Vanhat ystävät

Olen kokenut suurin pirtein samaa, vl:ää on vaikea kutsuja enää ystäväksi.
Kerran tein pienen kokeen: ostin kiskalta esimaksetun liittymän. Soitin X:lle vanhasta tutusta kännynumerosta - eikä vastausta. Heti perään vaihdoin kortin kännyyni ja soitin upouudella liittymälläni. Olipa siinä sitten läpinäkyvää selitystä, miksei ole aiemmin vastannut!
Muissa uskonnollisissa kuppikunnissa hankkiudutaan mielellään 'pakanoiden' seuraan, toivotaan ja rukoillaan, että saataisiin antaa omasta uskosta edes pieni kipinä toiselle. Vl-piireissä näin ei tehdä, pelätään, että toisin uskova tai uskomaton vie jotain uskosta tai suorastaan auttaa totuuden löytämisessä.
Jaksamista ja siunausta Sinulle, kohtalotoveri!

Uskovaiset eivät välttele epäuskosia. mutta aina ei ole liiaksi hyvä olla epäuskosten seurassa, sillä silloin synnit houkutukset ovat usein lähempänä ja maailmallinen meno saattaa tarttua helpommin.

oikeena toimintana hyljätä ystäviä kys tapauksessa. Kyseessä voi ystäväsi puolelta olla myös arkuus; oon kuullut aika monenki meikäläisyyteen liittyneen kertovan läheisten suhtautumisesta asiaan ja aina se ei ole ollut kovin mairittelevaa; "miks just vanhoillislestadiolaisuuteen, eikö mikä tahansa muu ois ollu parempi..." tai "kauheeta, siel on niit hoitokokouksia, miks sä sinne menit...?" Eipä silti, ettenkö ymmärtäisi em kommentteja...

Toivon että ystävyytenne palautuisi entiselle mallille.

.."Jos otamme taas toisen tuommoisen yhdistyksen, ottakaamme jonkin uskonnollisen lahkon, niin huomaa siinä aivan saman ilmiön. Heilläkin on yhteinen tarkoitus, lahkollakin on jokin yhteinen päämäärä. He tahtovat olla samanlaisessa asemassa niin kutsutun Jumalan edessä. Heillä on jonkinlainen käsitys elämän todellisuudesta, elämän hengestä, Jumalasta, joka on kaiken takana, jonka edessä me kaikki ihmiset seisomme ja he tahtovat sitten olla määrätyssä suhteessa tähän Jumalaan.

Luulevat tietysti, että he ovat paremmassa suhteessa. Juuri heidän seurassaan, juuri heidän yhdistyksessään on paras suhde olemassa Jumalaan. Sentähden he taas erottautuvat hieman toisista ihmisistä, jotka ovat heidän piirinsä, heidän lahkonsa, heidän kirkkonsa ulkopuolella. He ovat niitä pelastettuja, niitä, joita Jumala etsii, niitä kukaties valittuja, mutta toiset ovat vähän, kukaties, ulkopuolella. Niin että semmoinen eristäytymisen henki aina viedään lahkoonkin, vaikka ne ihmiset siellä keskenään voivat harrastaa mitä suurinta veljeyttä, suurinta hyvyyttä, suurinta rehellisyyttä. Ne ihmiset voivat olla erinomaisen hyviä ja jaloja ihmisiä siinä, yhtä hyviä kuin jossakin sosialistisessa seurassa, semmoisenaan.

Mutta yksi puoli heidän sieluelämässään on tuommoinen pieni eristäytymisen tunne, elleivät hekin yksilöinä ole osanneet nousta sen yli. Jos he vain ovat samassa hengessä kuin se henki, mikä heidän lahkossaan vallitsee, niin he ovat pikkuisen eristäytyneet muista ihmisistä, jotka ovat ulkopuolella sitä erityistä lahkoa, sitä erityistä kirkkokuntaa, ja tuntevat, että he yhdessä keskenään muodostavat semmoisen
erityisen joukon, joka omalla tavallaan ja parhaimmalla tavalla seisoo Jumalan silmien edessä.

Nämä tämmöiset ilmiöt voimme huomata ihan joka paikassa elämässä, ja jokainen on tehnyt semmoisen kokemuksen. Moni on myös tehnyt sen kokemuksen, että hän, oltuaan tuommoisessa seurassa, oltuaan jonkinlaisessa semmoisessa seurassa, olkoon se seura toista tai toista laatua, kun se vain on, kun siinä vain on vallinnut tuommoinen henki, joka pikkuisen eristää sen seuran jäsenet muista ihmisistä, on voinut huomata, että hän ei tunne itseään enää tyydytetyksi. Hän kaipaa jotakin muuta. Se on aivankuin se sielu, se liike, mikä on tuossa yhdistyksessä, kuin se ei enää häntä tyydyttäisi. Hän aivankuin asettuu hieman sen ulkopuolelle ja kysyy itseltään: onko tämä kaikista korkein, onkohan tämä kaikista paras, onko tämä se ratkaisu, joka lopullisesti vie veljeyteen.

Moni ihminen, ollessaan jossakin lahkossa monta vuotta, aivankuin väkisten alkaa huomata, että tuossa lahkossa on paljon sellaisia piirteitä, jotka tekevät hänet vähitellen kylmäksi, jotka tekevät hänet kylmäksi sille lahkolle, sille maailmankatsomukselle, hän ei tunne olevansa oikein enää aivan itse kokonaan siinä mukana. Se on aivankuin elämän kokemukset pakottaisivat häntä hieman ulos. Hän huomaa, että on niitä ihmisiä muuallakin, eihän niitä ihmisiä ole vain tuossa minun omassa seurassani, niitä on muuallakin kukaties. Hän saattaa huomata, että on parempia ihmisiä ulkopuolella tuota yhdistystä, parempia ihmisiä, rehellisempiä ihmisiä. Ehkä hän huomaa, että on ihmisiä, jotka vähemmän kerskaavat, jotka vähemmän luulevat itsestään, he eivät ollenkaan luule itsestään, että he ovat millään tavalla otollisia Jumalan edessä..

http://www.pekkaervast.net/artikkelit/Esitelmat/1912 04 21 Seuroista ja yhdistyksista.pdf