Miniä uuden ajan

saanut remmillä mennen tullen ja vielä palatessa...ei ole toiminut.Nykyään pystyn kuitenkin olemaan isäni kanssa ihan tekemisissä,ei muistella menneitä ja jos jotain sanomista on nii kumpikin pystyy sanoon mitä vaan,huudetaan ja kiroillaan välillä mut jälkeenpäin kaikki hyvin. Ukon vanhemmat taas harrastivat tätä psyykkistä kuritusta,ukko ja sen sisko eivät tänäpäivänäkään IKINÄ sano äidille ja isälle mitään vastaan,ne saa pompottaa aikusia lapsiansa (34v ja 41v) kuinka vaan ja siinä perheessä ei puhuta sit muusta ku meidän lapsista ja säästä...tässä tapauksessa tykkään et tää remmihomma toimi paremmin,minä pystyn puhumaan vanhempieni kanssa mistä vaan,ilman että tartten pelätä et ne loukkaantuu ja vetää herneen nenään vähintään kuukaudeksi jos sanon jotain "väärin",appivanhemmat tekevät sen...Ite annan joskus tukkapöllyn muksuilleni jos ne ei usko mitään,en ole ylpeä siitä mut näin meillä.

on kaksi eri asiaa, vaikka ne liittyvätkin jotenkin yhteen.
Mun mielestä se tärkeä raja menee siinä, osaako kasvattaja suunnata toimensa ilman omaa sisäistä aggressiota kasvatuksen hyväksi, vai purkaako hän omaa turhautumistaan, kiukkuaan tai aggressiotaan lapseen - riippumatta siitä, onko tuo toimi fyysinen vai psyykkinen.
Olen kokenut niin, että fyysinenkin puuttuminen voi olla tehokasta, ilman pahoja jälkiseurauksia, jos se ei ole luonteeltaan rangaistus, vaan huonon toiminnan keskeyttävä teko. Esimerkiksi niin, että jos lapsi on sellaisessa tilassa, että hän ei kykene levottomuudeltaan kuuntelemaan sanallisia ohjeita, voi yksi litsari poskelle "pysäyttää" lapsen, niin, että hän kykenee taas kuuntelemaan. Mutta se on ihan eri asia, kuin se, että aikuinen rankaisee tai pahoinpitelee lasta.

Minä en kovin paljon usko rankaisemiseen: rangaistusten antaminen on vaikea taito. Useammin rangaistus palvelee enemmän aikuisen tunteita kuin kasvatusta. Jos vanhempi ylimalkaan pystyy itse kohoamaan sille tasolle, että hän osaa erottaa omat tunteensa kasvatuksesta ja kasvatuksen rankaisemisesta, kysymyksesi muuttuu mielekkääksi.

Kaksi asiaa on kuitenkin pahasta:

1 lapsen syyllistäminen
Jos lapsi elää ilmapiirissä, jossa hän emotionaalisesti on vaarassa muuttua syylliseksi, on ehkä samantekevää, onko rangaistus psyykkinen vai fyysinen. Syyllisyyden tunne on se vammauttava myrkky. Tarkoitan tätä siinä mielessä, että syyllisyys ui lapsen identiteettiin, en yksittäisen teon kohdalla.

2 Rangaistuksen odottaminen
Kun lapsi tekee jotain väärin ja tietää sen itse, mikä tahansa rangaistus on pienempi paha, kuin rangaistuksen odottaminen. Rangaistukseen liittyy aina pelko sattumisesta, fyysisesti tai psyykkisesti. Nopea rangaistus on parempi, kuin viivytetty: "odotahan kun isä tulee kotiin"

En todellakaan tällä vastauksella puolusta fyysisiä rangaistuksia. Tahdon sanoa vain sen, että sitten kun RANKAISUysteemiin lähdetään,hommat on jotenkin karanneet aikuisilta käsistä. Kasvattaminen on yksi asia - rankaiseminen toinen.

jota et voi vanhempiesi kanssa sopia koskaan.
Minua rangaistu kummallakin tyylillä.
Isäni kanssa olen tmn fyysisen puolen selvittänyt ja ymmärrän syyt ja anteeksi olen antanut.

Äidin henkinen väkivalta ei unohdu edes terapialla ei millään, eikä se lopu ennenkuin hän kuolee.

Olen tukistanut poikaani, olen pyytänyt sitä anteeksi ja myöntänyt tehneeni väärin..ja tiedän tehneeni väärin

Henkistä väkivaltaa en tee, en tänään en huomenna,hyvä äiti en ole minäkään ja se on opittu tapa