Minulla on ystävä, joka on 17-vuotias. Hän on ollut masentunut noin vuodesta 2004-2005. Hän on yrittänyt useita kertoja aloittaa terapiaa, mutta lopettanut ne, kun ei ole jaksanut käydä - aamulla sängystä nouseminen on ollut ylivoimaista. Koskaan ei ole perään soiteltu.
Tammi- helmikuun vaihteessa ystäväni hakeutui itsetuhoisuuksissaan psykiatrille, ja sai lähetteen akuutille nuorisopsykiatrian osastolle. Siellä hänelle tehtiin tutkimuksia ja diagnostisia testejä, ja diagnooseiksi hän sai pitkäaikaisen keskivaikean masennuksen, paniikkihäiriön, ahdistuneisuushäiriön, bulimian, sosiaalisten tilanteiden pelon ja epävakaan persoonallisuuden. Hän sai lääkkeeksi 5mg Cipralexin ja nukahtamislääkkeeksi 15mg Mirtazapinia.
Kaksi päivää osastolta lähtemisen jälkeen ystäväni meni päivystyksen kautta uudestaan osastolle, koska pelkäsi "pimahtavansa" hetkenä minä hyvänsä, ja halusi osastolle turvaan. (uutena vuotena 2008 hän "pimahti" ja meni tavallaan psykoosiin, oli jo parvekkeella mutta eräät ihmiset ehtivät hakemaan hänet ennen kuin hän hyppäsi.) Haastattelussa paikalla oleva hoitaja ilmaisi mielipiteensä, että ystäväni hakee toiminnallaan vain huomiota. Lääkärin mielestä osasto ei ollut ystävälleni oikea paikka, koska hänen oireensa "johtuivat hänen persoonastaan". Lääkäri myös sanoi suoraan, että hänen mielestään ystäväni ei oikeasti tappaisi itseään. Hän sanoi ystävälleni ja tämän vanhemmille, ettei tämän itsetuhoisesta käyttäytymisestä (viiltely jne) tarvinnut olla huolissaan, koska se oli yleinen tapa teinitytöillä.
Ystäväni otettiin kuitenkin osastolle koska siellä oli tilaa, ja hän oli siellä kuusi päivää. Hän viilsi itseään osastolla ollessaan peilillä, jota hoitaja ei ollut ottanut laukusta pois, ja poltti itseään tupakalla. Hoitajat eivät näitä huomanneet.
Avohoidon olisi pitänyt alkaa viikko osastolta kotiutumisen jälkeen, mutta ystäväni ei jaksanut mennä. Hän söi 5mg Cipralexia kevääseen asti, lääkkeestä ei ollut hyötyä, hän meni lääkäriin jossa annosta nostettiin 10 mg:aan. Sekään ei auttanut.
Jossakin vaiheessa kevättä ystäväni alkoi taas nähdä ja kuulla harhoja ja tuli myös entistä vainoharhaisemmaksi. Enää hän ei halunnut aloittaa terapiaa senkään takia, koska "terapeutti kertoo kaiken hänen kertomansa eteenpäin." Hän ei jaksanut käydä koulua, oli noin 2 kuukautta kevätlukukaudesta sairaslomalla.
Mikä on ystäväni tilanne nyt?
Hän on lopettanut masennuslääkkeen syönnin kokonaan, koska ei halua laittaa rahojaan turhuuteen.
Hän ei uskalla käydä kaupassa, ei jaksa pestä hampaitaan, käydä suihkussa, Kelalla, apteekissa, kotona, lääkärissä jne. Hän nousee sängystään vain vessaan ja tupakalle.
Hän ei jaksa puhua, hän ei jaksa kuunnella muiden ihmisten puheita, hän haluaa olla rauhassa. Hän kuuntelee päässään kuuluvia äänten keskusteluja ja harhat ovat muuttuneet yhä todentuntuisimmiksi.
Hänellä on pakkoajatuksia, hänen tajunnan tasonsa on laskenut, hän suunnittelee itsemurhaa lähes koko hereilläoloaikansa.
Tämä ystäväni, hän on luovuttanut. Hän sanoo kuuluvansa siihen ihmisryhmään, joka ei koskaan parane. Kuitenkin hän usein esim. mesessä ilmaisee epätoivonsa siitä, kuinka hän ei saa apua.
Mitä on tehtävissä? Mihin tuollainen tyttö kuuluisi? Onko hänen paikkansa sairaalassa, vai pitäisikö hänen vain lähteä lääkäriin pyytämään uusia uni- ja mielialalääkkeitä, jotka tuovat vain keinotekoisen avun, ja jotka eivät välttämättä edes auta?
Mitä minä voin tehdä?
Tammi- helmikuun vaihteessa ystäväni hakeutui itsetuhoisuuksissaan psykiatrille, ja sai lähetteen akuutille nuorisopsykiatrian osastolle. Siellä hänelle tehtiin tutkimuksia ja diagnostisia testejä, ja diagnooseiksi hän sai pitkäaikaisen keskivaikean masennuksen, paniikkihäiriön, ahdistuneisuushäiriön, bulimian, sosiaalisten tilanteiden pelon ja epävakaan persoonallisuuden. Hän sai lääkkeeksi 5mg Cipralexin ja nukahtamislääkkeeksi 15mg Mirtazapinia.
Kaksi päivää osastolta lähtemisen jälkeen ystäväni meni päivystyksen kautta uudestaan osastolle, koska pelkäsi "pimahtavansa" hetkenä minä hyvänsä, ja halusi osastolle turvaan. (uutena vuotena 2008 hän "pimahti" ja meni tavallaan psykoosiin, oli jo parvekkeella mutta eräät ihmiset ehtivät hakemaan hänet ennen kuin hän hyppäsi.) Haastattelussa paikalla oleva hoitaja ilmaisi mielipiteensä, että ystäväni hakee toiminnallaan vain huomiota. Lääkärin mielestä osasto ei ollut ystävälleni oikea paikka, koska hänen oireensa "johtuivat hänen persoonastaan". Lääkäri myös sanoi suoraan, että hänen mielestään ystäväni ei oikeasti tappaisi itseään. Hän sanoi ystävälleni ja tämän vanhemmille, ettei tämän itsetuhoisesta käyttäytymisestä (viiltely jne) tarvinnut olla huolissaan, koska se oli yleinen tapa teinitytöillä.
Ystäväni otettiin kuitenkin osastolle koska siellä oli tilaa, ja hän oli siellä kuusi päivää. Hän viilsi itseään osastolla ollessaan peilillä, jota hoitaja ei ollut ottanut laukusta pois, ja poltti itseään tupakalla. Hoitajat eivät näitä huomanneet.
Avohoidon olisi pitänyt alkaa viikko osastolta kotiutumisen jälkeen, mutta ystäväni ei jaksanut mennä. Hän söi 5mg Cipralexia kevääseen asti, lääkkeestä ei ollut hyötyä, hän meni lääkäriin jossa annosta nostettiin 10 mg:aan. Sekään ei auttanut.
Jossakin vaiheessa kevättä ystäväni alkoi taas nähdä ja kuulla harhoja ja tuli myös entistä vainoharhaisemmaksi. Enää hän ei halunnut aloittaa terapiaa senkään takia, koska "terapeutti kertoo kaiken hänen kertomansa eteenpäin." Hän ei jaksanut käydä koulua, oli noin 2 kuukautta kevätlukukaudesta sairaslomalla.
Mikä on ystäväni tilanne nyt?
Hän on lopettanut masennuslääkkeen syönnin kokonaan, koska ei halua laittaa rahojaan turhuuteen.
Hän ei uskalla käydä kaupassa, ei jaksa pestä hampaitaan, käydä suihkussa, Kelalla, apteekissa, kotona, lääkärissä jne. Hän nousee sängystään vain vessaan ja tupakalle.
Hän ei jaksa puhua, hän ei jaksa kuunnella muiden ihmisten puheita, hän haluaa olla rauhassa. Hän kuuntelee päässään kuuluvia äänten keskusteluja ja harhat ovat muuttuneet yhä todentuntuisimmiksi.
Hänellä on pakkoajatuksia, hänen tajunnan tasonsa on laskenut, hän suunnittelee itsemurhaa lähes koko hereilläoloaikansa.
Tämä ystäväni, hän on luovuttanut. Hän sanoo kuuluvansa siihen ihmisryhmään, joka ei koskaan parane. Kuitenkin hän usein esim. mesessä ilmaisee epätoivonsa siitä, kuinka hän ei saa apua.
Mitä on tehtävissä? Mihin tuollainen tyttö kuuluisi? Onko hänen paikkansa sairaalassa, vai pitäisikö hänen vain lähteä lääkäriin pyytämään uusia uni- ja mielialalääkkeitä, jotka tuovat vain keinotekoisen avun, ja jotka eivät välttämättä edes auta?
Mitä minä voin tehdä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
vanhemmat ja muut läheiset? He ovat avainasemassa hoidossa. Vai onko sossutädit käyneet rikkomassa perheen?
ovat huolissaan, mutta eivät niin paljon, että pakottaisivat ystäväni lääkäriin.
Sossutädit eivät ole rikkoneet perhettä, kaksi ilmoitusta on heille tehty ja yhden kerran ystävä on joutunut käydä siellä juttelemassa...