo ennestään hoikasta kropasta 15 kiloa ja toipumista sairaudesta ja kamppailua anoreksiaa vastaa on jatkunut yli vuoden, enkä ole vieläkään ihan selvillä vesillä, vaikka paino onkin ensimmäistä kertaa noussut yli kahteen vuoteen ja pystyn syömään nykyään normaaleja määriä.
Tarjoa mahdollisimman paljon tukea ja ymmärrystä. Söymään pakottaminen ei ainakaan omalla kohdallani tuottanut tulosta, vaan oma oivallus ongelmaan syömisen ja panonhallinnan seurannan pakkomielteisyydestä oli kaikkein tärkeintä. Yritä näyttää tyttärellesi mitä kaikkea muuta hän on kuin ulkonäkö ja paino. Ja ymmärrys on anorektikolle kamalan tärkeää. Tee hänelle selväksi, että ymmärrät että hänellä on vaikeaa ja ongelma ja että syöminen normaalisti on hänelle vaikeaa.. kerro että haluat auttaa ja taistella hänen sairauttaan vastaan ei häntä itseään.
Tsemppiä ja voimia! Uskoaan ei saa koskaan menettää!- tärkeän
tuen lisäksi ammattiavusta lisänä voisi olla hyötyä. Voitte käydä käynneillä yhdessä tai erikseen -mahdollisesti myös "yksin ja kaksin". Terveyskeskuslääkärin kautta saa ajan nuorisopsykiatrian poliklinikalle.
Toivottavasti asiat järjestyvät pikkuhiljaa. :) - maximus
Erityisesti sinulle, luna89.
Tuon sinun kertoman omakohtaisen sairautesi myötä sain viimein hahmotettua tämän tyttärenikin tilanteen selväksi.
Nyt tiedän, että tähän todella on puututtava.
Siltikin ne keinot ovat vielä hukassa.
Ennnen yritin välistä tuputtaa ruokaa hänelle.
Nyt en sitä aio enää yrittää, koska se luultavasti vain lisäisi tilanteen vaikeutta.
Eilis-iltana otin syömishäiriön, omasta mielestäni rankentavassa muodossa, puheeksi.
Kerroin olevani valmis auttamaan ja antamaan hänelle tukea niin paljon, kuin hän vain tarvitsisi päästäkseen jälleen normaaliin elämään kiinni.
Siltikään en saanut häntä avautumaan tilanteestaan.
Hän sanoi vain tyynesti, ettei hänellä ole mitään ongelmaa.
Omien sanojensa mukaan hän ei voisi olla anorektikko, sillä nämä "eivät syö mitään ja ovat reilusti alipainoisia."
Yritin väittää toista, kunnes hän sanoi:"Tuskin lääkärikään mua anoreksiaa sairastavaksi tässä kropassa diagnosoisi."
Siihen en enää osannut sano mitään.
On totta, että hän on, vielä, normaali painoinen.
Mutta koko jutun ideahan on se, mihin tämä hänen tyylinsä vielä tulee johtamaan.
Luna89, kerroit sen oman oivalluksesi pakkomielteestä syömistäsi kohtaan olleen se tärkein asia.
Saiko äitisi sinut tajuamaan asian vakavuuden, vai saitko sen jostakin muualta? - hiljanen
maximus kirjoitti:
Erityisesti sinulle, luna89.
Tuon sinun kertoman omakohtaisen sairautesi myötä sain viimein hahmotettua tämän tyttärenikin tilanteen selväksi.
Nyt tiedän, että tähän todella on puututtava.
Siltikin ne keinot ovat vielä hukassa.
Ennnen yritin välistä tuputtaa ruokaa hänelle.
Nyt en sitä aio enää yrittää, koska se luultavasti vain lisäisi tilanteen vaikeutta.
Eilis-iltana otin syömishäiriön, omasta mielestäni rankentavassa muodossa, puheeksi.
Kerroin olevani valmis auttamaan ja antamaan hänelle tukea niin paljon, kuin hän vain tarvitsisi päästäkseen jälleen normaaliin elämään kiinni.
Siltikään en saanut häntä avautumaan tilanteestaan.
Hän sanoi vain tyynesti, ettei hänellä ole mitään ongelmaa.
Omien sanojensa mukaan hän ei voisi olla anorektikko, sillä nämä "eivät syö mitään ja ovat reilusti alipainoisia."
Yritin väittää toista, kunnes hän sanoi:"Tuskin lääkärikään mua anoreksiaa sairastavaksi tässä kropassa diagnosoisi."
Siihen en enää osannut sano mitään.
On totta, että hän on, vielä, normaali painoinen.
Mutta koko jutun ideahan on se, mihin tämä hänen tyylinsä vielä tulee johtamaan.
Luna89, kerroit sen oman oivalluksesi pakkomielteestä syömistäsi kohtaan olleen se tärkein asia.
Saiko äitisi sinut tajuamaan asian vakavuuden, vai saitko sen jostakin muualta?kuten luna jo totesi, ruuan tuputtaminen on ehkä pahin asia mitä sairastuneelle voi tehdä.
Itselleni kävi myös noin, että vanhemmat alkoivat epäilemään anoreksiaa ennenkuin edes olin alipainoinen. Itse en vielä tiedostanut tilannetta lainkaan. Kuitenkin kun tajusin miten hankalaa syöminen minulle oli niin paino laski ja mukaan tuli itsetuhoiset ajatukset ja vasta niiden alettua minut otettiin osastohoitoon, jo sairaalloisen alipainoisena.
Ehkä kannattaisi jutella tyttäresi kanssa hänen tavoitepainostaan tai jotain? ja jos hän on jo tavoitepainossaan niin kannattaa muistuttaa häntä että hänen ei tarvitse syödä enää laihdutusruokavaliota, joka hänellä on ilmiselvästi ollut.
Syömishäiriötä on aina syytä epäillä jos suhde ruokaan on vääristynyt, jos hänellä esim. on vain sallitut ruuat ja ehdottomasti kielletyt ja vain tietyt kellonajat milloin saa syödä ja jonka jälkeen ei saa syödä. Kannattaisi ehkä mennä ravitsemusterapeutinKIN puheille, sillä jos tyttäresi on noudattanut niukkaenergistä ruokavaliotaan jo pitkään hänelle saattaa "normaali ruokailu" olla jo täysin vieras käsite ja mahdoton noudattaa.
Toivon parasta, ettei tyttäresi vielä ole kovin syvällä suossa, tai siellä lainkaan. :) - luna89
maximus kirjoitti:
Erityisesti sinulle, luna89.
Tuon sinun kertoman omakohtaisen sairautesi myötä sain viimein hahmotettua tämän tyttärenikin tilanteen selväksi.
Nyt tiedän, että tähän todella on puututtava.
Siltikin ne keinot ovat vielä hukassa.
Ennnen yritin välistä tuputtaa ruokaa hänelle.
Nyt en sitä aio enää yrittää, koska se luultavasti vain lisäisi tilanteen vaikeutta.
Eilis-iltana otin syömishäiriön, omasta mielestäni rankentavassa muodossa, puheeksi.
Kerroin olevani valmis auttamaan ja antamaan hänelle tukea niin paljon, kuin hän vain tarvitsisi päästäkseen jälleen normaaliin elämään kiinni.
Siltikään en saanut häntä avautumaan tilanteestaan.
Hän sanoi vain tyynesti, ettei hänellä ole mitään ongelmaa.
Omien sanojensa mukaan hän ei voisi olla anorektikko, sillä nämä "eivät syö mitään ja ovat reilusti alipainoisia."
Yritin väittää toista, kunnes hän sanoi:"Tuskin lääkärikään mua anoreksiaa sairastavaksi tässä kropassa diagnosoisi."
Siihen en enää osannut sano mitään.
On totta, että hän on, vielä, normaali painoinen.
Mutta koko jutun ideahan on se, mihin tämä hänen tyylinsä vielä tulee johtamaan.
Luna89, kerroit sen oman oivalluksesi pakkomielteestä syömistäsi kohtaan olleen se tärkein asia.
Saiko äitisi sinut tajuamaan asian vakavuuden, vai saitko sen jostakin muualta?Ensinnäkin se, että tyttäresi sanoo hänellä "ei ole ongelmaa" on helposti sanahelinää. Minulla on aina ollut todella läheiset välit äitini kanssa ja olen puhunut hänen kanssa aina ja kaikesta, mutta silti valehtelin lukemattomia kertoja hänelle painosta, syömisestä, paranemishalusta jne jne ja joka kerta se tappoi miuta sisältä aina vain enemmän. Anoreksia ei kysy rakkautta, se on kuin voima joka ajaa rakkaat erilleen, saa heidät puhumaan erikieltä ja aiheuttaa ristiriitoja. Minusta tuntui sille, että sairaus pisti minut valehtelemaan, sillä halusin toimia päämääräni mukaan -> laihtua laihtua laihtua... mutta samalla se tuntui ihan kamalalle sillä en halunnut tuottaa sitä tuskaa läheisilleni jota aiheutin.. toisin sanoen koin tuplasti ahdistusta, joka vain lietsoi lisää anoreksiaa, sillä käsittelin tunteita syömällä ja syömättömyydellä. Kun täytti pään vain ajatuksilla ruuasta niin silloin ei tarvinnut ajatella muuta. Tukahdutin kaiken. Lisäksi oma syömishäiriöni sai lisäpotkua urheilijantaustastani... kuvittelin olevani parempi laihana, mutta suorituskyvyn laskiessa syömättömyyden takia, koin lisää pahaaoloa, koska en pystynyt urheilemaan. Koin itseni mitättömyydeksi, kun en jaksanut edes treenata. Minun piti ottaa vauhtia aivan pohjalta. Olin jo niin alipainoinen, että kaikki olivat sitä mieltä, että kuulun osastolle. Oma äitini oli kuitenkin ainut, joka uskoi minuun ja sanoi ettei osastoa tarvita jos en niin halua. (Muutaman kerran hän kyllä säikäytteli minua, kun sanoi ettei hänellä kohta ole muuta vaihtoehtoa kuin passittaa minut osastolle). Pikkuhiljaa erilaisten pienten asioiden loksahdettua kohdalleen, yhden toisen anoreksiaa sairastavan (parantumismyönteisen) ystäväni ja äitini kannustamana oivalsin, että minä en ole se paha vaan sairaus joka saa minut olemaan ilkeä itselleni. Mietin haluanko kuluttaa koko loppu elämäni ajatellen vain ruokaa. Pikku hiljaa pienin askelin, välillä eteen ja välillä taaksepäin tepastaen olen kuitenkin alkanut nähdä maailmassa muutakin kuin laihuutta ja ruokaa. Lasken edelleen päivittäin kaloreita ja olen himourheilija, mutta olen oppinut nauttimaan itsestäni juuri tälläisenä ja aioin nauttia myös useita kiloja vahvempana, sillä kesän aikana olen saanut 2 kiloa takaisin painoa. Vaikka se kuulostaa pienelle määrälle se on miulle tosi suuri asia ja sen sulattaminen on välillä hankalaa, mutta ymmärrän että tämä on oikea suunta. Toivottavasti tästä on siulle jotain apua. Sanoisin vielä ole tukena ja kannusta, vaikka saisit kuinka paljon lokaa naamalle rakkaalta tyttäreltäsi. Kaikki mitä hän sanoo ei ole se mitä tarkoittaa. Anoreksiaa vastaan on turha taistella kidutuksella ja pakotuksella sillä ne ovat aseet joita se itse käyttää. Rakkaus ja ymmärrys ja loputun tuki ovat aseet joiden voimia se ei tunne eli silloin kaikkein vahvimmat.
ps. Kävin psykiatrin kanssa keskustelemassa lähes kahden vuoden ajan (ja käyn edelleen), Ainakin minun tapauksessa siitä on ollut hyötyä että on voinut puhua ihan vieraan ihmisen kanssa ilman ennakko käsityksiä, vaikka väliilä se on tuntunut minusta aivan turhalle kamalalle ja hirveälle. - dia23
maximus kirjoitti:
Erityisesti sinulle, luna89.
Tuon sinun kertoman omakohtaisen sairautesi myötä sain viimein hahmotettua tämän tyttärenikin tilanteen selväksi.
Nyt tiedän, että tähän todella on puututtava.
Siltikin ne keinot ovat vielä hukassa.
Ennnen yritin välistä tuputtaa ruokaa hänelle.
Nyt en sitä aio enää yrittää, koska se luultavasti vain lisäisi tilanteen vaikeutta.
Eilis-iltana otin syömishäiriön, omasta mielestäni rankentavassa muodossa, puheeksi.
Kerroin olevani valmis auttamaan ja antamaan hänelle tukea niin paljon, kuin hän vain tarvitsisi päästäkseen jälleen normaaliin elämään kiinni.
Siltikään en saanut häntä avautumaan tilanteestaan.
Hän sanoi vain tyynesti, ettei hänellä ole mitään ongelmaa.
Omien sanojensa mukaan hän ei voisi olla anorektikko, sillä nämä "eivät syö mitään ja ovat reilusti alipainoisia."
Yritin väittää toista, kunnes hän sanoi:"Tuskin lääkärikään mua anoreksiaa sairastavaksi tässä kropassa diagnosoisi."
Siihen en enää osannut sano mitään.
On totta, että hän on, vielä, normaali painoinen.
Mutta koko jutun ideahan on se, mihin tämä hänen tyylinsä vielä tulee johtamaan.
Luna89, kerroit sen oman oivalluksesi pakkomielteestä syömistäsi kohtaan olleen se tärkein asia.
Saiko äitisi sinut tajuamaan asian vakavuuden, vai saitko sen jostakin muualta?"Tuskin lääkärikään mua anoreksiaa sairastavaksi tässä kropassa diagnosoisi."
Onhan se totta, että kaikki Anorexia Nervosan diagnostiset kriteerit eivät välttämättä (vielä) tyttärenne kohdalla täyttyisi, mutta saattaisihan se lääkäri diagnosoida esimerkiksi Epätyypillisen laihuushäiriön tai Määrittämättömän syömishäiriön.
Minusta on aivan turhaa tuijotella liikaa diagnooseihin vaan sen sijaan keskittyä olennaiseen, eli avun hankintaan. Ongelma on olemassa, eikä se siitä pelkällä diagnoosilla parane.
Kuitenkin jo tuo lausahdus minusta osoittaa, että tyttärenne tietää ettei kaikki ole ihan ok. Anoreksia kun ei todellakaan ole painosta kiinni. Se ettei hän vielä ole alipainoinen ei tarkoita etteikö apua kannattaisi hakea. Olen samaa mieltä Lunan kanssa siitä, että apua kannattaa hakea mahdollisimman aikaisin.
Monelle syömishäiriöiselle ongelmia tuottaa juuri se ettei tunne olevansa tarpeeksi sairas (tarpeeksi laiha), että kehtaisi pyytää apua.
Itse olen tällä hetkellä syömishäiriöhoidossa, jossa minut laitettiin anoreksiapotilaille tarkoitettuun hoitoon(koska lääkärin mielestä en ihan buliminenkaan ole), ja minä tosiaan olen myös ihan normaalipainoinen.
- linddaaaa
puutu asiaan ja mahdollisimman nopeasti! Olen 17 vuotta ja sairastuin anoreksiaan noin 3 vuotta sitten eli aika lailla saman ikäisenä kuin tyttäresi on nyt. olen harrastanut taitoluistelua koko ikäni. silloin hieman alle 3 vuotta sitten meille tuli herkku lakko 4 viikon ajaksi enne kilpailuja. sitä ennen en koskaan ollut ajatellut painoani tai syömisiäni... siitä se sitten lähtikin. harkat lisääntyivät huomaamatta ja aloin laihtua, kun herkut jätettiin pois ja harkat lisääntyivät. olin täysin normaali painoinen eli syytä painon pudotukseen ei ollut. söin pikku hiljaa vähemmän ja vähemmän. lopulta mutustelin vain porkkanaa. sitten porkkanat vaihtuivat omenoiksi. kahden kuukauden aikana painoa oli pudonnut lähes 20 kiloa. kaverini olivat huomanneet laihtumiseni ja sanoivat minulle kyllä siitä. olin vain ylpeä enkä käsittänyt tilanteen vakavuutta. sitten tanssi opettajani puuttui asiaan. meillä oli edistymisnäyte ja tämän jälkeen vanhempien kanssa palaute. siellä opettajani sanoi äidilleni ja minulle, että jos painoni ei ala nousta niin minut potkaistaan tanssikoulusta ulos. silloin silmäni aukesivat hieman. äiti oli jo aikaisemmin huomannut kyllä syömisongelmani ja yrittänyt tuputtaa minulle ruokaa minkä ehti. jos pöydässä syötiin yhdessä perheen kanssa vaikkapa päivällinen tungin vain ruuan taskuihini tai servetin sisään ja kaikki luulivat että söin ja olivat iloisiä.... noh äiti soitti kouluterveyden hoitajalle ja sitten painoani alettiin tarkkailla. sitten pikkuhiljaa aloin parantua. mutta sen voin sanoa että olin kyllä reippaasti alipainoinen pahimpana aikana. olen ikuisesti kiitollinen tanssiopettajalleni joka puuttui peliin. ties mitä muuten olisi tapahtunut. osastolle en ikinä onneksi joutunut.
haluan kannustaa sinua puuttumaan tilanteeseen mahd. pian! :) ettei tilanne riistäydy käsistä. minäkin kielsin ja sanoin ettei syömishäiriötä ole. kielsin sen itseltäni vaikka sisimmässä tiesin että hätä on suuri. silmäni aukesivat lopulta kun yhtenä iltana kävelylenkillä äitini sanoi minulle:" monet lapset kuolevat nälkään, ole onnellinen että meillä on asiat niin hyvin. ja tiesitkö että voit jäädä lapsettomaksi tuon typerän laihduttamisen vuoksi?" silloin heräsin. ymmärsin kuinka typerä olin ollut. olin riskeeramassa koko tulevaisuuteni. eli puhu tytöllesi ajoissa. älä tuputa ruokaa, vaan kannusta syömään monipuolisesti ja vähän. jos sinusta tuntuu ettet itse voi auttaa käänny ammatti avun puoleen. sieltä löytyy kyllä ratkaisu.
tänä päivänä olen täysin normaalipainoinen ja onnellinen nuori. syöminen on kuitenkin edelleen suurin ongelmani. ruoka on AINA mielessä. ajoittain syön melko normaalisti. sitten taas ahmin ja paastoan. olen puhunut tuttava lääkärimme kanssa asiasta ja pikku hiljaa tästä selvitään yli. mutta paljo tämä prosessi on minulta vienyt: ystäviä, voimia, harrastuksen jne.." on se opettanutkin. mutta tältä kauhealta alamäeltä voit estää tyttösi jos puutut asiaan nyt. tsemppiä! :)kyllä asia hoituu, onneksi olet näin aikaisin liikkeellä! minulla on muutama kaverikin jolla on ollut samanlaista ongelmaa. jos haluat kuulla/ keskustella lisää niin kerron mielelläni! haluan olla avuksi!- luna89
siun tarina kuulosti ihan omaltani ja ihan samanlaisia ajatuksia on pyörinyt miunkin päässä. Miullakin alko ekan kerran toi painon kyttääminen, kun yleisurheilun harkkaryhmäni kanssa alotettiin ihan viaton karkkilakko ennen kisakautta.
Olisi kiva vaihtaa ajatuksia vaikka sähköpostitse. Miulle antaa ainakin ihan hirmuisesti uskoa parantumiseen, kun kuulee toisista, jotka ovat samassa tilanteessa. - maximus
Mieltä todella lämmittää, miten olette valmiita jakamaan omia kipeitä kokemuksianne tänne auttaaksenne minua tyttäreni tilanteen kanssa.
Teidän omakohtaisten tarinoidenne kautta olenkin ehkä oppinut katsomaan tätä tyttäreni tilaa hieman toisella tapaa.
Linddaaaa, luettuani tekstisi olin lukevinani sieltä ns. rivien välistä sinun syömishäiriön juurtuvan tuosta hoikan vartalon tavoittelusta tuota taitoluistelua varten, sekä juurikin siellä nostettu tavoite tarkkailla syömisiään.
Mietin, voisiko samanlaisena "tilanteen laukaisijana" toimia tyttärelläni hänen harraste-voimistelunsa valmentaja ja tämän, toki hyvällä tarkoituksella, antamat neuvot syömisen suhteen.
Tyttäreni kertoi muun muassa erästä viime viikkoista tapahtumaa tämän valmentajansa kanssa.
He olivat tehneet vatsalihaksia, jolloin tämä hieman vanhempi nais-valmentaja oli iloisena todennut:"Maikki(nimi muutettu) sinullahan menee tuo vatsa jo tuolla tavalla mukavasti montulle!"
Tästä tyttäreni oli tietysti ilahtunut, mutta aloin myös miettiä sitä, miten kovin tämän valmentajan ajatusmaailma vaikuttaa tyttäreni nykyiseen tilaan.
Haluaisin niin kovasti saada tyttäreni ymmärtämään tilanteen vakavuuden, sekä myöntämään hänellä olevan ongelma.
Tätä en kumminkaan hänestä saa irti.
Entä, kun hän ei pidä itseään sairaana, eikä siten suostu lähtemään mihinkään ammatti-auttajien luo.
Miten silloin toimin?
Pitäisikö hänet pakottaa sinne joillakin keinoin jo nyt, vai vasta silloin, kun lääkäriKIN diagnosoisi hänet anorektikoksi? - linddaaaa
maximus kirjoitti:
Mieltä todella lämmittää, miten olette valmiita jakamaan omia kipeitä kokemuksianne tänne auttaaksenne minua tyttäreni tilanteen kanssa.
Teidän omakohtaisten tarinoidenne kautta olenkin ehkä oppinut katsomaan tätä tyttäreni tilaa hieman toisella tapaa.
Linddaaaa, luettuani tekstisi olin lukevinani sieltä ns. rivien välistä sinun syömishäiriön juurtuvan tuosta hoikan vartalon tavoittelusta tuota taitoluistelua varten, sekä juurikin siellä nostettu tavoite tarkkailla syömisiään.
Mietin, voisiko samanlaisena "tilanteen laukaisijana" toimia tyttärelläni hänen harraste-voimistelunsa valmentaja ja tämän, toki hyvällä tarkoituksella, antamat neuvot syömisen suhteen.
Tyttäreni kertoi muun muassa erästä viime viikkoista tapahtumaa tämän valmentajansa kanssa.
He olivat tehneet vatsalihaksia, jolloin tämä hieman vanhempi nais-valmentaja oli iloisena todennut:"Maikki(nimi muutettu) sinullahan menee tuo vatsa jo tuolla tavalla mukavasti montulle!"
Tästä tyttäreni oli tietysti ilahtunut, mutta aloin myös miettiä sitä, miten kovin tämän valmentajan ajatusmaailma vaikuttaa tyttäreni nykyiseen tilaan.
Haluaisin niin kovasti saada tyttäreni ymmärtämään tilanteen vakavuuden, sekä myöntämään hänellä olevan ongelma.
Tätä en kumminkaan hänestä saa irti.
Entä, kun hän ei pidä itseään sairaana, eikä siten suostu lähtemään mihinkään ammatti-auttajien luo.
Miten silloin toimin?
Pitäisikö hänet pakottaa sinne joillakin keinoin jo nyt, vai vasta silloin, kun lääkäriKIN diagnosoisi hänet anorektikoksi?Mielestäni on todella mukavaa jos voin olla avuksi. Tiedän sen, että sellainen jolla ei ole syömishäiriötä ollut, ei voi ymmärtää siitä juuri mitään. On hienoa, että keksit pyytää täältä neuvoja, koska täällä käy päivittäin lukemassa ja kirjottamassa nuoria jotka itse ovat kärsineet/ kärsivät syömisongelmista. Ja meiltä saat varmasti paljon uusia näkökulmia ja apua. Toivottavasti :)
Aivan. Niin siinä kävikin kuin huomaamatta. Halusin näyttää upealta kilpailupuvuissani, kiinteältä ja hoikalta. luulenpa että valmentajakin jollakin tavalla tuki laihuutta ja näyttävyyttä! Minä- kuvani alkoi vääristyä. Luulin olevani pyöreämpi kuin olin. Olin joskus ala-aste ikäisenä hieman pulle, niin uskon että se ajoi minua myös laihdutuksen tielle.Tämä aivan sama juttu on varmasti myös voimistelussa.
Tuo mitä valmentaja on sanonut kuulostaa melko pahalle tyttösi kannalta! hyvää valmentaja on varmasti "maikulle" tarkoittanut. Maikku on kuitenkin ymmärtänyt asian luultavasti eri tavalla kuin valmentaja tarkoitti. Maikku on on saattanut ajatellut "jes, nyt kelpaan valmentajalle paremmin ja tuloksia on tullut!" Itse ainakin laihdutin osalta siksi, että kelpaisin muille. Erittäin typerää, mutta enhän minä sitä vielä ymmärtänyt. Maikku on juuri siinä iässä kun on epävarmimmillaan itsestään ja alkaa tulla poikaystäviä ja pitää esittää "coolia"... Haluaa olla kavereiden kesken suosittu ja sellainen josta kaikki tykkää. Itse ajattelin, että laihana olen parempi kuin sellaisena mikä olin. Laihduttamsita ainakin alussa ruokki vielä sekin että silloin niitä poikia alkoi tupsahdellakkin joka nurkan takaa. olin tietenkin onnellinen. En kyllä tiedä johtuiko se laihduttamisesta vai mistä mutta niin kuitenkin kävi.
Itse valmennan 11-14- vuotiaita luistelijoita tällä hetkellä. Huomaan jo heidän joukossaan laihuuden tavoittelua. Paineet ovat ilmeisesti hyvin kovat jo tuossa iässä. Uskonkin, että tämätyttäresi laihdutus vimma on lähtenyt voimistelusta ja kavereiden paineista.
Olin noin vuosi sitten sellaisella valmentaja kurssilla, missä oli sekä luistelijoita että telinevoimistelijoita. Sielä puhuimme myös näistä lajiemme ulkonäköpaineista. Meitä neuvottiin kannustamaan suojettejamme terveelliseen ruokavalioon jo 10- vuoden iästä eteenpäin. Mielestäni on typerää alkaa niin nuorille antamaan kalori määräyksiä! Tietenkin sitten pikku hiljaa mutta ei nyt aivan 10-vuoden ikäisenä kuitenkaan. Olen täysin varma, että tyttösi on kuunnellut lukuisat ruoka saarnat. Niin ainakin meillä oli.Tottakai terveellinen ruokavalio on hyväksi! Mutta hiilaridiettien ja kaloreiden minimointi ei!
Luna89 sanoi, että hänen suorituskykynsä alkoi heiketä, niin myös minun. Lihakset katosivat hiljalleen, kun kehoni ei saanut proteiiniä enkä jaksanut luistella enkä myöskään justa yhtä hyvin kuin ennen.
Hmm en niinkään kannattaisi pakko hoitoa. Voisit keskustella vaikkapa maikun valmentajan kanssa ja sanoa hänelle, että olet huolissasi tytöstä ja kertoa hänen syömisestä. Älä kuitenkaan kerro maikulle, että menit puhumaan. Valmentajaa tyttökin saattaisi kuunnella, jos hän esim. pitäisi koko ryhmälle luennon syömisestä ja kertoisi, että lihakset tarvitsevat proteiineja ymsyms. se voisi olla yksi keino. Sitten sillä että itse kannustat häntä ja lupaat tehdä terveellistä ruokaa kasviksia ja vähä rasvaista ruokaa. Herkkuja ei kannata tuputtaa. Ja psykologi on mielestäni erittäin hyvä asia. Itse kävin myös ravitsemusterapeutilla. se ei ehkä kuulosta tytöstäsi yhtä pahalta kuin psykologi. Ja kouluterveydenhoitaja on myös hyvä vaihtoehto. Tosin silloin kun itse jouduin kouluterkkarille niin hän ei ymmärtänyt tilannetta ollenkaan. Mutta aina kannttaa yrittää.
Sitten vielä yksi neuvo. Mielestäni ei kannata sanoa maikulle että oletpa laiha tai kylläpä olet laihtunut. Se tukee hänen laihdutus prosessia. Kannattaa ennemmin kehua muita kuin ulkoisia piirteitä ja korostaa oikeasti elämässä kantavia kortteja :)
Kuinka monta kertaa viikossa hänellä on treenit?
ja ps. Seuraa hänen kuukautisiaan, sillä sitten on todella vakavaa jos ne alkavat jäädä pois. niin kävi minulle. onneksi silloin äiti puuttui peliin. Se on 100% varmaa että niin käy ennemmin tai myöhemmin jos alipainon puolelle mennään. - linddaaaa
luna89 kirjoitti:
siun tarina kuulosti ihan omaltani ja ihan samanlaisia ajatuksia on pyörinyt miunkin päässä. Miullakin alko ekan kerran toi painon kyttääminen, kun yleisurheilun harkkaryhmäni kanssa alotettiin ihan viaton karkkilakko ennen kisakautta.
Olisi kiva vaihtaa ajatuksia vaikka sähköpostitse. Miulle antaa ainakin ihan hirmuisesti uskoa parantumiseen, kun kuulee toisista, jotka ovat samassa tilanteessa.Jep niin olis! lisääppä meseen skategirl__@hotmail.com
- linddaaaa
maximus kirjoitti:
Mieltä todella lämmittää, miten olette valmiita jakamaan omia kipeitä kokemuksianne tänne auttaaksenne minua tyttäreni tilanteen kanssa.
Teidän omakohtaisten tarinoidenne kautta olenkin ehkä oppinut katsomaan tätä tyttäreni tilaa hieman toisella tapaa.
Linddaaaa, luettuani tekstisi olin lukevinani sieltä ns. rivien välistä sinun syömishäiriön juurtuvan tuosta hoikan vartalon tavoittelusta tuota taitoluistelua varten, sekä juurikin siellä nostettu tavoite tarkkailla syömisiään.
Mietin, voisiko samanlaisena "tilanteen laukaisijana" toimia tyttärelläni hänen harraste-voimistelunsa valmentaja ja tämän, toki hyvällä tarkoituksella, antamat neuvot syömisen suhteen.
Tyttäreni kertoi muun muassa erästä viime viikkoista tapahtumaa tämän valmentajansa kanssa.
He olivat tehneet vatsalihaksia, jolloin tämä hieman vanhempi nais-valmentaja oli iloisena todennut:"Maikki(nimi muutettu) sinullahan menee tuo vatsa jo tuolla tavalla mukavasti montulle!"
Tästä tyttäreni oli tietysti ilahtunut, mutta aloin myös miettiä sitä, miten kovin tämän valmentajan ajatusmaailma vaikuttaa tyttäreni nykyiseen tilaan.
Haluaisin niin kovasti saada tyttäreni ymmärtämään tilanteen vakavuuden, sekä myöntämään hänellä olevan ongelma.
Tätä en kumminkaan hänestä saa irti.
Entä, kun hän ei pidä itseään sairaana, eikä siten suostu lähtemään mihinkään ammatti-auttajien luo.
Miten silloin toimin?
Pitäisikö hänet pakottaa sinne joillakin keinoin jo nyt, vai vasta silloin, kun lääkäriKIN diagnosoisi hänet anorektikoksi?Voit myös tarkkailla vältteleekö maikku rasvaa. Jos niin on niin se voi kehittyä todella vakavaksi. Itselleni kävi niin. Vieläkään en koskaan laita voita leivänpäälle. Se kaamo on säilynyt tähän päivään saakka. Mutta pikku hiljaa hyvä tulee.
Vielä tuosta pakkohoitoon raahamisesta... Yritä ensin keksutella ja saada hänet suostuteltua. Jos hän kiistää syömishäiriön älä luovuta. Se on normaali reaktio. Siinä kiihtyy ja alkaa helposti huutamaan ettei mitään ongelmaa ole.Sano että haluat vain hänen parastaan ja ettei siinä ole häpeämistä. kannusta :) sen varmasi osaat, koska selvästi välität lapsestasi paljon! jos hän ei suostu, niin varaa aika.
Jos maikulla on isosisko voisi hän myös yrittää puhua maikulle :) - linddaaaa
maximus kirjoitti:
Mieltä todella lämmittää, miten olette valmiita jakamaan omia kipeitä kokemuksianne tänne auttaaksenne minua tyttäreni tilanteen kanssa.
Teidän omakohtaisten tarinoidenne kautta olenkin ehkä oppinut katsomaan tätä tyttäreni tilaa hieman toisella tapaa.
Linddaaaa, luettuani tekstisi olin lukevinani sieltä ns. rivien välistä sinun syömishäiriön juurtuvan tuosta hoikan vartalon tavoittelusta tuota taitoluistelua varten, sekä juurikin siellä nostettu tavoite tarkkailla syömisiään.
Mietin, voisiko samanlaisena "tilanteen laukaisijana" toimia tyttärelläni hänen harraste-voimistelunsa valmentaja ja tämän, toki hyvällä tarkoituksella, antamat neuvot syömisen suhteen.
Tyttäreni kertoi muun muassa erästä viime viikkoista tapahtumaa tämän valmentajansa kanssa.
He olivat tehneet vatsalihaksia, jolloin tämä hieman vanhempi nais-valmentaja oli iloisena todennut:"Maikki(nimi muutettu) sinullahan menee tuo vatsa jo tuolla tavalla mukavasti montulle!"
Tästä tyttäreni oli tietysti ilahtunut, mutta aloin myös miettiä sitä, miten kovin tämän valmentajan ajatusmaailma vaikuttaa tyttäreni nykyiseen tilaan.
Haluaisin niin kovasti saada tyttäreni ymmärtämään tilanteen vakavuuden, sekä myöntämään hänellä olevan ongelma.
Tätä en kumminkaan hänestä saa irti.
Entä, kun hän ei pidä itseään sairaana, eikä siten suostu lähtemään mihinkään ammatti-auttajien luo.
Miten silloin toimin?
Pitäisikö hänet pakottaa sinne joillakin keinoin jo nyt, vai vasta silloin, kun lääkäriKIN diagnosoisi hänet anorektikoksi?Onko sinulle painonvartijoiden toiminta tuttua?
Meillä sekä äiti että isä ovat käyneet painonvartijoissa. Olen selaillut niitä vihkosia ja katsonut ohjeita. Mielestäni ne ovat todella hyvät. niillä ei pääse lihomaan. Ruoka on terveellistä ja monipuolista ja herkuttelukin sallitaan. Jos olet joskus ollut painonvartijoissa näytä maikulle niitä lippusia ja lappusia mitä sieltä sait. Koska jos hän välttämättä haluaa laihtua niin niillä ohjeilla se onnistuu terveellisesti :) - luna89
linddaaaa kirjoitti:
Jep niin olis! lisääppä meseen skategirl__@hotmail.com
lisäsin siut meseen. Luin noi siun alemmat kirjotukset ja olen tosi samoilla linjoilla siun kanssa. Ja tuo siun tarina on kyllä ihan kuin omaa kirjoitusta lukisi. Miulla on erotuksena se, että yritän vielä palata kilpaurheilun pariin. Alkuun oli kamalan vaikeaa hyväksyä, sitä että joutuu aloittamaan ihan alusta ja olin tosi vihainen itselleni, mutta nyt halu palata ja tulla taas vahvaksi ja urheilulliseksi ja ennen kaikkea terveeksi on ehkä suurin motivaatio joka ajaa miuta yhä kauemmaksi reksiasta :)
- maximus
linddaaaa kirjoitti:
Voit myös tarkkailla vältteleekö maikku rasvaa. Jos niin on niin se voi kehittyä todella vakavaksi. Itselleni kävi niin. Vieläkään en koskaan laita voita leivänpäälle. Se kaamo on säilynyt tähän päivään saakka. Mutta pikku hiljaa hyvä tulee.
Vielä tuosta pakkohoitoon raahamisesta... Yritä ensin keksutella ja saada hänet suostuteltua. Jos hän kiistää syömishäiriön älä luovuta. Se on normaali reaktio. Siinä kiihtyy ja alkaa helposti huutamaan ettei mitään ongelmaa ole.Sano että haluat vain hänen parastaan ja ettei siinä ole häpeämistä. kannusta :) sen varmasi osaat, koska selvästi välität lapsestasi paljon! jos hän ei suostu, niin varaa aika.
Jos maikulla on isosisko voisi hän myös yrittää puhua maikulle :)Linddaaaa, olen hyvin tyytyväinen itsekkin, että löysin tieni juuri tälle keskustelupalstalle.
Ilman teidän arvokkaita neuvojanne olisin tuputtanut hänelle ruokaa varmasti ikuisesti, sekä yrittäny pakolla saada sitten hoitoon.
Itsellä, kun ei tosiaan ole kokemusta moisesta.
Tyttärelläni tosiaan on treenit lähes poikkeuksetta 3 kertaa viikossa.
Olen myös saanut kuulla lukuisia juttuja hänen valmentajansa kertomista syömis-neuvoista.
Mietin tässä juuri, ottaisiko tämä kyseinen naisihminen edes kovin todesta tätä "Maikun" ongelmaa minun suustani?
Iteasiassa tyttäreni kummi kävi tuossa viime viikolla meillä kylässä.
Hän oli nähnyt "Maikkua" viimeksi kuukausi sitten ja tällä kertaa järkyttyi kovasti sitä, miten tyttö oli laihtunut.
"Maikku" meni tästä tilanteesta vähän vaikeaksi.
"Ai oon? En mä oo huomannu.." hän kielteli asiaa.
Miten te, samanlaisia tunteita kokeneet, olette toimineet tilanteissa, joissa teidän laihtumistanne on ihmetelty?
Vaikka siis olisitte siitä riemuissanne sisäisesti, niin näyittekö sen myös kanssaihmisillenne?
Linddaaaa kysyi, vältteleekö tyttäreni rasvaa.
Hän todella kammoaa sitä.
Ei käytä leivällä, ja haluaisi kaiken mahdollisen rasvattomaan muotoon.
Tästäkin olen hänelle yrittänyt sanoa, että ihmiskeho tarvitsee rasvaakin.
Valitettavasti Painonvartijoiden ohjeet eivät ole minulle tuttuja.
Olen kyllä muutama vuosi sitten ollut lievästi ylipainoinen, mutta laihtunut siitä normaali painoiseksi inhimillisin kotikonstein.
Kiitos vielä kovasti tuestanne! - linddaaaa
maximus kirjoitti:
Linddaaaa, olen hyvin tyytyväinen itsekkin, että löysin tieni juuri tälle keskustelupalstalle.
Ilman teidän arvokkaita neuvojanne olisin tuputtanut hänelle ruokaa varmasti ikuisesti, sekä yrittäny pakolla saada sitten hoitoon.
Itsellä, kun ei tosiaan ole kokemusta moisesta.
Tyttärelläni tosiaan on treenit lähes poikkeuksetta 3 kertaa viikossa.
Olen myös saanut kuulla lukuisia juttuja hänen valmentajansa kertomista syömis-neuvoista.
Mietin tässä juuri, ottaisiko tämä kyseinen naisihminen edes kovin todesta tätä "Maikun" ongelmaa minun suustani?
Iteasiassa tyttäreni kummi kävi tuossa viime viikolla meillä kylässä.
Hän oli nähnyt "Maikkua" viimeksi kuukausi sitten ja tällä kertaa järkyttyi kovasti sitä, miten tyttö oli laihtunut.
"Maikku" meni tästä tilanteesta vähän vaikeaksi.
"Ai oon? En mä oo huomannu.." hän kielteli asiaa.
Miten te, samanlaisia tunteita kokeneet, olette toimineet tilanteissa, joissa teidän laihtumistanne on ihmetelty?
Vaikka siis olisitte siitä riemuissanne sisäisesti, niin näyittekö sen myös kanssaihmisillenne?
Linddaaaa kysyi, vältteleekö tyttäreni rasvaa.
Hän todella kammoaa sitä.
Ei käytä leivällä, ja haluaisi kaiken mahdollisen rasvattomaan muotoon.
Tästäkin olen hänelle yrittänyt sanoa, että ihmiskeho tarvitsee rasvaakin.
Valitettavasti Painonvartijoiden ohjeet eivät ole minulle tuttuja.
Olen kyllä muutama vuosi sitten ollut lievästi ylipainoinen, mutta laihtunut siitä normaali painoiseksi inhimillisin kotikonstein.
Kiitos vielä kovasti tuestanne!tuttua.... No reagoin itse täysin samalla tavalla kun minulle sanottiin että vitsi oot laihtunu tai sä oot tosi laiha tai jtn tollasta. Olin vaan aina, että enkä oo ja ihan normaali oon. Toisaalta itse kyllä tiesin että olen laihtunut, mutta silti pidin itseäni liian lihavana. Hullua. Mutta tuo sairaus sekoittaa pään täysin. Ei sillä ole mitään tekemistä järjen kanssa.
Tuo rasvan välttely tuntuu niin tutulta... En voinut syödä mitään missä oli rasvaa. Tiesin kyllä varsin hyvin, että ihminen tarvitsee rasvaa. Pääni oli vain niin sekaisin, etten pystynyt. Vaikka haluaisin tänäkin päivänä syödä aivan tavallisesti, niin en pysty siihen. Olen kyllä normaali painoinen ja muutenkin voin hyvin, urheilen ja liikun, mutta syömisen kanssa on probleemaa.
Muistan kuinka kysyin äidiltäni joka ruuan murusestakin että eihän se lihottanut... voivoi....
Se on totta ettei valmentaja ehkä ymmärtäisi ongelman vakavuutta. hyvä pointti.
Kyllä te selviätte ! Olen täysin varma kun olet näin ajoissa liikkeell. vai kauanko tätä on kestänyt? - linddaaaa
linddaaaa kirjoitti:
tuttua.... No reagoin itse täysin samalla tavalla kun minulle sanottiin että vitsi oot laihtunu tai sä oot tosi laiha tai jtn tollasta. Olin vaan aina, että enkä oo ja ihan normaali oon. Toisaalta itse kyllä tiesin että olen laihtunut, mutta silti pidin itseäni liian lihavana. Hullua. Mutta tuo sairaus sekoittaa pään täysin. Ei sillä ole mitään tekemistä järjen kanssa.
Tuo rasvan välttely tuntuu niin tutulta... En voinut syödä mitään missä oli rasvaa. Tiesin kyllä varsin hyvin, että ihminen tarvitsee rasvaa. Pääni oli vain niin sekaisin, etten pystynyt. Vaikka haluaisin tänäkin päivänä syödä aivan tavallisesti, niin en pysty siihen. Olen kyllä normaali painoinen ja muutenkin voin hyvin, urheilen ja liikun, mutta syömisen kanssa on probleemaa.
Muistan kuinka kysyin äidiltäni joka ruuan murusestakin että eihän se lihottanut... voivoi....
Se on totta ettei valmentaja ehkä ymmärtäisi ongelman vakavuutta. hyvä pointti.
Kyllä te selviätte ! Olen täysin varma kun olet näin ajoissa liikkeell. vai kauanko tätä on kestänyt?Tuli melkoisesti kirjoitusvirheitä, mutta kyllä tosta selvän saa. Sisältöhän se tärkein on!
- luna89
maximus kirjoitti:
Linddaaaa, olen hyvin tyytyväinen itsekkin, että löysin tieni juuri tälle keskustelupalstalle.
Ilman teidän arvokkaita neuvojanne olisin tuputtanut hänelle ruokaa varmasti ikuisesti, sekä yrittäny pakolla saada sitten hoitoon.
Itsellä, kun ei tosiaan ole kokemusta moisesta.
Tyttärelläni tosiaan on treenit lähes poikkeuksetta 3 kertaa viikossa.
Olen myös saanut kuulla lukuisia juttuja hänen valmentajansa kertomista syömis-neuvoista.
Mietin tässä juuri, ottaisiko tämä kyseinen naisihminen edes kovin todesta tätä "Maikun" ongelmaa minun suustani?
Iteasiassa tyttäreni kummi kävi tuossa viime viikolla meillä kylässä.
Hän oli nähnyt "Maikkua" viimeksi kuukausi sitten ja tällä kertaa järkyttyi kovasti sitä, miten tyttö oli laihtunut.
"Maikku" meni tästä tilanteesta vähän vaikeaksi.
"Ai oon? En mä oo huomannu.." hän kielteli asiaa.
Miten te, samanlaisia tunteita kokeneet, olette toimineet tilanteissa, joissa teidän laihtumistanne on ihmetelty?
Vaikka siis olisitte siitä riemuissanne sisäisesti, niin näyittekö sen myös kanssaihmisillenne?
Linddaaaa kysyi, vältteleekö tyttäreni rasvaa.
Hän todella kammoaa sitä.
Ei käytä leivällä, ja haluaisi kaiken mahdollisen rasvattomaan muotoon.
Tästäkin olen hänelle yrittänyt sanoa, että ihmiskeho tarvitsee rasvaakin.
Valitettavasti Painonvartijoiden ohjeet eivät ole minulle tuttuja.
Olen kyllä muutama vuosi sitten ollut lievästi ylipainoinen, mutta laihtunut siitä normaali painoiseksi inhimillisin kotikonstein.
Kiitos vielä kovasti tuestanne!selvä merkki tosiaan niinkuin Linda sanoikin toi rasvan välttely. Sinänsä en pitäisi pahana jos Maikku haluaa syödä rasvattomia tuotteitta, sillä niitä syödessään hän syö edes jotain ja itse asiassa monet niistä eivät edes sisällä yhtään vähempää energiaa kuin tavalliset tuotteetkaan. Ihminen tietenkin tarvitsee tietyn määrän rasvaa, mutta hätäensiapuna on hyvä, että syö edes jotain, sillä mitä pahemmaksi tilanne menee ja mitä enemmän kroppa nälkiintyy, sitä enemmän aivoissakin rupeaa "jumittamaan". Ilmiö on vähän sama kun yrittäisit ajaa autolla, jossa ei ole bensaa. Aikansa se öykkii ja lopulta ei kulje ollenkaan.
Suosittelisin edelleen että ainakin kertoisit Maikin valmentajalle ongelmasta. Hän ei ole välttämättä huomannut koko ongelmaa eikä varmasti ole tahallaan sanonut niitä kommentteja, jotka ovat edes auttaneet Maikin sairastumista. Mutta valmentaja ei ehkä ole kaikkein paras henkilö puhumaan tuosta asiasta Maikille tai vaikea sanoa kun en tunne ihmisiä. Toisaalta valmentaja voisi esittää asian siten, että jos ei syö tarpeeksi ei voi/jaksa/pysty treenaamaan lajia. Minut ainakin tuo ajatus herätti todella taistelemaan anoreksiaa vastaaan. Toisaalta tuollainen uhkailu ja kiristäminen vaikkei niin tosissaankaan on helposti omiaan lietsomaan ristiriitaa mikä ei tietenkään tuossa tilanteessa ole hyvä asia.
Niin ja sitten vielä tuosta mistä Lindakin sanoi. Miulla oli ainakin sellainen olo, kun ihmiset huomauttelivat ja kauhistelivat miun laihtumisesta, että sisälläni riemuitsin suuresti. Olin onnistunut ja ihmiset huomasivat sen, sain tyydytystä siitä, sillä olin onnistunut. Ulospäin aina kuitenkin vähättelin asiaa, vaikka tasan tarkkaan tiesin, että olin kutistunut valtavasti.
Toivottavasti näistä oli apua, jos vielä joku painaa mieltä niin kerron oman näkökulmani mielelläni. VOIMIA JA USKOA! - lindddaaaa
luna89 kirjoitti:
selvä merkki tosiaan niinkuin Linda sanoikin toi rasvan välttely. Sinänsä en pitäisi pahana jos Maikku haluaa syödä rasvattomia tuotteitta, sillä niitä syödessään hän syö edes jotain ja itse asiassa monet niistä eivät edes sisällä yhtään vähempää energiaa kuin tavalliset tuotteetkaan. Ihminen tietenkin tarvitsee tietyn määrän rasvaa, mutta hätäensiapuna on hyvä, että syö edes jotain, sillä mitä pahemmaksi tilanne menee ja mitä enemmän kroppa nälkiintyy, sitä enemmän aivoissakin rupeaa "jumittamaan". Ilmiö on vähän sama kun yrittäisit ajaa autolla, jossa ei ole bensaa. Aikansa se öykkii ja lopulta ei kulje ollenkaan.
Suosittelisin edelleen että ainakin kertoisit Maikin valmentajalle ongelmasta. Hän ei ole välttämättä huomannut koko ongelmaa eikä varmasti ole tahallaan sanonut niitä kommentteja, jotka ovat edes auttaneet Maikin sairastumista. Mutta valmentaja ei ehkä ole kaikkein paras henkilö puhumaan tuosta asiasta Maikille tai vaikea sanoa kun en tunne ihmisiä. Toisaalta valmentaja voisi esittää asian siten, että jos ei syö tarpeeksi ei voi/jaksa/pysty treenaamaan lajia. Minut ainakin tuo ajatus herätti todella taistelemaan anoreksiaa vastaaan. Toisaalta tuollainen uhkailu ja kiristäminen vaikkei niin tosissaankaan on helposti omiaan lietsomaan ristiriitaa mikä ei tietenkään tuossa tilanteessa ole hyvä asia.
Niin ja sitten vielä tuosta mistä Lindakin sanoi. Miulla oli ainakin sellainen olo, kun ihmiset huomauttelivat ja kauhistelivat miun laihtumisesta, että sisälläni riemuitsin suuresti. Olin onnistunut ja ihmiset huomasivat sen, sain tyydytystä siitä, sillä olin onnistunut. Ulospäin aina kuitenkin vähättelin asiaa, vaikka tasan tarkkaan tiesin, että olin kutistunut valtavasti.
Toivottavasti näistä oli apua, jos vielä joku painaa mieltä niin kerron oman näkökulmani mielelläni. VOIMIA JA USKOA!Vielä noista rasvattomista tuotteista...
Itselläni ainakin kävi niin, että söin aluksi juuri rasvattomia tuotteita ainoastan... Siitä sitten jugurtit ja kanat tipahtelivat yksi toisensa jälkeen ruokavaliostani pois. Niin tuossakin voi käydä ellei asialle tee jotain. Tuskin kukaan heti lopettaa syömisen tyystin. Pikkuhiljaa se tapahtuu ja kärjistyy syömättömyyteen lopulta...
Yhdelle valmennettavalleni kävi juuri tällä tavalla... Hän on 13- vuotta ja sivusta näin sen erittäin hyvin. Aluksi hän vähensi syömis määriään, Lopetti herkuttelut. Puhui harjoituksissa paljon ruuasta ja kaloreista. Otin tytön puhutteluun ja hän väitti kiven kovaa että ongelmaa ei ollut. Tiedostin sen kuitenkin, sillä tunsin tytön melko hyvin ja tiesin hänen elämästään melko paljon. Näin kuinka hän huononi. Ihmettelin eikö hänen äitinsä tee mitään. Kauan mietin soittasinko hänen äidilleen, mutta en uskaltanut. Ajattelin että siitä vasta soppa saattaakin syntyä. Lopulta uskalsin soittaa. Hän oli kuulemma huomannut asian mutta ei ottanut tilannetta kovin vakavasti. Itselläni alkoi kiireet keevällä koulun kanssa ja päätin jättää valmentelun loppu keväältä väliin. Kuukauden päästä siitä kuulin, että tyttö oli joutunut osastolle. Äiti soitti minulle myöhemmin ja halusi jakaa asiaa. Näin on varmasti monelle käynyt, vanhemmat eivät ole ryhtyneet ajoissa toimenpiteisiin keskellä omien kiireiden. Vaikeaahan se tietenkin murrosikäiselle on alkaa saarnata syömisestä, kun vastauksena ennemin tai myöhemmin on täysi sota. Kikki mitä teet Maikun kanssa on siis hyväksi.
Ja vielä kerran haluan sanoa, että tuskin juuri kukaan sen syömisen heti lopettaa normalin arjen keskeltä. Pikkuhiljaa ruokamäärät pienenevät ja ruoka-aineet vähenevät. Poikkeuksia tietenkin mahtuu joukkoon. Mutta yleisesti asia varmasti on näin. Joten nyt on juuri oikea aika katkaista tuo mahdollinen kierre :) - hiljanen
linddaaaa kirjoitti:
Onko sinulle painonvartijoiden toiminta tuttua?
Meillä sekä äiti että isä ovat käyneet painonvartijoissa. Olen selaillut niitä vihkosia ja katsonut ohjeita. Mielestäni ne ovat todella hyvät. niillä ei pääse lihomaan. Ruoka on terveellistä ja monipuolista ja herkuttelukin sallitaan. Jos olet joskus ollut painonvartijoissa näytä maikulle niitä lippusia ja lappusia mitä sieltä sait. Koska jos hän välttämättä haluaa laihtua niin niillä ohjeilla se onnistuu terveellisesti :)minäkin aikanaan sain äidiltäni nuo painonvartijavihkoset lainattua, enkä itse suosittelisi niitä kenellekään.
anteeksi, että tämmöinen "ulkopuolinen" osallistuu keskusteluun, mutta itse en millään voi suositella painonvartijoita kenellekään jolla on vähänkin taipumusta häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen.
Itselläni painonvartijoiden neuvot vain pahentivat tilannetta, se toki on tapauskohtaista miten ne vaikuttavat.
Toki ne kannustavat laihduttamaan terveellisemmin, kuin "kaksi ruokaa päivässä"-dieetti.. mutta onko tyttärelläsi tarvetta enempää laihduttaa jos maha jo kuopalle on mennyt? :/ - lindddaaaa
hiljanen kirjoitti:
minäkin aikanaan sain äidiltäni nuo painonvartijavihkoset lainattua, enkä itse suosittelisi niitä kenellekään.
anteeksi, että tämmöinen "ulkopuolinen" osallistuu keskusteluun, mutta itse en millään voi suositella painonvartijoita kenellekään jolla on vähänkin taipumusta häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen.
Itselläni painonvartijoiden neuvot vain pahentivat tilannetta, se toki on tapauskohtaista miten ne vaikuttavat.
Toki ne kannustavat laihduttamaan terveellisemmin, kuin "kaksi ruokaa päivässä"-dieetti.. mutta onko tyttärelläsi tarvetta enempää laihduttaa jos maha jo kuopalle on mennyt? :/oot ihan oikeessa että tuskin "maikun" enää tarvitsee laihtua, mutta niistä ohjeista hän voisi ymmärtää, että terveellisellä, monipuolisella ja tasapainoisella ruokavaliolla onnistuu pudottamaan kiloja ja että sellaisesta ruoka valiosta ei lihoa. Trkoituksenani ei ollut käskeä tyttöä laihduttamaan. Päinvastoin: huomaamaan, että terveellinen ruokavalio kannattaa, voi pysyä sekä terveenä että hoikkana syömällä :)
- juuri näin :)
lindddaaaa kirjoitti:
oot ihan oikeessa että tuskin "maikun" enää tarvitsee laihtua, mutta niistä ohjeista hän voisi ymmärtää, että terveellisellä, monipuolisella ja tasapainoisella ruokavaliolla onnistuu pudottamaan kiloja ja että sellaisesta ruoka valiosta ei lihoa. Trkoituksenani ei ollut käskeä tyttöä laihduttamaan. Päinvastoin: huomaamaan, että terveellinen ruokavalio kannattaa, voi pysyä sekä terveenä että hoikkana syömällä :)
Toi on ihan hhyvä, itsekin anoreksiaa sairastaneena sanon että kannattaa mieluummin syödä TERVEELLISESTI: ja laihtua. .Jos välttämättä haluaa. Mulle kävi itselleni niin että olin ennen sairastumistani (5v sitten), 52kiloinen eli olin hyvin hoikka tyttö 175cm, ja laihdutin 40kiloiseksi, olin mielestäni LÄSKI, todella läski ja vihasin aivan kaikkea, elämää. Sitten aloin väkisin paranemaan (en vielä kokonaan), paino kuitenkin nousi yli tuon lähtöpainon, pahimmillaan jopa lähelle 60kg, se olikin mulle aikamoinen shokki-reaktio kun vaaka näyttikin niin paljon, no aloin uudelleen laihduttamaan ja sairastuin uudelleen.Nyt olen kärsinyt aivan tarpeeksi tästä ja totesin täs itsekin olevani nyt hoikassa kunnossa 53kg ja mun ei tarvitse jatkaa enää tyyliin 2omenaa päivässä ja 5 tuntia liikuntaa, joo ei tod. kyllä se riittää että syö perusterveellistä ruokaa aivan normaalisti, ja välillä herkuttelee esim jogurtti-marja, yms sekoituksilla näin painon saa pysymään sopivissa lukemissa. Mutta kun koskaan ei osaa olla täysin tyytyväinen...
- Ikuisesti_sairas92
maximus kirjoitti:
Linddaaaa, olen hyvin tyytyväinen itsekkin, että löysin tieni juuri tälle keskustelupalstalle.
Ilman teidän arvokkaita neuvojanne olisin tuputtanut hänelle ruokaa varmasti ikuisesti, sekä yrittäny pakolla saada sitten hoitoon.
Itsellä, kun ei tosiaan ole kokemusta moisesta.
Tyttärelläni tosiaan on treenit lähes poikkeuksetta 3 kertaa viikossa.
Olen myös saanut kuulla lukuisia juttuja hänen valmentajansa kertomista syömis-neuvoista.
Mietin tässä juuri, ottaisiko tämä kyseinen naisihminen edes kovin todesta tätä "Maikun" ongelmaa minun suustani?
Iteasiassa tyttäreni kummi kävi tuossa viime viikolla meillä kylässä.
Hän oli nähnyt "Maikkua" viimeksi kuukausi sitten ja tällä kertaa järkyttyi kovasti sitä, miten tyttö oli laihtunut.
"Maikku" meni tästä tilanteesta vähän vaikeaksi.
"Ai oon? En mä oo huomannu.." hän kielteli asiaa.
Miten te, samanlaisia tunteita kokeneet, olette toimineet tilanteissa, joissa teidän laihtumistanne on ihmetelty?
Vaikka siis olisitte siitä riemuissanne sisäisesti, niin näyittekö sen myös kanssaihmisillenne?
Linddaaaa kysyi, vältteleekö tyttäreni rasvaa.
Hän todella kammoaa sitä.
Ei käytä leivällä, ja haluaisi kaiken mahdollisen rasvattomaan muotoon.
Tästäkin olen hänelle yrittänyt sanoa, että ihmiskeho tarvitsee rasvaakin.
Valitettavasti Painonvartijoiden ohjeet eivät ole minulle tuttuja.
Olen kyllä muutama vuosi sitten ollut lievästi ylipainoinen, mutta laihtunut siitä normaali painoiseksi inhimillisin kotikonstein.
Kiitos vielä kovasti tuestanne!Mä kävin 4 vuotta nuorten toiminta terapiassa, eikä auttanut. Samaan aikaan kamppailin bulimareksiaa vastaan, kävin ruokailujen jälkeen vessassa, mutsi oli huomannu tän, mut ei tienny miten auttaa. Ja oli pakko mielle urheilusta. Sit jouduin lastenkotiin ja siel oireet paheni. Mul on vieläki vasemmassa ranteessa 3 viiltoo jotka tein saksil, ku söin liikaa suklaata. Pääsin/ sain ajan lääkärille, mut se oli ulkolainen eikä mitään osannut. Kerran mut ohjattiin takas samaan terapiaan mut aikuispuolelle, koska oon jo täysikänen. Ne totes että en tarvii apua. Nykyään teen aamulla 30 vatsalihasta ja 20 punnerrusta. Juon paljon vettä syön korkeintaan 2 kertaa päivässä. Painoo on tippunu huimasti ja nyt tääl opiskelijakämpässä/itsenäistymisvalmennusyksikössä, ne suunnittelee mulle uutta terpiaa. Koska en tiiä enää itekkää mitä pitäis tehä. Lastenkodin vessaan pyörryin kerran puoli tajuttomaks koska en syöny mitään. Ja kotilomilla käytiin mutsin kaa lenkil, se sauvakäveli ja mä juoksin. Kuinka se paasas siitä miten tärkeetä on syödä ja mumisin vaan jotain vastaukseksi. "Sossun" tapaamisessa, vanhempani olivat "muka" yllättyneitä ja väittivät laihtumistani median tempaukseksi. Lastenkodissa lapset sanoivat tuolloin että oiii kun olen laihtunut. Varmaan seuraava vaihto ehto on sairaala. Kun ei kukaan ymmärrä minua. Tätä kierrettä en todellakaan haluaisi tyttärellenne. Mulle sanottiin lastenkodissa että oon ajautumassa anoreksian syvään kuoppaan. Se kai oli jo tulossa ennenkuin muutin lastenkotiin, mutta bulimian muodossa.
VOIMIA KAIKILLE YHDESSÄ ME PYSTYTÄÄN SIIHEN!
- ...oikein
Itse en suosittelisi Painonvartijoita... Heidän ohjeissaan ruuasta tehdään jotenkin "kielletty hedelmä". Joillekin saattaa sopia, en tiedä, tai sitten olen vain yliherkkä.
- ananasna
Hienoa, että olet löytänyt tämän keskustelupalstan tueksesi, mutta tyttäresi ja itsesi kannalta haluan sanoa, että älä jää nettiin jaarittelemaan vaan yritä löytää ulkopuolista apua tyttärellesi heti! Minä huomasin siskoni anoreksian ensimmäisenä perheestäni. Olin perustietoinen anoreksiasta koulun, lehtien yms. avulla ja huomasin -06 lopussa, että siskoni on sairastunut. Hän alkoi liikkua todella paljon ja söi mitättömän vähän, alkoi tarkkailla minun painoani haukan lailla ja jankutti äidilleni että minä laihdutan! Se oli kamalaa... ja tilanne jatkuu edelleen. Siskoni on ollut hoidossa useampaan otteeseen, mutta hänen elämänsä sairauden suhteen on jatkuvaa ylä-ja alamäkeä. Kun huomasin sairauden ja kerroin siitä äidilleni, seurasimme tilannetta jonkin aikaa sivusta, kunnes koulun terkkari puuttui asiaan painon pudottua rajusti. Sitä seurasi sairaalakäynti ja siitä eteenpäin hoito jatkui tavallisessa ja mielisairaalassa, kuukausien ajan. Anorektikon kanssa eläminen on todella raskasta. Haluaisit auttaa häntä, mutta et vain yksinkertaisesti osaa tai jaksa. Sitä paitsi et voi ymmärtää anoreksiaa ennen kuin itse sairastut. Toivottavasti löydät tyttärellesi apua. Keskustele koulun terkkarin kanssa tai yritä hakea apua terveyskeskuksesta, psykologilta, mistä tahansa, en osaa kertoa oikeita ratkaisuja! Toivon todella, että tilanteenne selviää mahdollisimman pian. Kenenkään ei pitäisi joutua tällaiseen tilanteeseen, jossa esimerkiksi minun perheessäni eletään. Haluaisin olla "normaali" iloinen nuori nainen, mutta sisareni (ulkoisista tekijöistä johtuva) sairaus on sairastuttanut minut masennukseen, enkä näe tulevaisuudessa kovinkaan paljon hyvää.
Voimia Sinulle! - mie vain
Kyllä tuo tosiaan aika pahasti kielii että on anoreksiaa.... itse voin vain sanoa kokemuksen kautta että kun otat asian puheeksi tyttäresi kanssa, muista kehua häntä, kertoa hänelle ettei hän ole lihava, ja se täytyy kertoa monta kertaa...! Ja ruoan tuputtaminen on mitä pahinta lääkettä! Ja jos paino alkaa putoamaan/kuuri tiukkenee vaarallisesti, mahd. nopeasti ammattiauttaja mukaan ja mahd. hoitoon, ettei tauti pääsisi liian pitkälle!
- ..........
anoreksia on niin hirveä sairaus, itelläni on se kans ollut, olin silloin 14sta ja se lähti liikkeelle enimmäkseen siitä kun tanssi treeneissä valmentaja sanoi että sun ei pitäis pitää vaatteita joissa vatsa näkyy ja kun isä joskus aika useastikkin moitti tai sanoi että ja taasko oot syömässä, vaikka en edes ollut iso, vaan se että läheiset ihmiset ja sellaiset joiden sana merkitsee sanoo jotain ulkonäöstä, se jää mieleen. ite tajusin vasta pari vuotta sairauteni jälkeen että olin ollut sairas, en itse edes tiennyt/huomannut sitä, ja en voi edes itse ymmärtää kuinka se sairaus voi niin voimakkaasti sekoittaa pään, se ei auta että sanottiin et syö ja mikä on ongelma ruoan kanssa, se vaan pahensi ja laittoi mut menemään uudestaan ja uudestaan lenkille koska mietin että en oo hyväksytty jollain tavoin. painonvartijoissa oma äitini oli tuolloin ja itse tutustuin myös salaa niihin vihkoihin ja aloin kattelemaan että missä ruoissa on vähiten pisteitä,jätin rasvan täysin pois se oli ihan eka juttu, en syönyt lihaa ollenkaan, yleensä join paljon teetä, ja söin terveellisesti esim. puuroa, kasviksia, kasviskeittoja ja jos joskus herkuttelin saatoin syödä kahta suklaa palaa helposti 30 minuuttia koska pilkoin ne niin pieniksi.. toivottavasti saat asiaa puhuttua tyttärellesi, tuo sairaus vie niin mennessään ja mikään ei auta pakottamalla, mulla itsellä alkoi parantuminen kun olin puoli vuotta ulkomailla ja en nähnyt läheisiäni ja minulle ei sanottu ulkonäöstä, tai näin voisin kuvitella, tarkkaan en tiedä kuinka parantuminen alkoi?? nykyään olen vielä syömishäiriön pauloissa vaikka ymmärrän sen erittäin hyvin, en enää näännytä itseäni teen yleensä niin että ahmin ja seuraavana päivänä paastoan, toivon että joskus itsekkin pääsisin tästä yli...
- assss
Itse olen ollut lähes saman ikäisenä sairastunut syömishäiriöön. Kannattaa ottaa ohjat käsiin heti, mitä nopeammin sen tekee, sitä helpommin on myös sairauden parantaminen. Jos terkkari ei tee asialle mitään, kannattaisi ottaa nuortenpsykiatriin yhteyttä.
Tuo saattaa kyllä olla vain väliaikainen laihdutuskuuri, tai alkava anoreksia.
Kerro hänelle, että olet huolissasi. Älä ala silti tunkemaan ruokaa hänelle, se saa hänet vain suuttumaan. Yritä jutella asiasta hänelle rakentavasti, älä anna sen riistäytyä tappeluksi, se pahentaa vain asiaa, ainakin omalla kohdallani. Itse riitojen jälkeen tunsin joka kerta itseni surkeammaksi ja vähänsin syömistä vain lisää. Ole mahd. paljon hänelle tukena. - lisssa1
Hei! Minun tytöllä on anoreksian oireet. Hän syö liian vähän ja harrastaa paljon liikuntaa. Päivän aikana hän syö vain leivän ja vähän keittoa. Sitten tekee 300 vatsaluhasliikettä ja käy juoksulenkillä. Minulle tyttö ei kerro ongelmistaan. Kun yritin ottaa asia puheeksi tyttö sanoi minua hulluksi joka keksii kaikki omasta päästä.
Miten voisin olla hänen tukena jos hän ei ota apua vastaan. Tyttäreni ei myönnä minulle että halua laihtua.- Parantujatyttö.,
Hei. Todella surullista kuulla,että tyttäresi on sairastunut.
Ensiksi kannattaisi varmaan kartuttaa vähän tyttäresi fyysistä vointia. Onko hän alipainoinen, onko syke/verenpaine huono, oksenteleeko, ovatko veriarvot kohdallaan yms. Yritä saada tyttäresi lääkäriin, joka varmasti tutkii tyttäresi voinnin. Lisäksi hänet olisi myös hyvä ohjata juttelemaan jonkun ammattiauttajan kanssa, esim. nuorisopsykiatrian poliklinikalle.
Halausin itse sairastavana teininä sanoa, että ruoan tuputtaminen tai syömään pakottaminen ei välttämättä auta, parhaiten voit auttaa tytärtäsi pääsemällä lähelle häntä, ymmärtää hänen ongelmiaansa ja tukea häntä syömisessä. Ehkä paras ja vaikuttavin keino voisi olla kertomalla realistisesti anoreksian vaaroista ja kaikesta siitä, mitä se saa aikaan, mutta yritä olla kuitenkin saarnaamatta tai uhkaamatta. Vaikka tyttösi saattaisi suuttua tai torjua sinut kysymyksilläsi, kannattaa yrittää saada hänet vain tajuamaan, että teet kaiken koska välität ja olet huolissaan hänestä. Myös sinun äitinä kannattaisi puhua jollekin, on varmasti hyvin raskasta kantaa pelkoa ja huolta tyttärestäsi.
Näiltä nettisivuilta voisit saada apua ja lisää tietoa vaikeasta tilanteestasi:
http://www.syomishairioliitto.fi/
Voimia ja tsemppiä!
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
en vaan saa häntä pois
Mielestäni pyörimästä. Onko kellekään toiselle käynyt näin? Ihastuin pakkomielteisesti noin vuosi sitten erääseen naiseen. Ei vaan katoa mielestä va1751957Suomi24 kysely: ihmisten kuplautumista ei pääosin koeta vakavaksi ongelmaksi
“Kuplautumista on mahdotonta estää. Ihmiset ovat aina viihtyneet samankaltaiset arvot ja maailmankatsomuksen jakavassa seurassa ja muodostaneet sen pe361685Ohhoh! Glamourmalli Elena, 29, teetti tiimalasivartalon - Vei rahaa ja tuotti tuskaa - Katso kuvat!
Transtaustainen glamourmalli Elena Vikström on käynyt vuosien ajan plastiikkakirurgisissa toimenpiteissä. Tästä näet lopputuloksen: https://www.suomi81312Ostiko Martina uuden ponin tyttärelleen, vai oliko myös Stefan itsekkin valitsemassa ponia .?
Kiva kun on tyttärelle mielekäs harrastus annettu, ehkä vielä on tulevaisuudessa hänelle tärkeä ja valitsee sen perusteella tulevan ammatin.2241139Sinä olet tärkeä
Herätät minussa kunnioitusta. Kiehdot minua. En oikein saa kiinni sinusta. Ehkä juuri siksi. Aistin että sinäkin pidät minusta. Vetovoima on ollut alu561136Varisjärvellä mersu.
Varisjärven tiellä tuli vanhamersu kylkiedellä mutkassa vastaan ja vähällä keulaan mutta tökkäs penkkaan, hyppäsin omasta autosta ulos ja kävin kiskas151015- 59918
Belorf haistattaa seuraajiaan "You can hate me now"...
Vai haistattaako lompakkoa, joka taisi viimeinkin ymmärtää häipyä Sofian ulottumattomiin ? Sofia raukka on niin typerä, että ottaa nostetta "omasta tv57903