Uskovaisuus ei periydy.

tuollaisille vikureillehan justiinsa pitäisi tehdä niin kuin itse Jumala on käskenyt! Ei kun kiviä keräämään...

Ei kannata kastaa lapsiaan eikä väkipakolla raahata
hengellisiin tilaisuuksiin, ainakaan sen jälkeen kun
ne alkaa itse ajatella. Siinä vaiheessa, asioista, omista uskon käsityksistä, kannattaa kertoa ja jos lapsi kasvaessaan kiinnostuu niistä niin hän voi tehdä omat valintansa. Pakkosyötöllä saa varmasti vastareaktion aikaan. Tietysti jos seurakunnissa on
jotain mielekästä toimintaa muksuille niin ei varmaan ole pahasta viedä heitä sinne, jos itse haluavat mennä....sittenkin on kyllä syytä kysellä mitä siellä "pyhäkoulussa" opetettiin.

Olen kanssasi tismalleen samaa mieltä. Meidän perheemme neljästä lapsesta kaksi on omaksunut jonkinlaisen uskon itselleen ja kahden muun kuvaukseen sopisi enemmänkin sana ateisti.

Ihan mitään äärimmäistä pakottamista meilläkään ei käytetty. Mutta ainakin minä herkkänä lapsena ja sitten nuorena menin kaikkeen täysillä mukaan, kävin myös kasteella. Kaikesta seurauksena oli todella raju irtiotto koko yhteisöstä.

Nyt kolmekymppisenä olen oman vakaumukseni valinnut. En tarvitse siihen yhteisöä, vaan Jumalan ja korkeintaan vain samanhenkisiä ihmisiä. Kotikaupunkimme seurakunta oli pieni ja uskomattoman mätä. Joukossa varmasti oli aidosti ja oikeasti uskovia ihmisiä, mutta myös niitä, joille 'usko' oli vain syy osoitella muita ihmisiä ja heilua kylillä jonkinlaista sairasta paremmuutta tuntien. Juuri niitä ihmisiä, jotka voivat mennä vaikka syöpäsairaan ihmisen vuoteen ääreen besserwisseroimaan, että nyt jumala rankaisee, kun et elänyt niin kuin MINÄ.

Nyt en helluntaiseurakuntaan enää jalallani astu. En enää myöskään muistele erityisen pahalla. Mutta en voi sille mitään, että olen jokseenkin katkera. Ja Jumalaltakin usein kysynyt, että miksi annoit kaiken tapahtua, kun olin lapsi. Miksi en saanut odottaa siihen asti, että teen omat valintani? Olen katkera esimerkiksi siitä, että olen alle kymmenvuotiaana kuullut sellaisia asioita, jotka eivät herkän ja erittäin vilkamielikuvituksisen lapsen korville sovi. Että kuinka Jeesus tulee jo viimeistään ensi vuonna ja että sitten tapahtuu sitä ja tapahtuu tätä (en omien vanhempieni suusta, mutta kokouksissa).

Kaiken seurauksena oli se, että vuosia heräilin öisin ja kävin tarkistamassa, että ovatko äiti ja isä vielä paikalla vai onko haettu jo taivaaseen. Peläten, että josko sittenkään en Jumalalle riitä ja olenkin jäänyt tänne. Ja laskeskellen omia ja muiden syntejä ja peläten öisin itku kurkussa, että mitä, jos Jeesus tulee ja minä tai ennen kaikkea sisarukseni jäävät tänne. Tai jos taivas oli auringon laskun aikaan kauniin punainen, olin kauhun partaalla, että nyt 'kuu muuttuu vereksi ja aurinko pimeydeksi'.

Tuo kaikki tuntuu pahalta vielä tänäkin päivänä. Jonkun mielestä voi kuulostaa siltä, että mitäs tuossa - vähän liikaa ajatuksia vain päässä. Mutta jos tuollaiset pelot täyttävät lapsen koko maailman moneksi vuodeksi, niin se ei ole ihan pikku juttu. Jälkensä se jätti ja ainakin sen, että jos meille lapsia tulee, niin pidän heidät kaukana helluntaiseurakunnasta ja niin ikään kaikista muistakin uskonlahkoista niin kauan, kuin he itse ilmaisevat halunsa johonkin osallistua.

Tämä siksi, ettei käy niin kuin minulle ja sisaruksilleni. Ei meille nyt niin kovin huonosti olisi käynyt. Mutta olisin onnellisempi, jos meistä sisaruksista kukaan ei kieltäisi kaiken tuonpuoleisen olemassaoloa. Jos kaikki olisivat omaksuneet itselleen jonkinlaisen rauhan ja eläisivät sovussa Jumalan kanssa. Siihen olisi päästy sillä, että olisi vähennetty helluntaiseurakunnassa vietetty aikaa enintään puoleen siitä mitä siellä olimme. Ja ennen kaikkea - tukittu ulkokultaisten kiihkouskovaisten suut silloin, kun sieltä ei suoltanut mitään muuta, kuin heidän omia kieroja käsityksiään ja (todella paikkansa pitäviä ;) ) profetioita.