Kun aina on puhetta pienokaisista, niin olisi kyllä myös kiva kuulla, että äideille kuuluu??
Onko monta lapsukaista, minkä ikäisiä... Miten arki sujuu... Onko se sellaista kun kuvittelitte ennen lapsia... Onko arki ollut ihanaa, rankkaa, kauheaa... Kaduttaako jokin asia... Onko lapset olleet helppoja/vaativia... Mites isukit. Auttavatko lasten ja kodinhoidossa... Onko aikaa jäänyt myös ihan vain itselle...????
Tietysti lapset ovat ne tärkein asia, mutta olisi kiva kuulla ihan yleisesti arjen sujumisesta ja äidin jaksamisesta!!!! =) Sillä niinhän se on, että jos äiti ei jaksa, niin sitten ei voi lapsikaan kovin hyvin...
Kirjoitelkaa, jos ketä kiinnostaa!! Lukisin todella mielelläni!! =)
Lämpöistä kesää kaikille!! =)
Onko monta lapsukaista, minkä ikäisiä... Miten arki sujuu... Onko se sellaista kun kuvittelitte ennen lapsia... Onko arki ollut ihanaa, rankkaa, kauheaa... Kaduttaako jokin asia... Onko lapset olleet helppoja/vaativia... Mites isukit. Auttavatko lasten ja kodinhoidossa... Onko aikaa jäänyt myös ihan vain itselle...????
Tietysti lapset ovat ne tärkein asia, mutta olisi kiva kuulla ihan yleisesti arjen sujumisesta ja äidin jaksamisesta!!!! =) Sillä niinhän se on, että jos äiti ei jaksa, niin sitten ei voi lapsikaan kovin hyvin...
Kirjoitelkaa, jos ketä kiinnostaa!! Lukisin todella mielelläni!! =)
Lämpöistä kesää kaikille!! =)
Vastaukset 10
Vanhimmat
täällä kirjoittelee viisiviikkoisen tyttövauvan äiti. kyllähän tämä äitiys jo alkaa sujua ihan kivasti. alku oli melkosen rankkaa ihan siitä syystä, että olin niin epävarma ja huolestunut kaikesta. siihen päälle vielä univelka, jota tosin on edelleen..
täytyy sanoa suoraan, että rankempaa tämä äitinä oleminen on, kuin olin kuvitellut. se jotenkin tuli yllätyksenä, miten paljon vauva vaatii - kaikki pitää tehdä vauvan ehdoilla. jos on jokin sovittu tapaaminen tiettyyn aikaan, niin saa stressata tuleeko vauvalle juuri nälkä ennen lähtöä tai aloittaako muuten vaan konsertin. myös ulkoillessa on koko ajan pieni "pelko" siitä, että vauva herää huutamaan nälkäänsä.
ja kuten jo etukäteen arvelinkin, niin kahdenkeskisestä ajasta miehen kanssa saa vain haaveilla. sitä ehkä eniten kaipaa nykyään. vauvahan itsessään on aivan ihana ja äärettömän rakas, mutta tuntuu välillä tosi rankalta, kun sitä aikaa tosiaan ole miehen kanssa yhtään. pienetkin hetket miehen kanssa helpottaisivat varmasti jaksamista sitten vauvan kanssa.
mies osallistuu ihan ok vauvan hoitoon. harmi vaan, etteivät ne miehetkin voi imettää. :P en viitsi miestä öisin herättää vaippaakaan vaihtamaan, kun menee aikaisin aamulla töihin.. ja se muuten ärsyttää, että mies tuntuu välillä kuvittelevan, että vauvan kanssa kotona oleminen on jotain lomailua. itse ainakin olen niin väsynyt aina päivän jälkeen, kun vauva ei hereillä ollessaan viihdy hetkeäkään yksin. ja pahinta on se, että syödä ei välillä meinaa millään keretä. kotihommista puhumattakaan!
mutta tosiaan, on tuo vauva niin hirmu rakas, etten voi sanoa kaipaavani entistä elämää. paitsi tietysti joitain asioita. niin ja mitä siihen omaan aikaan tulee, niin eipä sitä ole. tai mitä nyt ne hetket, kun vauva nukkuu päivällä. toki voisin jättää vauvan miehelle pariksi tunniksi, mutta en toisaalta sitäkään tahdo.
että tällaista tämän äidin elämään. :) kertokaa muutkin tosiaan omia kokemuksia!
Mitä kuuluu sinulle itsellesi??
Meillä pojat 3vee ja ihan kohta puoli vuotta. Ihania molemmat. Molempien synnytykset jo olivat niin upeita kokemuksia ettei sanat riitä kuvaamaan.
Nyt on kolmevuotiaalla uhmaikä, mutta se on ohimenevää se. Ja vauva on ihana, kaikin puolin.
On se jännä miten sitä suhtautuu eri lailla toiseen. Esikoisen kanssa kaikki on niiiin uutta...
Iskän rooli kasvaa kun pojat kasvaa. Nyt vanhemman kanssa isi käy pyöräilemässä, kalassa, ampumassa, kauppareissuilla, pelaa tietsikkaa, lukee ym.ym. Ja pikkuisen kanssa höpöttelee, sylkyttelee.. viettää illalla oman "tuokion" seurustellen kun nukutan isovelun. Eli osallistuu sen verran kun voi. ;)
Imetykseen kun ei voi tosiaan osallistua..
Isä nauttii silminnähden pojistaan.
Parisuhde voi meillä hyvin. Kun sitä hoidetaan.. ;)
Omaa aikaa löytyy jos niin haluan. En vaan osaa ottaa aikaa itselle. Mutta se siis on ihan itsestä kiinni. Mieluiten harrastan lasten/koko perheen kanssa. Kun on tämmöinen perhekeskeinen koti-ihminen...
Olen ollut välillä töissä,esikoinen meni heti äippäloman loputtua hoitoon.
Nyt nautin "vapaasta kesästä" ja kotonaolosta.
Työpaikka odottaa..
Rakastan tätä kaikkea. (nooh, välillä koti on kuin pyörremyrskyn jäljiltä, pinna palaa uhmaikäisen kanssa, rintatulehdukset vaivaa ym. mutta niitä ei lasketa ;))
Mutta siis, ehdottomasti tahdon LISÄÄ lapsia.
En osaa etes ajatella enää aikaa ennen lapsia. Olihan se helppoa, mutta nyt kun ajattelee niin oli ihan LIIAN HELPPOA! ;D
Palaa töihin vasta ensi keväänä, toivottavasti taas jossain vaiheessa tulevaisuudessa nautin äippälomaa.. ;)
Mukavaa kesää ja toivotaan parempia ilmoja.....
Kiinnostaa tietää millainen on ollut tuo 2ja puolen vuoden ikäero? Onko esikoinen reagoinut voimakkaasti vauvaan? Itsellä vasta 3kk poika, mutta kovasti jo mietitään seuraavaa, että minkälainen ikäero olisi hyvä. Eihän sitä tietysti koskaan etukäteen voi tietää milloinen saa toisen vauvan vai saako, ja miten kukakin lapsi pikkusisaruksen ottaa, mutta olisi mukava kuulla kokemuksia! :)
Toinen asia mikä mietityttää on tuo vauvan hoitoon laittaminen.. joudun itse aloittamaan työt lähes heti äitiysloman päätyttyä, kun mies vielä opiskelee, joten kuulisin mielelläni kokemuksia 10kk-12kk vauvan päiväkotielämästä. :)
Juuri nyt kuuluu todella hyvää! Poika on todella helppo ja rauhallinen vauva ollut tähän mennessä ja on ollut suht. helppoa järjestää kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa ja nukkuakin olen saanut enemmän kun luulin! :) Kotityöt välillä kasaantuvat ja pyykkiä tulee triplasti enemmän vauvan myötä, vauva on niin kova pulauttelemaan ja lisäksi kestovaipat käytössä, joten kolme koneellista päivässä ei ole enää harvinaista..
Oli mukava lukea muiden vauvaelämästä, mukavaa jatkoa kaikille! :)
mutta vastaan tuohon päiväkotiasiaan. Ymmärrän, ettät aloudellinen tilanne "ajaa" sinut töihin. Mutta en todellakaan suosittele viemään 10kk ikäistä lasta päiväkotiin. Ennemminkin perhepäivähoitajalle tai järkkäisin isovanhempien kanssa niin, että he voisivat hoitaa.
Päiväkodin ryhmäkoot ovat niin suuria. Jos pienten ryhmässä on 12 lasta ja 3 aikuista, ei lapsesi juuri huomiota saa! Valitettavaa mutta totta!! Niistä 12 lapsesta suurin osa on tänä päivänä vielä niitä 10kk-1,4kk...eli paljon huomiota, syliä ja turvaa tarvitsevia. Ja ne 3 aikuista ovat päivän aikana samaan aikaan paikalla 3-4h (n. klo 10-14), josta ajasta lapset nukkuvat suurimman osan (11.30-14). Kaikki muu aika on sitä, että 2 aikuista yrittää parhaansa mukaan hoitaa niitä 12 lasta. Toinen aikuinen yrittää vessattaa muutamaa kerralla ja toinen katsoo muiden perään...eli vahtaa ettei kenelläkään satu mitää, kun kiipeilevät kukin minnekkin. Sen kummempia toimintahetkiä ei juuri pysty noilla resursseilla järkkäämään.
Ja kaiken huipuksi on päiviä, että yksi työntekijä sairastuu ja hänelle ei saada/oteta sijaista...siinä ollaan sitten koko päivä 12 lasta /2 aikuista.
Itse en ikimaailmassa haluaisi, että lapseni olisi tuollaisessa joukossa. Vaikka sielää olisi kuinka mukavat tädit jne., niin eivär he pysty tarjoamaan lapselleni sitä mitä haluaisin. Mahdoton tehtävä!
10kk ikäinen lapsi on kuitenkin niin pieni vielä...että mieti nyt todella, haluatko viedä lapsesi juuri päiväkotiin. MInä en veisi!!
Siis, meillä ihana hartaasti toivottu ja odotettu neiti, nyt 4kk.
Enpä pääse kyllä paljoa valittamaan. 1-2kk:den iässä tyttö vain itki ja huusi illat mahavaivojen takia. sen jälkeen onkin mennyt hienosti. Ei olla sairastettukaan, pienellä nuhalla ollaan päästy. Tyttö on niin helppo, etten osannut edes moista kuvitella. Illalla nukahtaa n. 20.00 herää yöllä kaksi kertaa pikaisesti syömään, ja jatkaa uniaan. Aamulla herätään sitten kahdeksan jälkeen. Tällä hetkellä en voi edes sanoa, että olisi kovin paljoa univelkaa. Päivällä neiti on hyväntuulinen, mutta kaipaa niin paljon seuraa!! :) Valittaa vain unta, nälkää ja pissavaippaa...eli eipä paljon turhia.
Olin valmistautunut, että yöt menee valvoessa ja itkua kuunnellessa. Muutenkin odotin lapsen olevan "vaativampi". Mutta hyvä näin, olen tästä onnellinen!! Ikävä tosin kuulla, että joillakin menee paljon huonommin/raskaammin. Mutta ei se minusta mitään heikkoutta ole, jos on väsynyt!!
Vaikka meillä on kaiken kaikkiaan "helppoa" arkea, niin silti välillä on väsynyt olo. Vaikka se ei rehellistä univajetta olekaan...
Töihin pitäisi palata tammikuussa. Paljoa ei kiinnostaisi, mutta pakko on pakko.. =/
Mies auttaa aika kivasti kodin ja tytön hoidossa, en voi valittaa. Käyhän hän kaiken muun ohella kuitenkin töissä... Neiti on innoissaan aina kun isi tulee töistä kotiin, ja yöunillekin käy helpommin isin kanssa!! :)
Omaa aikaa on vähän, mutta toisaalta kun tuo aarre kasvaa niin hurjaa vauhtia, niin kovin paljoa en kyllä raaskikaan olla hänestä erossa. :)
Välillä tuntuu, että koti-hommiin hukkuu. Vaikka kuinka yrittää koko ajan jotain saada aikaiseksi, niin ikinä ei ole siistiä! ;) Enkä todellakaan ole mikään himo-siivoaja. Tosin nuo nelijalkaiset karvaiset perheen jäsenet pitävät huolen siitä, että imurille riittää työtä!! ;)
Siis kaiken kaikkiaan hyvin menee. Vaikka arki on välillä rankkaakin, mutta on se kuitenkin myös niin antoisaa! Toisesta pienokaisesta ollaan jo varovasti alettu haaveilla, mutta katsellaan sitä sitten syksymmällä. :) Nyt sitä vaan ajattelee, että kuinka raskasta olisi sitten kahden pienen kanssa...?? Ja synnytyskin vielä hieman kummittelee mielessä. Samanlaista kokemusta en toista mielellään haluaisi.. =/
Mutta on ollut tosi kiva lukea muidenkin perheiden arjesta, ja äitien voinneista!!! :)
Juu, olen pitäny pelkästään hyvänä asiana että ehti esikoinen etes "vähän vanhemmaksi". :)
Ei ole enää niin hoidettava.. Vaipat saatiin pois ym.
Ja superhyvin otti isoveli pikkuveljen joukkoon mukaan! Todella positiivisesti sain yllättyä.
Mutta nyt kun pikkuveikka ei ole enää uusi ihmetys on isoveli välillä vähän yrittänyt kokeilla kääntää ja vääntää veljeä. Eli ei voi jättää poikia keskenään hetkeksikään.
En usko että tahallaan tekisi pienelle pahaa, kunhan tahtois kokeilla just esim. ittekseen nostaa vauvaa ja muuta "kamalaa".. ;)
Meillä tosiaan esikoinen oli vasta 9kk kun JOUTUI hoitoon lähteä. Mutta kaikki sujui paremmin kuin hyvin. Ryhmäperhepäivähoidossa oli ja hyvin pärjäsi. Itellehän se pahemmalta tuntui. Ihan vauvahan toinen vielä oli. Nyt toinen poika on siis 1v 2kk kun on hoitoonlähtö mutta kun on isovelu kaverina on asia taas täysin eri.
Esikoisen kanssa pystyttiin onneksi alkuun tekemään niin että oli tosi lyhyttä päivää; mies teki pelkästään iltavuoroa ja itse olin aamussa eli poika kävi hoidossa päivällä pari kolme tuntia. :)
Ehti siis ensimmäiset päiväunet nukkua kotona ja toiset hoidossa. Vaunut oli viikon hoitopaikassa ja poika pystyi nukkua ulkonakin. Ruoka oli melko pian samaa kuin muilla; ilman suolaa ym. kiellettyä tietty. Vaipat tuttelit tuotiin itse.
Ei näytä traumoja jääneen aikaisesta hoitoonlähdöstä, mutta kyllä viihtyy kolmevuotias kotonakin.
Kotona pitäisin kouluikään jos se olisi mahdollista.
Nooh, odotahan kun porukka lisii.. Pyykkimäärä sen kun kasvaa! ;D Meillä myös kestoillaan ja kyllä kone pyörii muuteskin usein. ;)
Mutta niinkuin aiemmassakin viestissä "hehkutin" niin kyllä vauvat/ lapset on ihania.
Ja kyllä se "onni löytyy arjesta" niinkuin sanonta kuuluu.
Kamala vauvakuume on päällä jatkuvasti vaikka nuorimmainen tulee vasta 6kk. ;D
Heipä hei,
Meillä on 3 lasta. Tyttö pian 3,5 vuotta ja kaksospojat 5,5 kk. Arki sujuu hyvin. Koti tosin on niinku pommin jäljiltä, mutta lasten kanssa pärjää hienosti!;) Välillä on helpompia ja välillä vaikeempia päiviä.. ja tolla "vaikeella" tarkotan sitä, että vauvat on joinain päivinä ihan hirveen vaativia ja koko ajan pitäis saada olla sylis, eli toisin sanoen en ehdi mitään muuta päivän aikana tehdä. Ja se taas alkaa hermostuttaa, jos ihan kaikki kotihommat jää tekemättä!
Mies on tosi paljon muuttunut kaksosten syntymän jälkeen eli osallistuu kotitöihin niin paljon ku vain työpäivän päätteeksi jaksaa ja viettää enemmän aikaa tytön kanssa, joka taas helpottaa mun päivää tosi paljon.
Itselle ei juurikaan aikaa ole, muutakuin sitte, kun lapset nukkuu. (tähän väliin pakko mainita, että pojat on nukkunu yönsä tosi hienosti jo pitkän aikaa!:)) En kyllä osaa oikein sitä omaa aikaa vaatiakaan..!
Yksi asia kaduttaa.. Koska nykyään on lähes mahdotonta päästä yhtään mihinkään, niin olisi pitänyt silloin ennen lapsia käydä ihan kaikissa paikoissa mihin mieli tekee!;/
Nyt kun ajattelee tätä vajaata puolta vuotta, niin hyvin ollaan pärjätty. Vauvat on olleet suht' helppoja enkä mitenkään kauheen lujille oo joutunut. Välillä toki väsyttää, mutta huonomminkin asiat voisivat olla!
Ja mistä enemmän voisi kiitollinen olla kuin tuplaonnesta!:)
Mukavaa kesänjatkoa!
tyttömme on nyt 2kk. Hän on esikoisemme. =)
Ihanaa on ollut ja ihanaa on edelleen. Tiesin kyllä jo etukäteen mihin pääni pistän...omaa aikaahan ei ole, jos perhettä päättää kasvattaa. Se on ihan normaalia tässä vaiheessa. Ei sitä kuulukaan olla. Vauva on hommattu sen takia, että sen kanssa ollaan!! Sitten kun tuo kullanmuru kasvaa hiukan, niin otan minäkin aikaa itselleni ja nyt nautin vain suuresti niistä pienistä hetkistä joita saan...eli suihku ilman, että tarvii vahtia vauvaa tai pieni kävelylenkki yksikseen tms. Sen enempää en vielä tarvitsekaan! Ehtii sitä myöhemminkin.
Ei kaduta yhtään mikään. Arki ei ole ollut rankkaa, vaikka kyllähän sitä välillä toivoisi että pienokainen osaisi nukahtaa itsekseen, ettei aina tarvitsis kantaa ja nukuttaa/hytkyttää toista. Suurin osa päivästä kuluu kuitenkin tällä hetkellä siihen.
Mies osallistuu tosi kivasti. Haluaa olla täysillä lapsen elämässä mukana!! =) Ihanaa!! Ensin oli isyyslomalla ja tutusttiin yhdessä vauvaan ja arkeen, sitten oli hetken töissä, jonka jälkeen on ollut kesälomalla. Hoitaa vauvaa, siivoo kämppää, laittaa tiskejä jne. Kaikkea mitä vain voi toivoa. =D Tiiän, olen onnekas.
Olen lastentarhanopettaja ja pidän siis lapsista todella paljon. Halusin kaksi-kolme lasta ja mieskin halusi, että on sitten sisaruksilla seuraa toisistaan...kunnes esikoinen syntyi...
Raskaus meni alun pahoinvointia lukuunottamatta hyvin. Tyttö syntyi 10 päivää yli lasketun ajan ja synnytyskin meni kaikinpuolin hyvin ja nopeasti (ponnistusvaihe "vain" 15min). Vaikka tiesin etukäteen, että totta kai synnytys sattuu ja olin paljon jutellut moninkertaisten äitien kanssa, niin silti oma kokemukseni synnytyksestä oli niin vaikea, että mietin jo siinä viime ponnistuksilla, että tätä en muuten tee enää ikinä. Se tunne on säilynyt tähänkin asti, nyt tyttö on 6kk. Oikeastaan sen avulla olen jaksanutkin, että teen tämän vain kerran.
Lapsemme on ollut periaatteesa varmaankin "helppo" lapsi, ei allergioita, sairasti ekaa kertaa 5kk iässä vauvarokon, jolloin oli kolme päivää kuumeessa. Yöt on alun 1-2h välein heräilystä siirtyneet1-2 kerran heräilyyn. Aina on vain syönyt ja nukahtanut saman tien, eli ei ole tarvinnut yöllä röyhtäytellä, kävelyttää ympäri taloa tai taistella nukahtamisen kanssa.
Ainoat "ongelmat" ovat olleet 2-4kk iässä päiväunille mentäessä noin 1h hysteeriset huutoraivarit, kun on ollut ilmaa mahassa, eikä sitä saanut millään pois... Niiden loputtua oli 4-6kk iässä ongelmia yöunille nukahtamisen kanssa. Ennen nukahti unimaidon jälkeen tissille ja siitä siirto omaan sänkyyn, mutta sitten alkoi heräilemään omassa sängyssä ja nukahtamiseen meni erinäisten vaiheiden jälkeen 1-2h. Kunnolla yöunille nukahdettuaan nukkui kyllä yön hyvin, heräili vain pari kertaa syömään. Nyt ovat nämä ongelmat oikeastaan kadonneet ja nyt ihan oikeasti ensimmäistää kertaa ihan kunnolla nautin lapsesta. Edelleen on pieni pelko syöpynyt mieleen, että mitä jos se ei nukahdakaan päivä/yöunille ja vaan huutaa... mutta hyvin on mennyt. Olen siis äärimmäisen herkkä oman lapsen itkulle!
Tulipa tästä pitkä sepustus, mutta yritän vaan pohjustaa sitä, että vaikka meillä on mennyt kaikki tosi hyvin, en silti ole itse jaksanut. Ensimmäiset kolme-neljä kuukautta itkin varmaan joka päivä, että en jaksa... Onneksi mies on ollut tukena ja se on oikeastaan riittänytkin. Yhdessä vaiheessa harkitsimme ulkopuolista apua mun jaksamiseen, mutta jotenkin aina saatiin asiat puhuttua niin, että en halunnut muuta apua, kuin mieheni henkistä tukea. Niin tosiaan, meillä ei tyttö oppinut syömään pullosta, joten minä olen joutunut hoitamaan syötöt ja nukutukset, koska niiden päiväuniraivareiden seurauksena tyttö suostui nukahtamaan vain tissille.
Nyt puolen vuoden jälkeen alkaa siis helpottaa ja tyttökin syö jo jonkin verran imetyksen ohella kiinteitä, niin ei sido minua niin paljon. Edelleenkään emme kumpikaan haaveile toisesta lapsesta (mieskin sanoi jo synnytyslaitoksella, ettei hänen puolestaan tarvitse hankkia lisää lapsia), haluamme keskittyä tähän prinsessaan. Itse luulen, että en henkisesti kestäisikään toisen lapsen vauvaa-aikaa. Vaikka rakastan lapsia ja varsinkin omaani, en selvästikään ole vauva-ihminen. Töissä olen erittäin pitkäpinnainen ja jaksan lasten oikkuja, mutta oman vauvan kanssa aivan toisin (tosin en ole työskennellyt töissäkään vauvojen kanssa vaan yli 3v).
Tiedän, että muilla on "ihan oikeasti" vaikeaa lastensa kanssa, mutta näin me jotkut olemme yllätykseksemme ns. heikompia kuin itse edes osasi kuvitella...
kiva kuulla, että edes jollakulla samanlaisia tuntemuksia, vaikka eihän se siis tietysti mukavaa ole. aiemmilla kirjoittajilla kaikki tuntuu menevän paremmin kuin hyvin..
itse myös olen lapsirakas ja kovasti toivottu lapsi tämä meidänkin lapsemme on, mutta yllätti kaikesta valmistautumisesta huolimatta tämän vauva-ajan rankkuus. vaikka vauva on ihana, niin väsymys saa kaiken tuntumaan niin raskaalta.