Päivä auringon laskun jälkeen
3.9.2001 Tiistai
”Tyttö avasi silmänsä, ja nousin sängystä katsoen kelloa. Kello oli jo melkein kaksi. Aurinko paistoi korkealta, ja säteet luikertelivat verhojen välistä huoneeseen. Säteet tanssivat, ne nauroivat. Tyttöä ei naurattanut. Tytön huoneessa ei saanut nauraa. Se oli kiellettyä. Tyttöä ei naurattanut. Hän muistaa eilisen. Muistaa päivän, jolloin tuon pikku tytön sydän särkyi. Tyttö muistaa äidin huolestuneet kasvot, kun he odottivat tytön isää kotiin. Tytön isää ei näkynyt. Tytön isä oli poliisi, auttoi viattomia, pelasti ihmisiä, ja nyt tyttö ei tiennyt missä isä oli. Tyttö rakasti vanhempiaan. Häntä pelotti. Se ilta pysyy tytön mielessä, se vainoaa häntä. Ilta jolloin unelmat särkyivät, hajosivat asfalttiin. Samalla hajosi tytön sydän, ja sirpaleet värjäytyivät mustiksi. Hän särkyi.”
Muistan kuinka puhelin soi, viime yönä. Kello oli jo yli puolen yön. Muistan, että isää ei näkynyt, ja olin valvonut odotellen häntä. Juoksin puhelimeen, mutta puhelimessa ei ollut isäni. Siellä oli vieras mies, joka kysyi äitiä puhelimeen. Mies sanoi asian olevan jotain vakavaa. Kävin herättämässä äitini. Muistan, kuinka äitini näytti enkeliltä nukkuessaan. Äiti nousi sängystä ja meni puhelimeen. Hän jutteli hiljaa miehen kanssa, mutta yhtä´ äkkiä äidin silmät rävähtivät auki. Muistan äidin silmät, joihin kyynel ui silmäkulmaan. Kaikki ei ollut hyvin, tiesin sen jo silloin. Äiti kiitti miestä, ja sulki puhelimen. Äitini käski käydä herättämässä Nikon, veljeni. Tiesin, että puhelu koski isää. Isälle oli sattunut jotain. Juoksin nopeasti Nikon huoneeseen, herätin Nikon ja sanoi, että isälle oli sattunut jotain. En tiennyt silloin mitä, mutta kun kuulin sydämeni särkyi. Äiti sanoi, että isä oli joutunut ampumavälikohtaukseen ja joku mies oli ampunut isää päähän. Mies oli saatu kiinni. Äiti lisäsi, että isä oli kuollut ilman tuskaa. Sitten äiti purskahti itkemään. En tiennyt mitä olisin tehnyt. Tuntuu, kuin sydän olisi pysähtynyt hetkeksi.
”Tytön sydän särkyi. Isot kristallikyyneleet vierivät poskelle. Kuollen huulille. Tytön isä oli mennyt pois. Tytön kyyneleet tippuivat matolle. Matolle, jolla tyttö oli monesti leikkinyt pienenä isän kanssa. Nyt hän ei pystynyt. Tyttö kuuli kuinka sirpaleet särkyivät, samalla hänen pieni sydän särkyi. Tytön isä oli mennyt, tyttö ei tiennyt mikä oli enää todellista.. Tyttö kuoli, ainakin sisäisesti.”
Vihaan aurinkoa. Vaikka verhot olivat kiinni, ne silti tanssivat. Ne lauloivat. Minulla on paha olla. Isä on mennyt, vaikka en sitä tunnustakkaan itselleni. Miksei taivas surrut kanssani? Miksi taivas ei itkenyt? Miksei enkelit itkeneet? Tunnen enkelit. Ne lentävät talossani. Ne keräävät isän mukaan. Kuolema saapui kotiini. Se vei isäni. Meidän perhe muuttui, se hajosi. Neljä muuttui kolmeksi, ilo suruksi, elämä kuolemaksi. Kuolema vei isän, ja isä meidät. Isä oli vahva. Hän taisteli rikollisia vastaan, hän rakasti perhettään. Hän rakasti minua, aivan kuin minä isää. Nyt hän on poissa. Enkelit ovat pahoja. Isä ei ollut. Isä oli hyvä. Hän ei satuttanut ketään. Hänet todella haluttiin pois. isä ei luovuttaisi helposti. Taivaassa täytyi olla iso sähkökatkos, ettei Jumala nähnyt, että enkelit veivät väärän miehen. Niin sen täytyi olla. Ei muuten mitään niin kauheaa voisi tapahtua. Eihän!?
”Kyynel kohoaa taas tytön silmiin. Tyttö tuntee, hän näkee, muttei ymmärrä. Miksi isä oli hylännyt hänet? Tyttöön koskee, hänen sisin laulaa. Se laulaa laulua kuoleman. Tyttö laittaa päiväkirjan kiinni. Tyttö itkee. Hän palelee. Tyttö tuntee kylmän kuoleman ympärillään. Tyttö nousee, kävelee veljen huoneeseen. Tytön veli on poissa. Veli on lähtenyt toisen tytön luo. Kunpa tytölläkin olisi joku. Joku joka rakastaa, mutta tyttö on yksin. Nämä kaikki kolme ovat gootteja. He eivät palvo saatanaa, he vain pukeutuvat mustaan. Tyttö pelkää, että jos hän riisuu mustan, kuolema vie hänetkin. Tytöllä on suoja, niin kauan kun hän pukeutuu mustaan. Tytön isä ei pukeutunut mustaan, siksi hänet vietiin. Niin sen täytyi olla. Tyttö nukahtaa sänkyyn, kyynel silmässä, pelko sydämessä. Hän pelkää, että kuolema vie äidinkin. Tyttö nukkuu. Hän näyttää enkeliltä. Kuolema kuiskii.”
Päivä auringon laskun jälkeen. (osa 2)
4.9.2001 keskiviikko
Päivä oli kauhea. Se oli painajaista. Olin koulussa, olisin tullut hulluksi, jos olisin jäänyt kotiin. Mutta menin kouluun. Kaikki katsoi kuin ruttoa. Kuin kuolemaa. He säälivät. Jos kävelin käytävällä, ihmiset hiljenivät. He kuiskivat. Se sattui. Opettajat eivät sanoneet mitään. Eivät kysyneet. Olin kuin kuolema, kuin ilmaa heidän silmilleen. He kuiskivat, ne sanat viilsivät. Minulla ei ollut ketään, kukaan ei puolustanut minua. Olin vain yksinäinen gootti-tyttö ilman isää. Menisivät pois. Antaisivat minun olla edes rauhassa. Ne eivät voi ymmärtää..
”Tyttöön koskee ilkeät kuiskailut, ja hiljaisuus. Hänen silmät ovat kuin synkkä meri. Kukaan ei näe pohjaan, ei tytön sieluun. Kuolema kuiskii korvissa. Saatana nauraa. Se kaikuu tytön päässä, se kaikuu ja ei jätä tyttöä rauhaan. Tyttö painaa kyyneleiset silmät kiinni. Tyttö on kuin enkeli. Ilman turvaa. Hän on haavoittuva. Ja kukaan ei tiedä, että tuo mustahiuksinen tyttö on lähempänä kuolemaa, kuin kukaan osaa arvata. Kukaan ei tiedä, kukaan ei auta.”
5.9.2001 Torstai
”Tyttö avaa silmät. Silmissä näkyy tuska, epätoivo. Hän laittaa mustat vaatteet, mustan meikin. Hän harjaa mustat kiiltävät hiukset. Hän on taas suojassa. Hän on pukeutunut mustaan. Suojapuku vastaan kuolemaa. Tyttö odottaa kuolemaa. Hän haluaa kuolla, muttei uskalla riisua mustaa. Ei uskalla laskea aseita kuolemaa vastaan. Tyttö kävelee alakertaan. Tytön äiti ei pukeudu mustaa. Tyttö pelkää, että kuolema vie äidin. Tyttöön sattuu. Hän itkee. Älä mene äiti, tyttö kuiskaa. Tyhjyyteen.”
Äiti oli saanut potkut. Se ei ole mennyt töihin isän kuoleman jälkeen. Kävin tänään taas koulussa. Jos katseet voisi tappaa, olisin jo kuollut. Kaikki katsoi minua. Yrittivät tuijottaa sieluuni, mutta musta suojapuku ei päästänyt katseita lävitseni. Nikoa en ole nähnyt myöskään. Hän tarvitsee tilaa surra. Hän on alkanut juoda. Hän pilaa elämänsä, sen mitä kuolema ei vielä pilannut. Tunnen, kuinka joku katselee minua. Tuntuu, etten kestä. Mutta pakko. Äiti tarvitsee minua, ja minä äitiä. Kuulin kuinka viime yönä äiti itki. Äiti ei nuku, hän ei kestä enää kauaa. Kotimme on kuin sielujen kaatopaikka. Neljä kuollutta sielua. Pelkään, että äiti joutuu pian sairaalaan. Pelkään, että kuolema vie äidin. Se ei saa! Minulla on outo tunne, kuin kuolema ja tuska tulisivat takaisin kotiimme. Niko on juomassa, varmaan Jonin kanssa, Joni on Nikon paras kaveri. Gootti myös. Tietysti. Muuten hän olisi jo kuollut. Huumeisiin. Mutta hän on pukeutunut mustaan. Hänellä on suoja. Äidillä ei ole. Äiti on haavoittuva valkoinen enkeli. Kuolema älä vie häntä.
”Tyttö rukoilee kuolemaa. Ettei se veisi äitiä. Mutta kuolemalla on omat suunnitelmat. Tyttö ei tiedä sitä, vielä. Tyttö aistii kuoleman, joka asuu vielä hänen kotonaan. Hänen mielessään. Tyttö ottaa puukon. Puukko kiiltää kuun valossa, aivan kuin hänen vihaa täynnä olevat silmät, vihaa kuolemaa kohtaan. Tyttö laittaa puukon ranteen päälle, ja viiltää. Kuun valossa tyttö näkee tumman punaisen veren tulevan ranteestaan. Hän painaa silmät kiinni. Tuntee kivun, muttei välitä. Veri virtaa, tyttö aistii kuoleman, tyttö..”
Päivä auringon laskun jälkeen(osa 3)
11.9.2001 Keskiviikko
Isän kuolemasta on jo yli viikko. Aika on kulunut hiljaisuudessa, kuin usvassa. Äiti joutui sairaalaan, hän oli juonut liikaa. Tuntuu, että kaikki kaatuu päälleni. En jaksa kauaa. Niko yrittää elättää minuakin, mutta tiedän, ettei se ole helppoa. Kunpa kaikki olisi vain pahaa unta, ja heräisin nyt. Tänään oli joku hullu tehnyt terrori-iskunkin New Yorkissa. Monta ihmistä on kuollut. Kuolema matkaa nyt monen kotiin.
”Tyttö nipistää itseään. Tytön elämä kaatuu hänen harteilleen. Hän painuu kasaan. Tytöstä tuntuu, ettei hän saa enää henkeä. Hän haukkoo henkeään. Kuolema vie hänet, mutta sitten tyttö muistaa, että hänellä on suoja. Hän on pukeutunut mustaan. Tyttö taistelee, hän selviytyy. Tyttö ottaa jotain, se kiiltää kuun valossa. Tyttö laskee terän ranteelleen. Hän viiltää taas. Veri valuu tytön ranteesta. Tyttö näkee kuun utuisessa valossa, kuinka veri virtaa. Hän laittaa silmät kiinni. Hän tuntee kivun. Veri jatkaa virtaamista. Tyttö nukahtaa. Veri tahrii valkoiset lakanat. Tyttöä ei haittaa. Tyttö tuntee jo tuskan. Tyttö toivoo, että isä palaisi, ja äiti olisi kotona. Kaikki olisi hyvin, mutta ei ,ei koskaan.”
13.9.2001 perjantai
Minua pelätään, ja vihataan. Kukaan ei puhu minulle. En minä ole se paha. Minulta se isä varastettiin. Minä olen särkynyt ja haavoittunut. Minun perhe on hajalla. Kaikki näkevät, kaikki tietävät. Mutta kukaan ei auta, vaikka näkevät. Haavat ranteissa, tuskan silmissä. Mutta ei, olen vain heille kuolema. Se sattuu
”Tyttö itkee. Hän on yksin. Yksin suuressa maailmassa. Tyttöä pelottaa. Tyttö pukeutuu taas mustaan. Hän suojaa itsensä. Tyttö kävelee ulos. Tyttö kävelee ulos. Hänen mustat hiukset hulmuavat tuulessa. Häneen sattuu. Tyttö saapuu torille. Kaljapulloja on, joka puolella. Kaljapullot ovat sirpaleina. Aivan kuin hänen sydän, sirpaleina. Mutta kukaan, ei kerää laseja. Eikä myöskään hänen sydämensä sirpaleita. Sirpaleet viedään roskiin, ettei ne satuta ketään, mutta entä sirpaleet sisälläni. Ne satuttavat minua. Miksi kukaan ei tule, ja kerää niitä? Joku tyyppi lähestyy tyttöä. Tyttö on itkenyt, joten ei näe, kuka se on. Poika tarjoaa tytölle jotain pillereitä. Sanoo, että ne auttaa. Hän sanoo, tytölle, että hän näkee tytön tuskan. Tyttö miettii hetken. Hän laittaa pillerit suuhunsa, eihän hän voi kuolla. Hänellä on musta. Hän juo kaljaa perään. Tyttö katsoo poikaa, hän tunnistaa kasvot, Joni. Hänen kurkkuaan kuristaa. Kuolema kuiskii jo korvissa. Tyttö lähtee hoipertelemaan. Tytöllä on outo olo. Tyttö kävelee metsätielle, hänen täytyy päästä kotiin. Joku ottaa tytön olkapäistä. Tyttö säikähtää. Ei kai se ole kuolema? Tyttö kaatuu maahan. Hän tuntee tuskan. Hän painaa silmät kiinni. Tyttö ajattelee, että nyt on hänen aika. Hänet puetaan valkoiseen. Hänestä tulee enkeli. Tyttö tuntee kuinka kuolema riisuu hänet. Tyttöön koskee. Hän sammuu, kuin pieni kynttilän liekki.
14.9.2001 lauantai
”Tyttö herää. Häneen koskee. Hän aukaisee varovasti silmänsä. Tämäkö on taivas? Missä pilvet on? Tyttö ei ymmärrä, hän luuli, ettei kuoleman jälkeen, enää tuntisi tuskaa. Hän on valkoisessa huoneessa. Hänen vieressä on punaisia ruusuja. Missä on enkelit, missä pilvet? Hänet on puettu valkoiseen, tyttö joutuu paniikkiin. Kuolema on riisunut hänet mustasta. Tyttö tajuaa, että kuolema leikkii hänen kanssaan. Se tulee kohta, kun tyttö on haavoittuva. Hän ei ole vielä enkeli. vielä. Kohta valkoiseen pukuun pukeutunut nainen. Tyttö ei ymmärrä, onko hän kuollut? Hän tuntee kivun, mutta näkee enkelin. Lumous särkyy, kun nainen aloittaa, että tyttö on sairaalassa. Tyttö tuntee kipua alapäässään. Nainen tuli tytön viereen. Hän katsoi tyttöä säälivästi. Hän antoi tytölle särkylääkettä. Nainen sanoi, että tytöllä oli onnea. Nainen kertoi, että hänet oli löydetty aamuyöstä. Joku poliisi oli ollut aamulenkillä, ja toimittanut tytön sairaalaan. Tyttö ei ymmärtänyt. Mitä hän oli tehnyt metsässä? Kunnes tyttö muistaa Jonin. Nainen jatkoi, että tyttö oli raiskattu. Raiskattu? Nainen sanoi vielä, ennen kun kaksi poliisia astui huoneeseen, että tyttöön oli ommeltu kolme tikkua. Sitten poliisit tulivat, ja nainen lähti. Tyttö tunsi poliisit. Isän työkavereita. Kyyneleet nousi tytön silmäkulmaan. Poliisit huomasivat sen, ja antoivat tytölle nenäliinan. Poliisit kyselivät tytöltä ja tyttö vastasi. Yht´äkkiä tytön suusta lipsahtaa Joni. Se vaan tuli ulos. Poliisit vilkaisivat toisiaan. Toinen heistä kysyi, ettei tyttö vaan tarkoittanut Joni Räsästä. Tyttö nyökkäsi. Tyttö ihmetteli, miksei hän olisi saanut mainita Jonia. Poliisit aloittivat kertomaan, että DNA oli täsmännyt Joni Räsäseen, ja että Jonilla on jo rikosrekisteri. Poliisit sanoivat tytölle, että häneltä otetaan lausunto myöhemmin. Joni oli Nikon paras kaveri, ei se olisi voinut. Sitten se muistaa pillerit. Tyttö ei ymmärtänyt, ei hän voinut ymmärtää..”
15.9.2001 sunnuntai
Pääsin tänään sairaalasta. Joni on pidätetty, häntä epäillään raiskauksesta. Raiskaus, likainen sana. Likainen teko. Isän hautajaiset oli tänään. Pukeuduin taas mustaa, samoin äitini. Kerrankin äiti oli turvassa. Minä jäin isän haudalle vielä tunniksi. Sytytin isän haudalle kynttilän. Katsoin, kun se lepatti. Juttelin samalla isälle. Minulla on ikävä sitä. Äitikin on hiukan parantunut. Minä taas joudun tänään mielisairaalaan. Lääkärit olivat nähneet haavat, ja ehdottivat äidille. Äiti oli sanonut, että mitä vaan mikä oli minulle parhaaksi. Minulle parhaaksi olisi, että isä tulisi takaisin. Mutta ei hän tule.. Kuiskaan hiljaisuuteen. Anna anteeksi, isä. Hyvästi.
”Kyyneleet nousivat tytön silmiin. hän tuntee kuoleman. Se kuiskii, kiusaa tyttöä. Tyttö kuulee sen, mitä muut eivät. Äiti tarvitsee häntä, kuolema kolkuttaa. Tyttöä pelottaa. Hän pelkää.”
Päivä auringon laskun jälkeen(osa 4)
20.9.2001 perjantai
Kohta tulee viikko, kun saavuin tänne. Tämä paikka kuristaa minut, tukehduttaa. Valkoiset seinät, valkoiseen pukeutuneet hoitavat. He eivät ymmärrä, että kuolema vaanii heitä, jos he pukeutuvat väriin haavoittuvaan. Kaikki on valkoista, vain minä olen musta. Ja Juulia. Se on tyttö, joka on samassa huoneessa kanssani. Tiedän hänen nimen, koska hänen luonaan käy joku nuori poika, joka kutsuu häntä Juuliaksi. Varmaan Juulian poikaystävä. Minua käy katsomassa vain Niko ja äiti. Ei isä, koska häntä ei ole. Joskus Nikon seurassa tulee myös Niina, mutta hän ei halua käydä luonani, en tiedä miksi. Aina, kun hän näkee Juulian, näyttää kuin kaikki pysähtyisi. Joudun olemaan täällä kulma pitkään. Joni on joutunut vankilaan. Eilen oli oikeuden käynti. Syksyn aurinko paistaa sisään ikkunastani. Tuntuu, kuin se tappaisi minut. Aurinko sulattaa minut. Täytyy lopettaa, Juulia saapuu huoneeseen. Kirjoittelen taas kun on voimia..
”Tyttö laittaa kirjan kiinni. Ja piilottaa sen tyynyn alle. Tyynykin on valkoinen, tyttöä pelottaa laskea kasvonsa tuolle tyynylle. Tyttö pelkää, että tyyny värjää hänetkin valkoiseksi. Mutta koskaan se ei ole tehnyt niin. Koskaan se ei ole varastanut tytöltä suojaa. Tyttö makaa hiljaa, selkä ovelle päin. Hän ei halua nähdä Juuliaa. Hän pelkää, että Juulia pystyy lukemaan tytön sielun salat, mutta ei hän pysty. Kukaan ei pääse mustan läpi. Tyttö on menettänyt kaiken, niin hän luulee, mutta hän ei tiedä, että hänellä on sielun kumppani ja se on lähempänä kuin tyttö arvaakaan. Prinssi punaisten ruusujen. Tytöllä on oma prinssi, hän ei vain itse tiedä olevansa prinsessa. Ainakaan vielä…”
21.9.2001 lauantai
Juulia ei ole ollut huoneessa koko päivänä. Eikä poika ole käynyt. Ehkä poika on riidellyt Juulian kanssa, tai sitten se on vaan Juulian veli tai muu sukulainen. Mutta minkä takia Niina ei kestä nähdä Juuliaa. Äiti kävi eilen illalla. Se kyseli voimia ja silleen. Ja sitten yöllä, kun nukuin pöydälleni oli ilmestynyt ruukkuun 10 punaista ruusua. Ei korttia ja hoitajat eivät tiedä mitään. Äsken kävi joku hoitaja, se toi kirjeen. Kirje oli outo.
”Rakas Emilia. Et tunne minua, mutta minä tunnen sinut. Olen käynyt luonasi useita kertoja, mutta olet aina nukkunut. Punaiset ruusut ovat minulta. Nimeni on Markus. Tiedät varmaan Juulian. Olen se poika, joka käy hänen luonaan. Olen Juulian veli. Silloin, kun poliisi löysi sinut metsästä, olin mukana kantamassa. Toin sinulle myös sairaalaan ruusuja. Ja nyt olit siskoni kanssa samassa huoneessa. Juulia, eli siskoni pääsi pois tänään. Mutta heti kotiin päästyään siskoni otti yliannostuksen lääkkeitä ja kuoli. Tämä on outoa, mutta pyytäisin sinua siskoni hautajaisiin. Kysyin jo sairaalasta, ja se käy. Juulialla ei ole isää, ja äiti on lähtenyt pois maasta. Eikä pidä yhteyttä meihin. Hautajaiset ovat tuomiokirkossa 10. Pyytäisin, että tulisit. olisin kiitollinen jos tulisit. Rakkaudella Markus.”
Aika outo kirje. Tuntematon poika pyytää minua siskonsa hautajaisiin. En ymmärrä. Tuntuu, kuin olisin yksinäinen enkeli yksinäisessä maailmassa. Kai minun täytyy mennä sinne. Isä, olisitpa täällä. En tiedä mitä teen. Äiti ei jaksa, minulla on voimat loppu, ja Niko on lopussa. Toivon vain sitä, että tulisit takaisin. Antaisit anteeksi, kaikki mitä sinulle sanoin joskus ilkeästi. En minä tarkoittanut. Et kai kuollut minun takia? Näetkö sinä sieltä minua? Kuuletko, kun itken.
”Kyyneleet valuvat tytön silmistä. Tyttö haluaa isänsä luo, mutta hän on sairaalassa. Ei hän pääse pois. Tyttö ei ymmärrä. Hän on hämmentynyt. Kuka on Markus? Kuka Juulia? Mutta tyttö ei tiedä, että hänellä on pitkä tuskainen tie vielä edessä. Minä tiedän, tyttö ei. Tyttö pukeutuu mustaan, mutta se ei suojaa kaikkea vastaan. Tyttö ei tiedä sitä. Tyttö itkee itsensä uneen. Niin tyttö on tehnyt joka ilta isänsä kuoleman jälkeen.. Onko tytöllä enää iltaa, jolloin hän ei itke? Onko Markus elämän valo? Vain tuoko hän tuskaa? Tyttö on täynnä kysymyksiä. Hän pelkää, että tuskaa tulee, vielä lisää.”
Päivä auringon laskun jälkeen(osa 5)
22.9.2001 sunnuntai
Nyt on aamu, ja olen valmistautumassa Juulian hautajaisiin. Pukeudun mustaan, kuten yleensäkin. Tilasin hautaustoimistosta kukkia, valkoisia liljoja. Musta olisi liian synkkä väri, ja epäilen, että Markus vie ruusuja. Pitää lähteä, aika rientää. Ja minulla on olo, että minun täytyy mennä. kiitos päiväkirja, että kuuntelet. Kirjoittelen taas myöhemmin.
”Tyttö lähtee kirkolle päin. Kun tyttö saapuu kirkolle, tytölle tulee kylmät väreet. Hän tuntee kuoleman. Hän näkee Markuksen surulliset kasvot kirkon edessä. Markus näkee tytön ja lähtee tätä kohti. Tyttö meinaa perääntyä, mutta näkee tuskan pojan silmistä. Tyttö huomaa kukat pojan kädessä. Punaisia ruusuja, aivan niin kuin tyttö arvasi. Tyttö kuiskaa pojalle pahoittelut. Ja poika vastaa tytölle samoin. Tyttö hämmentyy, mutta ei kysy mitään. He lähtevät kävelemään kirkkoon. Kirkossa on papin ja Markuksen lisäksi tyttö ja kahdeksan muuta. Poika menee muiden ihmisten luokse, ja esittelee heidät tytölle. Markuksen sukulaisia. Tyttö hymyilee vaisua hymyä. Tyttö menee istumaan Markuksen kanssa eturiviin. Seremonia voi alkaa. Tyttö tuntee pelon koko ajan. Hän aistii kuoleman, Juulian ei ollut tarkoitus kuolla. Tytön silmiin kohoaa kyyneleet. Vasta viikko sitten hän saattoi isänsä hautaan, ja nyt tuntemattoman tytön, joka kuitenkin liikuttaa tyttöä. Tyttöä harmittaa, ettei tutustunut Juuliaan. Muistotilaisuudessa tyttö näkee Juulian kuvan. Se on tutun näköinen. Ei vain siksi, että tyttö on nähnyt Juulian, tuntuu, kuin hän olisi tuntenut Juulian ikuisuuden. Tyttö vei haudalle valkoiset liljat. Hänen kyynel tipahti syksyistein lehtien ympäröimälle haudalle. Kyynel särkyy, kun se osuu hiukan kylmettyneeseen maahan. Tytöstä tuntuu, että hänkin on kylmettynyt. Tyttö menee Markuksen luokse. He lähtivät Markuksen kotiin, ja tyttö tutustui Markukseen. Tyttöä pelotti, hänestä tuntui oudolta Markuksen lähellä. Mutta hän ei tiedä mitä se oli. Tyttö ei tiedä sitä, mutta, se selviää. Kuolema lähestyy, se kiertelee tytön luona. Tyttö nukahtaa Markuksen syliin.”
25.9.2001 keskiviikko
Kolme päivää Juulian hautajaisista. Markus on käynyt luonani joka päivä tällä viikolla. Huone ei tunnu, enää niin pahalta. Markus ei pukeudu mustaan. Minulla on paha tunne. Äiti ja Markus, molemmat haavoittuvia. Miksi musta tuntuu, että taas joudun hautajaisiin. Markus, se sana kihelmöi kielelläni. Sydämeni jättää aina yhden lyönnin välistä, kun kuulen sen sanan. Tuntuu, kuin rakastuisin Markukseen. En minä voi. En minä voi rakastua. Menetin isän, koska en rakastanut häntä tarpeeksi, vai mitä?
”Tyttö on väärässä. Hän rakasti isää, isä ei kuollut sen takia. Tyttö on liian nuori ymmärtämään. Kuolema vainoaa, en pysty estämään sitä. Se satuttaa vielä tyttöä, tyttö ei saa rakastua.”
1.10.2001 tiistai
Olen rakastunut Markukseen. Äiti ei ole käynyt luonani vähään aikaan. Hän on taas masentunut. Ja Niko ei jaksa huolehtia hänestä, ei yksin. isä on poissa, minä sairaalassa. Yksi julma ihminen, pilasi monen elämän. Ja minä pilasin myös. Minulla on olo, että Juulia eläisi ilman minua. Hullua, tiedän. Me suudeltiin Markuksen kanssa. En tiedä miksi, mutta niin vaan tapahtui. Olen rakastunut Markukseen, mutta en saisi. Satutan häntä. Kuolema ei vaani minua enää niin paljon. Se on lähtenyt vähäksi aikaa. Mutta tunnen, että se palaa. Kuolema on usvana ympärilläni, se eksyttää haavoittuvat, ja tappaa eksyneet. Minusta tuntuu, että se tappaa jonkun taas. Markuksen. Minä pelkään. Markus on hyvä, aivan kuin isäni. Mutta en voi sanoa sitä kellekään, ettei kuolema kuule. Kuolema vei isän, hän oli hyvä. Jos kerron, että Markus on hyvä, se tappaa hänet. En jaksa enää kauaa.
”Markus, älä ole heikko, älä eksy usvaan, Älä mene. Tyttö kuiskaa, mutta kukaan ei kuule. Paitsi minä. Tyttö ei tiedä, että olen olemassa. Mutta olen. Tytön voimat vähenevät. Mutta tyttö on vahva. Samoin Markus, mutta Markus tarvitsee tyttöä. Juuri nyt… Kuolema kuiskii, tyttö itkee. Taas, hiljaa, ettei kuolema kuule. Tyttö ei halua, että kuolema tietää, että tyttö on heikko. Tyttö nukahtaa yön syleilyyn. Mutta hän herää..”
Päivä auringon laskun jälkeen(osa 6)
8.10.2001 tiistai
Auta! Markuksesta ei ole kuulunut mitään viikkoon. Kuolema on vienyt sen. Kuolema leikkii kanssani. Se vei ensin isäni, sitten Juulian, ja jos se nyt on vienyt Markuksen, en kestä..! Markus on hyvä, Markuksella on annettavaa maailmalle. Sitä ei saa viedä. Juuri kun rakastuin siihen! Tämä on väärin. Isä tule takaisin. Palauta rauha elämäämme. Minulla on ikävä, isä. Isä rakastan sinua. Auta äitiä, Nikoa. Sitten, jos voimat riittävät, voit auttaa minua. Mutta äitiä ensin. Sinä olit taistelija, äiti ei. Äiti on haavoittuva. Sun täytyy suojella sitä. Rukoilen, isä. Auta häntä. Isä, minulla on ikävä. Kuolema on julma, se varasti sinut. Mikset taistellut vastaan? Etkö olekaan niin vahva, kun näytit? Kiitos isä. Olit upea isä. Minulla on ikävä. Et olisi mennyt. En muistanut kertoa sitä tarpeeksi monesti. Anteeksi.
”Voi rakas Emilia. Ei isäsi sinua unohtanut ole. Älä luovu toivota. Taistele. Sinä pystyt siihen. Ei kuolema sinua vahingoita. Sinä olet vahva. Sinulla on sydän paikallaan. Älä unohda sitä. Tyttö painaa pään tyynyyn. Kyynel valuu tyynylle, ja musta kyynel yhtyy vaaleaan. Tyttö itkee, mustia kyyneliä.”
10.10.2001 torstai
Markus elää. Sain siltä kirjeen. Mutta surua siinäkin. Miksi elämä on julma minua kohtaan? Markus on kuolemassa. Minä tiesin sen. Miksen estänyt..
”Emilia rakkaani. Anteeksi, etten ole käynyt. Olen sairaalassa. Minulla todettiin kesän lopussa pahalaatuinen aivokasvain. En selviä pakolla. Tule käymään. Hoitajat antavat kyllä. Haluan nähdä sinut, ennen lähtöäni. Lääkettä ei ole löytynyt. Ainakaan vielä. Toivoa ei kannata heittää. Minulla on ikävä sinua. Enkä haluaisi lähteä. Tiedän, että sinä tarvitset juuri nyt rakkautta, mutta en ole hyvä taistelija. Tule käymään rakas, käykö?
Rakkaudella Markus.”
Kuolema vie Markuksen. Se ei saa. Markus ei ehkä jaksa taistella, mutta minä taistelen! Menen Markuksen luokse huomenna. Rakas, pian nähdään.
11.10.2001 perjantai
”Tyttö saapuu pojan huoneeseen. Poika nukkuu. Tyttö laskee valkoiset liljat pöydälle, ja menee pojan viereen. Poika hengittää hiljaa. Tyttö pelkää, että poika lopettaa hengittämisen. Tyttö ottaa pojan kädestä kiinni. Hän kuuntelee pojan sydämen lyöntejä. Poika aukaisee silmät. Kauniit siniset silmät katsovat tyttöä. Tyttö hymyilee. Poika suutelee tytön huulia. Kuolema yrittää heidän väliin, mutta tyttö ja poika, he taistelevat..”
Kävin tänään Markuksen luona. Hän oli niin pieni. Viaton. Kuolema näkyy hänessä. Hän ansaitsee elää. Kuolema ei luovuta, mutta en minäkään. Kuoleman usva on vahva, mutta rakkauden sumu on vahvempi. Äiti on kotona taas. Hiukan paremmassa kunnossa. Niko ja Niina ovat yhdessä. Sain selville miksi Niina oli jähmettynyt Juulian lähellä. Juulia, oli hänen kuolleen siskonsa näköinen. Niinalta oli sisko kuollut auto-onnettomuudessa vuosi sitten, ja Niinan ikävät muistot palasivat hänen mieleen. Isän haudalle vien joka päivä kaksi valkoista liljaa. Sekä tietysti kynttilän. Vein sinne myös kuvan. Kuvassa ovat isä ja äiti, sekä minä ja Niko. Perhe kuva. Viimeinen mikä on otettu, silloin kun perhe oli vielä ehjä. Markuksen ennuste on huono. Mutta en anna hänen olla haavoittuva. Nyt minun täytyy kerätä voimia. Niko tulee illalla käymään. Äiti mukana. En ole nähnyt äitiä pitkään aikaan. Isän kuolemasta on yli kuukausi. Mutta ikävä kasvaa vain päivä päivältä. Ikävä raastaa sielua. Mutta, nyt tiedän, isällä on hyvä olla.
Päivä auringon laskun jälkeen(osa 7)
14.10.2001 maanantai
Lähden tänään käymään Markuksen luona. Viikonloppuna en käynyt. Pelkään, että kun menen sinne joskus Markuksen sänky olisi tyhjä. Että Markus olisi poistunut luotani. Hän ei saa. Vihdoin minäkin löydän ihmisen josta oikeasti välitän. Mutta, minun täytyy lopetella. Kirjoitan illalla lisää.
”Tyttö sulkee päiväkirjan. Hän vetää mustat vaatteet päälleen, hän harjaa mustat hiukset. Hänellä on suojapuku. Mutta tyttö ei tiedä haluaako hän sitä. Markuksella ei ole. Mutta kuolema ei voi viedä häntä. Se ei saa. Tytön silmiin nousee kyyneleet. Hän rakastaa tuota poikaa. Tyttö tietää, että Markuksella ei ole kuin viikko aikaa, sitten hän kuolee. Tyttö rukoilee ihmettä. Hänen äiti on parantunut. Kyllä hän vielä lääkkeitä syö, mutta kaikki on normaalisti. Tyttö ajattelee toisin. Hänestä mikään ei ole normaalisti. Isä on poissa, hänen kauan rukoilema rakkaus, se kuolee. Mikä on normaalisti!? Tyttö ei tiedä, että joku päivä kaikki selviää. Mutta, tytöstä riippuu, jaksaako hän itse odottaa tuota päivää.”
Markus makasi hiljaa. Hänet leikataan tänä yönä. Lääkärit pelkäsivät, että Markuksella saattaa olla elinaikaa vain leikkaukseen asti. Leikkaus tulee kuulemma olemaan vaikea. Markus ei saa lähteä. Se ei saa!! Vein Markuksen luokse tänään taas liljoja. Ja säästin yhden, jonka vein isän haudalle. Kaksi ihmistä, joita rakastan poissa. Isä oli hyvä, se oli kuin enkeli. Mutta nyt hän vasta on. Kaikki on pilalla, jos Markus ei selviä, minä en jaksa enää. Markus, jos lähdet, odota minua.
15.10.2001 tiistai
”Leikkaus suoritettiin viime yönä. Tyttö ei saanut unta. Kun hän sulki silmät hän näki Markuksen arkun. Minä tiedän miten Markukselle kävi. Tyttö ei. Häntä pelotta. Tyttö nousee sängystä. Hän laittaa valkoisen mekon päälleen. Hän laittaa hiuksensa kiinni. Eikä meikkaa ollenkaan. Tyttö katsoo itseään peilistä. Hän huokaa. Tyttö kävelee alakertaan. Tyttö ottaa omenan keittiön pöydältä ja rupeaa syömään sitä. Samalla tyttö laittaa kengät jalkaan, laittaa keittiön pöydälle lapun, että palaa pian. Tyttö lähtee kävelemää sairaalalle. Joka askeleella hän tuntuu, että hän lähestyisi kuolemaa. Häntä pelottaa…”
”Tyttö saapui Markuksen luokse. Poika makasi samalla paikalla kuin ennenkin. Hänellä oli silmät auki. Hän hymyili tytölle. Poika sanoo, että pahin uhka on ohi. Ihme oli tapahtunut. Kasvain oli saatu pois ja pojalla ei ollut enää hengenvaaraa. Mutta poika joutuu olemaan vielä sairaalassa. Hän sanoo, että tyttö on kaunis valkoisessa mekossa. Tyttö hymyilee, ja sanoo, että ulkona oli aika kylmä olla siinä. Poika pyytää tyttöä tulemaan hänen luokseen. Tyttö istuu pojan viereen. He suutelevat. Siinä suudelmassa oli lämpöä, rakkaus ei hajonnut. Ainakaan vielä…”
päivä auringon laskun jälkeen(osa 8)
16.10.2001 torstai
Markus pääsee kolmen päivän päästä pois sairaalasta. Se selviää. Jumala taitaa olla olemassa, se vain nukkui kun isä vietiin pois. Vai mitä? Eihän jumala isää muuten olisi vienyt, eihän? Minä rakastan Markusta, se on elämäni, sieluni. Jos hänet vietäisiin luotani, tuskin eläisin enää. Lähdemme Markuksen kanssa sekä Äitini, Nikon ja Niinan kanssa lomalle. Kahdeksi viikoksi Kreetalle. Juhlistamaan Markuksen ihme parantumista. Markus elää, se on nyt tärkeää. Luovuin gootti-tyylistäni. Nykyään pukeudun valkoiseen. Kuin ne liljat. Jos kuolema vie minut, sen täytyy taistella rakkautta vastaan. Todellista rakkautta. Kiitos, Jumala. Kiitos.
”Mutta kiittääkö tyttö liian aikaisin? Onko uhka vielä olemassa? Tyttö hymyilee. Hän on onnellinen, ainakin hiukan. Hän vie vielä illalla kynttilän isänsä haudalle, sitten hän menee nukkumaan. Hän on vapaa, musta ei enää sido häntä. Hän on vapaa. Vai onko?”
19.10.2001 sunnuntai
Markus pääsi tänään pois. Lopullisesti. Tai joutuu hän vielä käymään silloin tällöin tarkkailussa, mutta pahin on ohi. Lähdemme huomenna. Ihanaa.
”Tyttö on onnellinen. Hän voi vihdoin hengittää. Hän saa henkeä. Hän hengittää.. Tyttö vapautuu kahleista. Nyt kuoleman täytyy taistella, tyttö ei ole enää hauras. Häntä ei niin vain satuteta. Ei enää. Mutta, luuleeko tyttö liikoja. En jaksa lähteä hänen mukaan Kreetalle, hänen täytyy selvitä yksin. Poistun vähäksi aikaa, mutta vain vähäksi..”
**********
Kommentteja..Olen julkaissut nuo osat myös www.rakkausrunot.com ja nicillä Pikku*Enkeli..
Nyt odotan kommentteja..:D
3.9.2001 Tiistai
”Tyttö avasi silmänsä, ja nousin sängystä katsoen kelloa. Kello oli jo melkein kaksi. Aurinko paistoi korkealta, ja säteet luikertelivat verhojen välistä huoneeseen. Säteet tanssivat, ne nauroivat. Tyttöä ei naurattanut. Tytön huoneessa ei saanut nauraa. Se oli kiellettyä. Tyttöä ei naurattanut. Hän muistaa eilisen. Muistaa päivän, jolloin tuon pikku tytön sydän särkyi. Tyttö muistaa äidin huolestuneet kasvot, kun he odottivat tytön isää kotiin. Tytön isää ei näkynyt. Tytön isä oli poliisi, auttoi viattomia, pelasti ihmisiä, ja nyt tyttö ei tiennyt missä isä oli. Tyttö rakasti vanhempiaan. Häntä pelotti. Se ilta pysyy tytön mielessä, se vainoaa häntä. Ilta jolloin unelmat särkyivät, hajosivat asfalttiin. Samalla hajosi tytön sydän, ja sirpaleet värjäytyivät mustiksi. Hän särkyi.”
Muistan kuinka puhelin soi, viime yönä. Kello oli jo yli puolen yön. Muistan, että isää ei näkynyt, ja olin valvonut odotellen häntä. Juoksin puhelimeen, mutta puhelimessa ei ollut isäni. Siellä oli vieras mies, joka kysyi äitiä puhelimeen. Mies sanoi asian olevan jotain vakavaa. Kävin herättämässä äitini. Muistan, kuinka äitini näytti enkeliltä nukkuessaan. Äiti nousi sängystä ja meni puhelimeen. Hän jutteli hiljaa miehen kanssa, mutta yhtä´ äkkiä äidin silmät rävähtivät auki. Muistan äidin silmät, joihin kyynel ui silmäkulmaan. Kaikki ei ollut hyvin, tiesin sen jo silloin. Äiti kiitti miestä, ja sulki puhelimen. Äitini käski käydä herättämässä Nikon, veljeni. Tiesin, että puhelu koski isää. Isälle oli sattunut jotain. Juoksin nopeasti Nikon huoneeseen, herätin Nikon ja sanoi, että isälle oli sattunut jotain. En tiennyt silloin mitä, mutta kun kuulin sydämeni särkyi. Äiti sanoi, että isä oli joutunut ampumavälikohtaukseen ja joku mies oli ampunut isää päähän. Mies oli saatu kiinni. Äiti lisäsi, että isä oli kuollut ilman tuskaa. Sitten äiti purskahti itkemään. En tiennyt mitä olisin tehnyt. Tuntuu, kuin sydän olisi pysähtynyt hetkeksi.
”Tytön sydän särkyi. Isot kristallikyyneleet vierivät poskelle. Kuollen huulille. Tytön isä oli mennyt pois. Tytön kyyneleet tippuivat matolle. Matolle, jolla tyttö oli monesti leikkinyt pienenä isän kanssa. Nyt hän ei pystynyt. Tyttö kuuli kuinka sirpaleet särkyivät, samalla hänen pieni sydän särkyi. Tytön isä oli mennyt, tyttö ei tiennyt mikä oli enää todellista.. Tyttö kuoli, ainakin sisäisesti.”
Vihaan aurinkoa. Vaikka verhot olivat kiinni, ne silti tanssivat. Ne lauloivat. Minulla on paha olla. Isä on mennyt, vaikka en sitä tunnustakkaan itselleni. Miksei taivas surrut kanssani? Miksi taivas ei itkenyt? Miksei enkelit itkeneet? Tunnen enkelit. Ne lentävät talossani. Ne keräävät isän mukaan. Kuolema saapui kotiini. Se vei isäni. Meidän perhe muuttui, se hajosi. Neljä muuttui kolmeksi, ilo suruksi, elämä kuolemaksi. Kuolema vei isän, ja isä meidät. Isä oli vahva. Hän taisteli rikollisia vastaan, hän rakasti perhettään. Hän rakasti minua, aivan kuin minä isää. Nyt hän on poissa. Enkelit ovat pahoja. Isä ei ollut. Isä oli hyvä. Hän ei satuttanut ketään. Hänet todella haluttiin pois. isä ei luovuttaisi helposti. Taivaassa täytyi olla iso sähkökatkos, ettei Jumala nähnyt, että enkelit veivät väärän miehen. Niin sen täytyi olla. Ei muuten mitään niin kauheaa voisi tapahtua. Eihän!?
”Kyynel kohoaa taas tytön silmiin. Tyttö tuntee, hän näkee, muttei ymmärrä. Miksi isä oli hylännyt hänet? Tyttöön koskee, hänen sisin laulaa. Se laulaa laulua kuoleman. Tyttö laittaa päiväkirjan kiinni. Tyttö itkee. Hän palelee. Tyttö tuntee kylmän kuoleman ympärillään. Tyttö nousee, kävelee veljen huoneeseen. Tytön veli on poissa. Veli on lähtenyt toisen tytön luo. Kunpa tytölläkin olisi joku. Joku joka rakastaa, mutta tyttö on yksin. Nämä kaikki kolme ovat gootteja. He eivät palvo saatanaa, he vain pukeutuvat mustaan. Tyttö pelkää, että jos hän riisuu mustan, kuolema vie hänetkin. Tytöllä on suoja, niin kauan kun hän pukeutuu mustaan. Tytön isä ei pukeutunut mustaan, siksi hänet vietiin. Niin sen täytyi olla. Tyttö nukahtaa sänkyyn, kyynel silmässä, pelko sydämessä. Hän pelkää, että kuolema vie äidinkin. Tyttö nukkuu. Hän näyttää enkeliltä. Kuolema kuiskii.”
Päivä auringon laskun jälkeen. (osa 2)
4.9.2001 keskiviikko
Päivä oli kauhea. Se oli painajaista. Olin koulussa, olisin tullut hulluksi, jos olisin jäänyt kotiin. Mutta menin kouluun. Kaikki katsoi kuin ruttoa. Kuin kuolemaa. He säälivät. Jos kävelin käytävällä, ihmiset hiljenivät. He kuiskivat. Se sattui. Opettajat eivät sanoneet mitään. Eivät kysyneet. Olin kuin kuolema, kuin ilmaa heidän silmilleen. He kuiskivat, ne sanat viilsivät. Minulla ei ollut ketään, kukaan ei puolustanut minua. Olin vain yksinäinen gootti-tyttö ilman isää. Menisivät pois. Antaisivat minun olla edes rauhassa. Ne eivät voi ymmärtää..
”Tyttöön koskee ilkeät kuiskailut, ja hiljaisuus. Hänen silmät ovat kuin synkkä meri. Kukaan ei näe pohjaan, ei tytön sieluun. Kuolema kuiskii korvissa. Saatana nauraa. Se kaikuu tytön päässä, se kaikuu ja ei jätä tyttöä rauhaan. Tyttö painaa kyyneleiset silmät kiinni. Tyttö on kuin enkeli. Ilman turvaa. Hän on haavoittuva. Ja kukaan ei tiedä, että tuo mustahiuksinen tyttö on lähempänä kuolemaa, kuin kukaan osaa arvata. Kukaan ei tiedä, kukaan ei auta.”
5.9.2001 Torstai
”Tyttö avaa silmät. Silmissä näkyy tuska, epätoivo. Hän laittaa mustat vaatteet, mustan meikin. Hän harjaa mustat kiiltävät hiukset. Hän on taas suojassa. Hän on pukeutunut mustaan. Suojapuku vastaan kuolemaa. Tyttö odottaa kuolemaa. Hän haluaa kuolla, muttei uskalla riisua mustaa. Ei uskalla laskea aseita kuolemaa vastaan. Tyttö kävelee alakertaan. Tytön äiti ei pukeudu mustaa. Tyttö pelkää, että kuolema vie äidin. Tyttöön sattuu. Hän itkee. Älä mene äiti, tyttö kuiskaa. Tyhjyyteen.”
Äiti oli saanut potkut. Se ei ole mennyt töihin isän kuoleman jälkeen. Kävin tänään taas koulussa. Jos katseet voisi tappaa, olisin jo kuollut. Kaikki katsoi minua. Yrittivät tuijottaa sieluuni, mutta musta suojapuku ei päästänyt katseita lävitseni. Nikoa en ole nähnyt myöskään. Hän tarvitsee tilaa surra. Hän on alkanut juoda. Hän pilaa elämänsä, sen mitä kuolema ei vielä pilannut. Tunnen, kuinka joku katselee minua. Tuntuu, etten kestä. Mutta pakko. Äiti tarvitsee minua, ja minä äitiä. Kuulin kuinka viime yönä äiti itki. Äiti ei nuku, hän ei kestä enää kauaa. Kotimme on kuin sielujen kaatopaikka. Neljä kuollutta sielua. Pelkään, että äiti joutuu pian sairaalaan. Pelkään, että kuolema vie äidin. Se ei saa! Minulla on outo tunne, kuin kuolema ja tuska tulisivat takaisin kotiimme. Niko on juomassa, varmaan Jonin kanssa, Joni on Nikon paras kaveri. Gootti myös. Tietysti. Muuten hän olisi jo kuollut. Huumeisiin. Mutta hän on pukeutunut mustaan. Hänellä on suoja. Äidillä ei ole. Äiti on haavoittuva valkoinen enkeli. Kuolema älä vie häntä.
”Tyttö rukoilee kuolemaa. Ettei se veisi äitiä. Mutta kuolemalla on omat suunnitelmat. Tyttö ei tiedä sitä, vielä. Tyttö aistii kuoleman, joka asuu vielä hänen kotonaan. Hänen mielessään. Tyttö ottaa puukon. Puukko kiiltää kuun valossa, aivan kuin hänen vihaa täynnä olevat silmät, vihaa kuolemaa kohtaan. Tyttö laittaa puukon ranteen päälle, ja viiltää. Kuun valossa tyttö näkee tumman punaisen veren tulevan ranteestaan. Hän painaa silmät kiinni. Tuntee kivun, muttei välitä. Veri virtaa, tyttö aistii kuoleman, tyttö..”
Päivä auringon laskun jälkeen(osa 3)
11.9.2001 Keskiviikko
Isän kuolemasta on jo yli viikko. Aika on kulunut hiljaisuudessa, kuin usvassa. Äiti joutui sairaalaan, hän oli juonut liikaa. Tuntuu, että kaikki kaatuu päälleni. En jaksa kauaa. Niko yrittää elättää minuakin, mutta tiedän, ettei se ole helppoa. Kunpa kaikki olisi vain pahaa unta, ja heräisin nyt. Tänään oli joku hullu tehnyt terrori-iskunkin New Yorkissa. Monta ihmistä on kuollut. Kuolema matkaa nyt monen kotiin.
”Tyttö nipistää itseään. Tytön elämä kaatuu hänen harteilleen. Hän painuu kasaan. Tytöstä tuntuu, ettei hän saa enää henkeä. Hän haukkoo henkeään. Kuolema vie hänet, mutta sitten tyttö muistaa, että hänellä on suoja. Hän on pukeutunut mustaan. Tyttö taistelee, hän selviytyy. Tyttö ottaa jotain, se kiiltää kuun valossa. Tyttö laskee terän ranteelleen. Hän viiltää taas. Veri valuu tytön ranteesta. Tyttö näkee kuun utuisessa valossa, kuinka veri virtaa. Hän laittaa silmät kiinni. Hän tuntee kivun. Veri jatkaa virtaamista. Tyttö nukahtaa. Veri tahrii valkoiset lakanat. Tyttöä ei haittaa. Tyttö tuntee jo tuskan. Tyttö toivoo, että isä palaisi, ja äiti olisi kotona. Kaikki olisi hyvin, mutta ei ,ei koskaan.”
13.9.2001 perjantai
Minua pelätään, ja vihataan. Kukaan ei puhu minulle. En minä ole se paha. Minulta se isä varastettiin. Minä olen särkynyt ja haavoittunut. Minun perhe on hajalla. Kaikki näkevät, kaikki tietävät. Mutta kukaan ei auta, vaikka näkevät. Haavat ranteissa, tuskan silmissä. Mutta ei, olen vain heille kuolema. Se sattuu
”Tyttö itkee. Hän on yksin. Yksin suuressa maailmassa. Tyttöä pelottaa. Tyttö pukeutuu taas mustaan. Hän suojaa itsensä. Tyttö kävelee ulos. Tyttö kävelee ulos. Hänen mustat hiukset hulmuavat tuulessa. Häneen sattuu. Tyttö saapuu torille. Kaljapulloja on, joka puolella. Kaljapullot ovat sirpaleina. Aivan kuin hänen sydän, sirpaleina. Mutta kukaan, ei kerää laseja. Eikä myöskään hänen sydämensä sirpaleita. Sirpaleet viedään roskiin, ettei ne satuta ketään, mutta entä sirpaleet sisälläni. Ne satuttavat minua. Miksi kukaan ei tule, ja kerää niitä? Joku tyyppi lähestyy tyttöä. Tyttö on itkenyt, joten ei näe, kuka se on. Poika tarjoaa tytölle jotain pillereitä. Sanoo, että ne auttaa. Hän sanoo, tytölle, että hän näkee tytön tuskan. Tyttö miettii hetken. Hän laittaa pillerit suuhunsa, eihän hän voi kuolla. Hänellä on musta. Hän juo kaljaa perään. Tyttö katsoo poikaa, hän tunnistaa kasvot, Joni. Hänen kurkkuaan kuristaa. Kuolema kuiskii jo korvissa. Tyttö lähtee hoipertelemaan. Tytöllä on outo olo. Tyttö kävelee metsätielle, hänen täytyy päästä kotiin. Joku ottaa tytön olkapäistä. Tyttö säikähtää. Ei kai se ole kuolema? Tyttö kaatuu maahan. Hän tuntee tuskan. Hän painaa silmät kiinni. Tyttö ajattelee, että nyt on hänen aika. Hänet puetaan valkoiseen. Hänestä tulee enkeli. Tyttö tuntee kuinka kuolema riisuu hänet. Tyttöön koskee. Hän sammuu, kuin pieni kynttilän liekki.
14.9.2001 lauantai
”Tyttö herää. Häneen koskee. Hän aukaisee varovasti silmänsä. Tämäkö on taivas? Missä pilvet on? Tyttö ei ymmärrä, hän luuli, ettei kuoleman jälkeen, enää tuntisi tuskaa. Hän on valkoisessa huoneessa. Hänen vieressä on punaisia ruusuja. Missä on enkelit, missä pilvet? Hänet on puettu valkoiseen, tyttö joutuu paniikkiin. Kuolema on riisunut hänet mustasta. Tyttö tajuaa, että kuolema leikkii hänen kanssaan. Se tulee kohta, kun tyttö on haavoittuva. Hän ei ole vielä enkeli. vielä. Kohta valkoiseen pukuun pukeutunut nainen. Tyttö ei ymmärrä, onko hän kuollut? Hän tuntee kivun, mutta näkee enkelin. Lumous särkyy, kun nainen aloittaa, että tyttö on sairaalassa. Tyttö tuntee kipua alapäässään. Nainen tuli tytön viereen. Hän katsoi tyttöä säälivästi. Hän antoi tytölle särkylääkettä. Nainen sanoi, että tytöllä oli onnea. Nainen kertoi, että hänet oli löydetty aamuyöstä. Joku poliisi oli ollut aamulenkillä, ja toimittanut tytön sairaalaan. Tyttö ei ymmärtänyt. Mitä hän oli tehnyt metsässä? Kunnes tyttö muistaa Jonin. Nainen jatkoi, että tyttö oli raiskattu. Raiskattu? Nainen sanoi vielä, ennen kun kaksi poliisia astui huoneeseen, että tyttöön oli ommeltu kolme tikkua. Sitten poliisit tulivat, ja nainen lähti. Tyttö tunsi poliisit. Isän työkavereita. Kyyneleet nousi tytön silmäkulmaan. Poliisit huomasivat sen, ja antoivat tytölle nenäliinan. Poliisit kyselivät tytöltä ja tyttö vastasi. Yht´äkkiä tytön suusta lipsahtaa Joni. Se vaan tuli ulos. Poliisit vilkaisivat toisiaan. Toinen heistä kysyi, ettei tyttö vaan tarkoittanut Joni Räsästä. Tyttö nyökkäsi. Tyttö ihmetteli, miksei hän olisi saanut mainita Jonia. Poliisit aloittivat kertomaan, että DNA oli täsmännyt Joni Räsäseen, ja että Jonilla on jo rikosrekisteri. Poliisit sanoivat tytölle, että häneltä otetaan lausunto myöhemmin. Joni oli Nikon paras kaveri, ei se olisi voinut. Sitten se muistaa pillerit. Tyttö ei ymmärtänyt, ei hän voinut ymmärtää..”
15.9.2001 sunnuntai
Pääsin tänään sairaalasta. Joni on pidätetty, häntä epäillään raiskauksesta. Raiskaus, likainen sana. Likainen teko. Isän hautajaiset oli tänään. Pukeuduin taas mustaa, samoin äitini. Kerrankin äiti oli turvassa. Minä jäin isän haudalle vielä tunniksi. Sytytin isän haudalle kynttilän. Katsoin, kun se lepatti. Juttelin samalla isälle. Minulla on ikävä sitä. Äitikin on hiukan parantunut. Minä taas joudun tänään mielisairaalaan. Lääkärit olivat nähneet haavat, ja ehdottivat äidille. Äiti oli sanonut, että mitä vaan mikä oli minulle parhaaksi. Minulle parhaaksi olisi, että isä tulisi takaisin. Mutta ei hän tule.. Kuiskaan hiljaisuuteen. Anna anteeksi, isä. Hyvästi.
”Kyyneleet nousivat tytön silmiin. hän tuntee kuoleman. Se kuiskii, kiusaa tyttöä. Tyttö kuulee sen, mitä muut eivät. Äiti tarvitsee häntä, kuolema kolkuttaa. Tyttöä pelottaa. Hän pelkää.”
Päivä auringon laskun jälkeen(osa 4)
20.9.2001 perjantai
Kohta tulee viikko, kun saavuin tänne. Tämä paikka kuristaa minut, tukehduttaa. Valkoiset seinät, valkoiseen pukeutuneet hoitavat. He eivät ymmärrä, että kuolema vaanii heitä, jos he pukeutuvat väriin haavoittuvaan. Kaikki on valkoista, vain minä olen musta. Ja Juulia. Se on tyttö, joka on samassa huoneessa kanssani. Tiedän hänen nimen, koska hänen luonaan käy joku nuori poika, joka kutsuu häntä Juuliaksi. Varmaan Juulian poikaystävä. Minua käy katsomassa vain Niko ja äiti. Ei isä, koska häntä ei ole. Joskus Nikon seurassa tulee myös Niina, mutta hän ei halua käydä luonani, en tiedä miksi. Aina, kun hän näkee Juulian, näyttää kuin kaikki pysähtyisi. Joudun olemaan täällä kulma pitkään. Joni on joutunut vankilaan. Eilen oli oikeuden käynti. Syksyn aurinko paistaa sisään ikkunastani. Tuntuu, kuin se tappaisi minut. Aurinko sulattaa minut. Täytyy lopettaa, Juulia saapuu huoneeseen. Kirjoittelen taas kun on voimia..
”Tyttö laittaa kirjan kiinni. Ja piilottaa sen tyynyn alle. Tyynykin on valkoinen, tyttöä pelottaa laskea kasvonsa tuolle tyynylle. Tyttö pelkää, että tyyny värjää hänetkin valkoiseksi. Mutta koskaan se ei ole tehnyt niin. Koskaan se ei ole varastanut tytöltä suojaa. Tyttö makaa hiljaa, selkä ovelle päin. Hän ei halua nähdä Juuliaa. Hän pelkää, että Juulia pystyy lukemaan tytön sielun salat, mutta ei hän pysty. Kukaan ei pääse mustan läpi. Tyttö on menettänyt kaiken, niin hän luulee, mutta hän ei tiedä, että hänellä on sielun kumppani ja se on lähempänä kuin tyttö arvaakaan. Prinssi punaisten ruusujen. Tytöllä on oma prinssi, hän ei vain itse tiedä olevansa prinsessa. Ainakaan vielä…”
21.9.2001 lauantai
Juulia ei ole ollut huoneessa koko päivänä. Eikä poika ole käynyt. Ehkä poika on riidellyt Juulian kanssa, tai sitten se on vaan Juulian veli tai muu sukulainen. Mutta minkä takia Niina ei kestä nähdä Juuliaa. Äiti kävi eilen illalla. Se kyseli voimia ja silleen. Ja sitten yöllä, kun nukuin pöydälleni oli ilmestynyt ruukkuun 10 punaista ruusua. Ei korttia ja hoitajat eivät tiedä mitään. Äsken kävi joku hoitaja, se toi kirjeen. Kirje oli outo.
”Rakas Emilia. Et tunne minua, mutta minä tunnen sinut. Olen käynyt luonasi useita kertoja, mutta olet aina nukkunut. Punaiset ruusut ovat minulta. Nimeni on Markus. Tiedät varmaan Juulian. Olen se poika, joka käy hänen luonaan. Olen Juulian veli. Silloin, kun poliisi löysi sinut metsästä, olin mukana kantamassa. Toin sinulle myös sairaalaan ruusuja. Ja nyt olit siskoni kanssa samassa huoneessa. Juulia, eli siskoni pääsi pois tänään. Mutta heti kotiin päästyään siskoni otti yliannostuksen lääkkeitä ja kuoli. Tämä on outoa, mutta pyytäisin sinua siskoni hautajaisiin. Kysyin jo sairaalasta, ja se käy. Juulialla ei ole isää, ja äiti on lähtenyt pois maasta. Eikä pidä yhteyttä meihin. Hautajaiset ovat tuomiokirkossa 10. Pyytäisin, että tulisit. olisin kiitollinen jos tulisit. Rakkaudella Markus.”
Aika outo kirje. Tuntematon poika pyytää minua siskonsa hautajaisiin. En ymmärrä. Tuntuu, kuin olisin yksinäinen enkeli yksinäisessä maailmassa. Kai minun täytyy mennä sinne. Isä, olisitpa täällä. En tiedä mitä teen. Äiti ei jaksa, minulla on voimat loppu, ja Niko on lopussa. Toivon vain sitä, että tulisit takaisin. Antaisit anteeksi, kaikki mitä sinulle sanoin joskus ilkeästi. En minä tarkoittanut. Et kai kuollut minun takia? Näetkö sinä sieltä minua? Kuuletko, kun itken.
”Kyyneleet valuvat tytön silmistä. Tyttö haluaa isänsä luo, mutta hän on sairaalassa. Ei hän pääse pois. Tyttö ei ymmärrä. Hän on hämmentynyt. Kuka on Markus? Kuka Juulia? Mutta tyttö ei tiedä, että hänellä on pitkä tuskainen tie vielä edessä. Minä tiedän, tyttö ei. Tyttö pukeutuu mustaan, mutta se ei suojaa kaikkea vastaan. Tyttö ei tiedä sitä. Tyttö itkee itsensä uneen. Niin tyttö on tehnyt joka ilta isänsä kuoleman jälkeen.. Onko tytöllä enää iltaa, jolloin hän ei itke? Onko Markus elämän valo? Vain tuoko hän tuskaa? Tyttö on täynnä kysymyksiä. Hän pelkää, että tuskaa tulee, vielä lisää.”
Päivä auringon laskun jälkeen(osa 5)
22.9.2001 sunnuntai
Nyt on aamu, ja olen valmistautumassa Juulian hautajaisiin. Pukeudun mustaan, kuten yleensäkin. Tilasin hautaustoimistosta kukkia, valkoisia liljoja. Musta olisi liian synkkä väri, ja epäilen, että Markus vie ruusuja. Pitää lähteä, aika rientää. Ja minulla on olo, että minun täytyy mennä. kiitos päiväkirja, että kuuntelet. Kirjoittelen taas myöhemmin.
”Tyttö lähtee kirkolle päin. Kun tyttö saapuu kirkolle, tytölle tulee kylmät väreet. Hän tuntee kuoleman. Hän näkee Markuksen surulliset kasvot kirkon edessä. Markus näkee tytön ja lähtee tätä kohti. Tyttö meinaa perääntyä, mutta näkee tuskan pojan silmistä. Tyttö huomaa kukat pojan kädessä. Punaisia ruusuja, aivan niin kuin tyttö arvasi. Tyttö kuiskaa pojalle pahoittelut. Ja poika vastaa tytölle samoin. Tyttö hämmentyy, mutta ei kysy mitään. He lähtevät kävelemään kirkkoon. Kirkossa on papin ja Markuksen lisäksi tyttö ja kahdeksan muuta. Poika menee muiden ihmisten luokse, ja esittelee heidät tytölle. Markuksen sukulaisia. Tyttö hymyilee vaisua hymyä. Tyttö menee istumaan Markuksen kanssa eturiviin. Seremonia voi alkaa. Tyttö tuntee pelon koko ajan. Hän aistii kuoleman, Juulian ei ollut tarkoitus kuolla. Tytön silmiin kohoaa kyyneleet. Vasta viikko sitten hän saattoi isänsä hautaan, ja nyt tuntemattoman tytön, joka kuitenkin liikuttaa tyttöä. Tyttöä harmittaa, ettei tutustunut Juuliaan. Muistotilaisuudessa tyttö näkee Juulian kuvan. Se on tutun näköinen. Ei vain siksi, että tyttö on nähnyt Juulian, tuntuu, kuin hän olisi tuntenut Juulian ikuisuuden. Tyttö vei haudalle valkoiset liljat. Hänen kyynel tipahti syksyistein lehtien ympäröimälle haudalle. Kyynel särkyy, kun se osuu hiukan kylmettyneeseen maahan. Tytöstä tuntuu, että hänkin on kylmettynyt. Tyttö menee Markuksen luokse. He lähtivät Markuksen kotiin, ja tyttö tutustui Markukseen. Tyttöä pelotti, hänestä tuntui oudolta Markuksen lähellä. Mutta hän ei tiedä mitä se oli. Tyttö ei tiedä sitä, mutta, se selviää. Kuolema lähestyy, se kiertelee tytön luona. Tyttö nukahtaa Markuksen syliin.”
25.9.2001 keskiviikko
Kolme päivää Juulian hautajaisista. Markus on käynyt luonani joka päivä tällä viikolla. Huone ei tunnu, enää niin pahalta. Markus ei pukeudu mustaan. Minulla on paha tunne. Äiti ja Markus, molemmat haavoittuvia. Miksi musta tuntuu, että taas joudun hautajaisiin. Markus, se sana kihelmöi kielelläni. Sydämeni jättää aina yhden lyönnin välistä, kun kuulen sen sanan. Tuntuu, kuin rakastuisin Markukseen. En minä voi. En minä voi rakastua. Menetin isän, koska en rakastanut häntä tarpeeksi, vai mitä?
”Tyttö on väärässä. Hän rakasti isää, isä ei kuollut sen takia. Tyttö on liian nuori ymmärtämään. Kuolema vainoaa, en pysty estämään sitä. Se satuttaa vielä tyttöä, tyttö ei saa rakastua.”
1.10.2001 tiistai
Olen rakastunut Markukseen. Äiti ei ole käynyt luonani vähään aikaan. Hän on taas masentunut. Ja Niko ei jaksa huolehtia hänestä, ei yksin. isä on poissa, minä sairaalassa. Yksi julma ihminen, pilasi monen elämän. Ja minä pilasin myös. Minulla on olo, että Juulia eläisi ilman minua. Hullua, tiedän. Me suudeltiin Markuksen kanssa. En tiedä miksi, mutta niin vaan tapahtui. Olen rakastunut Markukseen, mutta en saisi. Satutan häntä. Kuolema ei vaani minua enää niin paljon. Se on lähtenyt vähäksi aikaa. Mutta tunnen, että se palaa. Kuolema on usvana ympärilläni, se eksyttää haavoittuvat, ja tappaa eksyneet. Minusta tuntuu, että se tappaa jonkun taas. Markuksen. Minä pelkään. Markus on hyvä, aivan kuin isäni. Mutta en voi sanoa sitä kellekään, ettei kuolema kuule. Kuolema vei isän, hän oli hyvä. Jos kerron, että Markus on hyvä, se tappaa hänet. En jaksa enää kauaa.
”Markus, älä ole heikko, älä eksy usvaan, Älä mene. Tyttö kuiskaa, mutta kukaan ei kuule. Paitsi minä. Tyttö ei tiedä, että olen olemassa. Mutta olen. Tytön voimat vähenevät. Mutta tyttö on vahva. Samoin Markus, mutta Markus tarvitsee tyttöä. Juuri nyt… Kuolema kuiskii, tyttö itkee. Taas, hiljaa, ettei kuolema kuule. Tyttö ei halua, että kuolema tietää, että tyttö on heikko. Tyttö nukahtaa yön syleilyyn. Mutta hän herää..”
Päivä auringon laskun jälkeen(osa 6)
8.10.2001 tiistai
Auta! Markuksesta ei ole kuulunut mitään viikkoon. Kuolema on vienyt sen. Kuolema leikkii kanssani. Se vei ensin isäni, sitten Juulian, ja jos se nyt on vienyt Markuksen, en kestä..! Markus on hyvä, Markuksella on annettavaa maailmalle. Sitä ei saa viedä. Juuri kun rakastuin siihen! Tämä on väärin. Isä tule takaisin. Palauta rauha elämäämme. Minulla on ikävä, isä. Isä rakastan sinua. Auta äitiä, Nikoa. Sitten, jos voimat riittävät, voit auttaa minua. Mutta äitiä ensin. Sinä olit taistelija, äiti ei. Äiti on haavoittuva. Sun täytyy suojella sitä. Rukoilen, isä. Auta häntä. Isä, minulla on ikävä. Kuolema on julma, se varasti sinut. Mikset taistellut vastaan? Etkö olekaan niin vahva, kun näytit? Kiitos isä. Olit upea isä. Minulla on ikävä. Et olisi mennyt. En muistanut kertoa sitä tarpeeksi monesti. Anteeksi.
”Voi rakas Emilia. Ei isäsi sinua unohtanut ole. Älä luovu toivota. Taistele. Sinä pystyt siihen. Ei kuolema sinua vahingoita. Sinä olet vahva. Sinulla on sydän paikallaan. Älä unohda sitä. Tyttö painaa pään tyynyyn. Kyynel valuu tyynylle, ja musta kyynel yhtyy vaaleaan. Tyttö itkee, mustia kyyneliä.”
10.10.2001 torstai
Markus elää. Sain siltä kirjeen. Mutta surua siinäkin. Miksi elämä on julma minua kohtaan? Markus on kuolemassa. Minä tiesin sen. Miksen estänyt..
”Emilia rakkaani. Anteeksi, etten ole käynyt. Olen sairaalassa. Minulla todettiin kesän lopussa pahalaatuinen aivokasvain. En selviä pakolla. Tule käymään. Hoitajat antavat kyllä. Haluan nähdä sinut, ennen lähtöäni. Lääkettä ei ole löytynyt. Ainakaan vielä. Toivoa ei kannata heittää. Minulla on ikävä sinua. Enkä haluaisi lähteä. Tiedän, että sinä tarvitset juuri nyt rakkautta, mutta en ole hyvä taistelija. Tule käymään rakas, käykö?
Rakkaudella Markus.”
Kuolema vie Markuksen. Se ei saa. Markus ei ehkä jaksa taistella, mutta minä taistelen! Menen Markuksen luokse huomenna. Rakas, pian nähdään.
11.10.2001 perjantai
”Tyttö saapuu pojan huoneeseen. Poika nukkuu. Tyttö laskee valkoiset liljat pöydälle, ja menee pojan viereen. Poika hengittää hiljaa. Tyttö pelkää, että poika lopettaa hengittämisen. Tyttö ottaa pojan kädestä kiinni. Hän kuuntelee pojan sydämen lyöntejä. Poika aukaisee silmät. Kauniit siniset silmät katsovat tyttöä. Tyttö hymyilee. Poika suutelee tytön huulia. Kuolema yrittää heidän väliin, mutta tyttö ja poika, he taistelevat..”
Kävin tänään Markuksen luona. Hän oli niin pieni. Viaton. Kuolema näkyy hänessä. Hän ansaitsee elää. Kuolema ei luovuta, mutta en minäkään. Kuoleman usva on vahva, mutta rakkauden sumu on vahvempi. Äiti on kotona taas. Hiukan paremmassa kunnossa. Niko ja Niina ovat yhdessä. Sain selville miksi Niina oli jähmettynyt Juulian lähellä. Juulia, oli hänen kuolleen siskonsa näköinen. Niinalta oli sisko kuollut auto-onnettomuudessa vuosi sitten, ja Niinan ikävät muistot palasivat hänen mieleen. Isän haudalle vien joka päivä kaksi valkoista liljaa. Sekä tietysti kynttilän. Vein sinne myös kuvan. Kuvassa ovat isä ja äiti, sekä minä ja Niko. Perhe kuva. Viimeinen mikä on otettu, silloin kun perhe oli vielä ehjä. Markuksen ennuste on huono. Mutta en anna hänen olla haavoittuva. Nyt minun täytyy kerätä voimia. Niko tulee illalla käymään. Äiti mukana. En ole nähnyt äitiä pitkään aikaan. Isän kuolemasta on yli kuukausi. Mutta ikävä kasvaa vain päivä päivältä. Ikävä raastaa sielua. Mutta, nyt tiedän, isällä on hyvä olla.
Päivä auringon laskun jälkeen(osa 7)
14.10.2001 maanantai
Lähden tänään käymään Markuksen luona. Viikonloppuna en käynyt. Pelkään, että kun menen sinne joskus Markuksen sänky olisi tyhjä. Että Markus olisi poistunut luotani. Hän ei saa. Vihdoin minäkin löydän ihmisen josta oikeasti välitän. Mutta, minun täytyy lopetella. Kirjoitan illalla lisää.
”Tyttö sulkee päiväkirjan. Hän vetää mustat vaatteet päälleen, hän harjaa mustat hiukset. Hänellä on suojapuku. Mutta tyttö ei tiedä haluaako hän sitä. Markuksella ei ole. Mutta kuolema ei voi viedä häntä. Se ei saa. Tytön silmiin nousee kyyneleet. Hän rakastaa tuota poikaa. Tyttö tietää, että Markuksella ei ole kuin viikko aikaa, sitten hän kuolee. Tyttö rukoilee ihmettä. Hänen äiti on parantunut. Kyllä hän vielä lääkkeitä syö, mutta kaikki on normaalisti. Tyttö ajattelee toisin. Hänestä mikään ei ole normaalisti. Isä on poissa, hänen kauan rukoilema rakkaus, se kuolee. Mikä on normaalisti!? Tyttö ei tiedä, että joku päivä kaikki selviää. Mutta, tytöstä riippuu, jaksaako hän itse odottaa tuota päivää.”
Markus makasi hiljaa. Hänet leikataan tänä yönä. Lääkärit pelkäsivät, että Markuksella saattaa olla elinaikaa vain leikkaukseen asti. Leikkaus tulee kuulemma olemaan vaikea. Markus ei saa lähteä. Se ei saa!! Vein Markuksen luokse tänään taas liljoja. Ja säästin yhden, jonka vein isän haudalle. Kaksi ihmistä, joita rakastan poissa. Isä oli hyvä, se oli kuin enkeli. Mutta nyt hän vasta on. Kaikki on pilalla, jos Markus ei selviä, minä en jaksa enää. Markus, jos lähdet, odota minua.
15.10.2001 tiistai
”Leikkaus suoritettiin viime yönä. Tyttö ei saanut unta. Kun hän sulki silmät hän näki Markuksen arkun. Minä tiedän miten Markukselle kävi. Tyttö ei. Häntä pelotta. Tyttö nousee sängystä. Hän laittaa valkoisen mekon päälleen. Hän laittaa hiuksensa kiinni. Eikä meikkaa ollenkaan. Tyttö katsoo itseään peilistä. Hän huokaa. Tyttö kävelee alakertaan. Tyttö ottaa omenan keittiön pöydältä ja rupeaa syömään sitä. Samalla tyttö laittaa kengät jalkaan, laittaa keittiön pöydälle lapun, että palaa pian. Tyttö lähtee kävelemää sairaalalle. Joka askeleella hän tuntuu, että hän lähestyisi kuolemaa. Häntä pelottaa…”
”Tyttö saapui Markuksen luokse. Poika makasi samalla paikalla kuin ennenkin. Hänellä oli silmät auki. Hän hymyili tytölle. Poika sanoo, että pahin uhka on ohi. Ihme oli tapahtunut. Kasvain oli saatu pois ja pojalla ei ollut enää hengenvaaraa. Mutta poika joutuu olemaan vielä sairaalassa. Hän sanoo, että tyttö on kaunis valkoisessa mekossa. Tyttö hymyilee, ja sanoo, että ulkona oli aika kylmä olla siinä. Poika pyytää tyttöä tulemaan hänen luokseen. Tyttö istuu pojan viereen. He suutelevat. Siinä suudelmassa oli lämpöä, rakkaus ei hajonnut. Ainakaan vielä…”
päivä auringon laskun jälkeen(osa 8)
16.10.2001 torstai
Markus pääsee kolmen päivän päästä pois sairaalasta. Se selviää. Jumala taitaa olla olemassa, se vain nukkui kun isä vietiin pois. Vai mitä? Eihän jumala isää muuten olisi vienyt, eihän? Minä rakastan Markusta, se on elämäni, sieluni. Jos hänet vietäisiin luotani, tuskin eläisin enää. Lähdemme Markuksen kanssa sekä Äitini, Nikon ja Niinan kanssa lomalle. Kahdeksi viikoksi Kreetalle. Juhlistamaan Markuksen ihme parantumista. Markus elää, se on nyt tärkeää. Luovuin gootti-tyylistäni. Nykyään pukeudun valkoiseen. Kuin ne liljat. Jos kuolema vie minut, sen täytyy taistella rakkautta vastaan. Todellista rakkautta. Kiitos, Jumala. Kiitos.
”Mutta kiittääkö tyttö liian aikaisin? Onko uhka vielä olemassa? Tyttö hymyilee. Hän on onnellinen, ainakin hiukan. Hän vie vielä illalla kynttilän isänsä haudalle, sitten hän menee nukkumaan. Hän on vapaa, musta ei enää sido häntä. Hän on vapaa. Vai onko?”
19.10.2001 sunnuntai
Markus pääsi tänään pois. Lopullisesti. Tai joutuu hän vielä käymään silloin tällöin tarkkailussa, mutta pahin on ohi. Lähdemme huomenna. Ihanaa.
”Tyttö on onnellinen. Hän voi vihdoin hengittää. Hän saa henkeä. Hän hengittää.. Tyttö vapautuu kahleista. Nyt kuoleman täytyy taistella, tyttö ei ole enää hauras. Häntä ei niin vain satuteta. Ei enää. Mutta, luuleeko tyttö liikoja. En jaksa lähteä hänen mukaan Kreetalle, hänen täytyy selvitä yksin. Poistun vähäksi aikaa, mutta vain vähäksi..”
**********
Kommentteja..Olen julkaissut nuo osat myös www.rakkausrunot.com ja nicillä Pikku*Enkeli..
Nyt odotan kommentteja..:D
Vastaukset 8
Vanhimmat
Toi oli tosi hyvä ja surullinen..
Melkein tuli kyynel silmään.. x]
Lisää..?
jatkoa..Kestää vaan viikon tai pari..En halua, että se "hutaistaan" yhdessä yössä..:D..Kiitos kommenteista..:D
Aluksi se oli hirveää. Kuin lapsuuden traumaattinen painajainen. Sitten surullinen. Järkyttävä. Pimeä. Tyhjä. Mutta hetkeäkään en vaipunut epätoivoon, jaksoin lukea ja odottaa, mitä tapahtuu, uskoa, että pitkän ja kylmän yön jälkeen on kaunis auringonnousu. Ja se siellä olikin, vaikka pimein hetki olikin juuri ennen sitä. Kun sen yli jaksoi taistella ja toivoa edes vähäsen, näki kauneimman auringonnousun pitkkän aikaan. Kannatti taistella! Kannattaa taistella. Kiitos. Sait minut kyynelehtimään ja hymyilemään... se on arvokasta.
motto on minkä sanon toisille, että jossain se aurinko vielä odottaa..:D
Kiitos, kun kommentoit..
Kaunis...aamuauringonpaisteessa lukiessa tarinasi saa vielä enemmän hohtoa.
Taistelu elämästä ja kuolemasta ei ole koskaan yksinkertaista; onneksi lopussasi paistaa toivo.
Jäämme odottamaan jatkoa.
kun jaksoit kommentoida..
ihana tarina....
Koskettava, surullinen...
teen jatkoa kun koululta ja iltatöiltä ehdin..