Se ilmestyi ikkunaan, en saanut luovuttaa, jotain oli tehtävä. Miksi annat sen tapahtua? Ole varovainen. Ääni ei jättänyt rauhaan. Mutta kuka sinä olet? Tiedät sen itsekkin, tiedät sen itsekkin, tiedät sen itsek...
- Neiti hyvä. On aika herätä.
Auringon ensi säde haikäisi silmiäni. Katsoin ikkunaan välittämättä, silmiin pistävästä kivusta, tuijotin vain. Se uni, se tuntui liian todelliselta. Ääni oli ollut pelokas, mutta vaativa. Sanat painoivat mieltäni, kuin pino painavia kivenmurikoita. Minua ahdisti valtavasti, jokin oli hullusti.
- Kuulitko sinä, neiti? palvelustyttö katsoi minua pelokkaana.
- Anteeksi, Sylvia. Mitä sanoit? kysyin punastuneena.
- Äitisi sanoi lähtevänäsä Herra Marplen kanssa aamiaiselle. Heillä saattaa kuulemma mennä myöhään, mutta isäsi on kotona ja hän on keksinyt teillä puuhaa. Puehan nyt päällesi ja mene aamiaiselle. On tulossa kaunis päivä, Sylvia hymyili ja mieleni keveni.
Vai, että oli äiti mennyt Herra Marplen kanssa aamiaiselle. He viettävät nykyään paljon aikaa kahdestaan. Mietin, mutta ihana vastaleivottujen muffinssien tuoksu haihdutti ajatukset.
- Huomenta, kullannuppu, isä nousi pöydästä ja kiiruhti halaamaan minua.
- On mainio päivä tehdä jotain yhdessä. Ajattelin, että voisimme mennä aamiaisen jälkeen kävelylle ja vaikka jäätelöllle, isä jatkoi tarmokkaana. Jokin painoi kuitenkin isän mieltä, isä yritti peittää sitä liialla hössötyksellä, mutta tunsin hänet.
Nyökkäsin iloisena ja maistoin vaniljamuffinssia, jonka Sylvia oli kiikuttanut eteeni.
Kävelimme kumpikin omiin ajatuksiimme hautautuneena pitkin rantatietä. Ilma oli suorastaan paahtava ja valkea hellemekkonikin tuntui polttavan kuumalta. Mietin mikä isää painoi, ehkä työkiireitä, ehkä jokin riita äidin kanssa, johtuiko se Herra Marplesta. Aivan kuin vastaten ajatuksiini isä kysyi:- Pidätkö siitä Äidin uudesta tuttavasta, tästä Scott Marplesta? hän katsoi minua ehkä hiukan surumielisin silmin. Kuulin sen miehen etunimen ensimmäistä kertaa. Mietin ennen kuin vastasin. Olihan tämä Scott tuonut hänelle muutamia kalliita lahjoja, kuten hajuvesiä ja kauniita koruja, mutta ehkä hän yritti vain päästä minun kauttani äidin suosioon.
- En osaa oikein vastata, enhän tunne koko miestä kunnolla. Miksi kysyt? katsoin isään merkitsevästi.
- Ääh, kunhan kyselen. Ei mitään vakavampaa, hän tuntui taas miettivän jotain..
Käänsin katseeni poispäin ja yritin taas unohtaa ikävät asiat.
- Miten sinulla menee töissä, kysyin kuin vaihtaen puheenaihetta.
- Loistavasti, kiitos kysymästä, isä naurahti ja sai minutkin hymyilemään. Emme nimittäin yleensä ladelleet toisillemme kohteliaisuuksia, muuten kuin ruokapöydässä, äiti halusi aina olla virallinen ja jopa liiankin kohtelias, mutta minä halusin olla vapaa, irti kaikista niistä kahleista, joita äiti tuntui minulle rakentavan ikäni myötä koko ajan enemmän. Olinhan jo 13-vuotias. En tietenkään vielä haluaisi olla itsenäinen, mutta vapautta halusin koko ajan enemmän ja enemmän. Pysähdyimme vanhan kahvilan eteen ja päätimme käydä ne isän lupaamat jäätelöt.
Ihanan kermainen suklaajäätelö sai mieleni virkistymään. Yhtäkkiä isä alkoi yskiä vimmatusti, säikähdin ja olin aivan avuton, muuan nainenkin katsoi isää kuin spitaalista.. Isä osoitti kadulle päin ja huomasin tutun parivaljakon, äidin ja Scotin. Isä lopetti rykimisen ja nousi seisomaan kuin viittoakseen heitä luokseen, mutta eivät he kuunnelleet, olivat niin keskittyneitä toisiinsa.
- Saamari, isä pyyhki nenäliinallaan suupieliään, jotka olivat sotkeutuneet jäätelöön. Minua säälitti hieman, ei ollut varmaankaan helppoa nähdä vaimoaan vieraan miehen seurassa.
- Oletko kunnossa? kysyin varovasti. Isä hymyili ja nyökkäsi.
- Kuule Julie, lähdetäänkö kotiin. Muistin juuri, että huominen kokous tarvitsee vielä valmisteluja. Nyökkäsin hyväksyvästi ja lähdimme hitain askelin kohti kotia.
Tuulenvire tanssi hiuksillani. Tunsin vastaleikatun ruohon tuoksun nenässäni ja maistoin kylmää vadelmamehua. Oli taas kerran upea kesäilma. Puutarhurimme John hyräili tuttua iskelmää silppoessaan pensasta ja se hymyilytti minua. John oli mukava mies. Aina hyvällä tuulella. Hän oli silmissäni sankari, sillä hän pelasti naapurikissa Krumeluun, kun tämä hölmöyksissään oli joutunut perheen uima-altaaseen. Oli onni, että John oli sattunut paikalle. Hän huomasi tuijotukseni ja naurahti. Hän lähti kevein askelin minua kohti ja kyykistyi aurinkotuolini viereen.
- Julie, paha sanoa, mutta saat kohta auringonpistoksen.
- Tiedän sen, ratkesin raikuvaan nauruun. Sylvia kiiruhti luoksemme huolestuneen näköisenä. Hän katsoi meitä, huokasi helpotuksesta, huomattuaan ettei minuun ollutkaan iskenyt hulluus ja lähti taas omiin askareisiinsa. Johnin ilme vakavoitui ja hän ojensi päänsä kuiskatakseen minulle jotain. - Inhottava kysyä sinulta tätä, mutta oletko huomannut mitään outoa tuossa äitisi ystävässä? hän kysyi hiljaa ja vilkuili ympärilleen. - Ai Scotissa, ainahan se on tuollainen luihu ja lipevä. Kunhan äiti ei vain sortuisi hänen viettelykseensä. John näytti miettivän jotain kuumeiseti, mutta lähti lopulta taas omiin puuhiinsa. Jäin taas miettimään omia murheitani, kuten sitä samaa unta, joka jahtasi minua päivä toisensa jälkeen. Sen täytyi olla jokin viesti, mutta mistä minun täytyi olla varovainen?
- Tule kulta katsomaan! kuulin äidin huutavan alakerrasta ja kiiruhdin olohuoneeseen. Äiti tuijotti ikkunaan kiiluvin silmin. Menin katsomaan, mikä asia pihallamme oikein sai äidin hehkumaan innosta. Ulkona seisoi kukas muukaan kuin Scott mukanaan kaksi komeaa, uljasta hevosta hienoine kärryineen. Isäkin tuli katsomaan tätä ihmettä.
- Jo on herralla kulkupelit. Kiiruhda jo Helen ulos tervehtimään ystävääsi, isän äänessä oli pilkahdus ivaa ja katkeruutta. Hän katsoi äitiä lasittunut ilme kasvoillaan.
- Mitä sinä nyt? Scotilla on varmaan jokin työasia, joka meidän pitäisi hoitaa yhdessä, äiti katsoi viattomasti isään, joka marssi tiukoin askelin takaisin sinne mistä oli tullutkin.
- Hevoskärryissähän ne asiat yleensä hoidetaan, hän sanoi vielä mennessään.
Scott viittoi äitiä tulemaan ulos. En voinut olla seuraamatta äitiä. Katsoin sivusta, kuinka äiti muiskautti poskisuudelman Scotin poskelle. Scott vilkaisi minua ja sanoi lipevästi. - Tule katsomaan kaunottariani, hän sanoi ja osoitti hevosiaan.
- En pidä hevosista, sanoin tiukasti ja mulkaisin äitiä vihaisin silmin. Minua suututti. Äidistä näki kuka vain, että tämä oli ihastunut Scottiin tulisesti. Mokomaan lieroon.
- Harmillista. Ajattelin Helen, että sinä ja miehesi voisitte lainata hevosiani, kärryjä ja kuskia. Voitte käydä yhdessä romanttisella ajelulla ja hoitaa hieman parisuhdettanne, hän sanoi ja äidin ilme muuttui. Ei ollut vaikea arvata, että hän oli suunnattoman pettynyt, kun ei saisikaan kokea samaa Scotin kanssa.- Me voisimme silläaikaa keksiä Julien kanssa tekemistä, Scott jatkoi, käveli luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni. Outo partaveden tuoksu sai minut tuntemaan oloni tukalaksi. Toisaalta olin juuri muutanut mielipidettäni hänestä. Ehkä hän halusikin pelkkää hyvää perheellemme. Hymyilin hänelle hyväksyvästi, vaikka jokin ääni sisälläni olikin eri mieltä. Empien äiti kutsui isän luokseen ja pitkän pähkäilyn jälkeen he innostuivat hieman ajatuksesta. Pian he jo katosivat näköpiiristämme ja huomasin olevani kahden Scotin kanssa.
- No Julie, mitä haluaisit tehdä kanssani, hän katsoi minua, mutta käänsin katseeni ja kohautin olkapäitäni.
- Haluaisitko esitellä vaikkapa omaa huonettasi minulle? hän kysyi ja olin aivan ihmeissäni. Esitellä huonettani, tuo oli jo outoa, mitä kiinnostavaa siellä muka olisi.
- Oikeastaan se on aika sekaisin ja Sylvia taitaa juuri siivota sitä, keksin tekosyyn ja katsoin häntä pahoitteleva katse naamallani.
Pian päätimme vain istahtaa olohuoneeseen lukemaan lehtiä, juomaan teetä ja kuuntelemaan Scotin lempimusiikkia.
Istuin toiselle sohvalle, sillä en halunnut istua Scotin vieressä. Sylvia kantoi meille hienoa ranskalaista yrttiteetä ja pieniä pikkuleipiä. Uppouduin lukemaan lehdestä eläimistä kertovaa artikkelia ja kuulin toisella korvalla, kun Sylvia lähti kauppaan ostamaan kananmunia ja paahtoleipää. Säikähdin, huomattuani Scotin siirtyneen samalle sohvalle kanssani.
- Noh noh enkai minä nyt noin pelottava ole, hän nauroi viekasta nauruaan. Siirryin vaistomaisesti hänestä poispäin ja tunsin oloni saarretuksi.
- Tiedätkö, että olet yhtä kaunis kuin äitisi, hän silitti hiuksiani, mutta riuhtaisin itseni hänen otteestaan ja nousin ylös vaistomaisesti. - Älä koske minuun senkin liero, sihisin hänelle pelokkaana. Vaikka tunsin olevani hieman itsevarma, käteni tärisivät ja olisin halunnut juosta pois. Jalkani tuntuivat juuttuvan kiinni lattiaan. Sylviakin oli kaupassa, satoja ajatuksia pyöri mielessäni, samalla kun tuijotin Scottia silmiin. Hän vain istui ja nauroi.
- Enhän minä mitään pahaa tarkoita. Tule tänne niin jutellaan, hän sanoi ärsyttävän tekopyhällä äänellä. Minun teki mieli ottaa pöydältä jotain kättä pidempää ja huitaista mokomaa paskiaista, mutta kehoni ei totellut käskyäni.
- Älä luule, että istun kanssasi enää hetkeäkään, sanoin ääni väristen. Yhtäkkiä Scott nousi tuolista ja käveli luokseni. Hän ojentui kuskatakseen minulle, mutta huitaisin häntä kädellä nenään. Verta alkoi valua hänen paidalleen ja lattialle ja joka paikkaan.
- Perhana. Hae minulle nopeasti paperia, Scott kirosi ja en voinut muuta kun juosta keittiöön. Meinasin pillahtaa itkuun kun repäisin ainakin kuusi paperiarkkia. Vein ne hänelle ja katsoin pelokkaana ovea. Toivottavasti Sylvia ei tule pian kotiin. En jaksaisi alkaa selittämään tilannetta. Sitäpaitsi minua hävetti suunnattomasti. Verenvuoto alkoi tyrehtyä ja Scott kävi vielä huuhtomassa naamansa puhtaaksi. Hän palasi luokseni ja tarttui tiukasti käteeni. En ehtinyt edes varautua siihen.
- Kuules villikissa. Älä leiki kanssani, hän kuiskasi minulle tiukasti.
- Tai mitä? Voin kuule kertoa isälle tai Johnille tai kelle vaan, että olet yrittänyt lähennellä minua, sain sanottua takaisin.
- No voithan sinä tietysti tehdä niinkin, mutta jos haluat, että äitisi asuu vielä kotona, niin unohdat tuollaiset höpötykset. Minun teki mieli kirkua. Oli totta, että Scott saisi äidin mukaansa milloin tahansa. Sitä en tietenkään halunnut. Riuhtaisin itseni irti ja astuin taaksepäin.
- Mitä haluat? sähisin hänelle, mutta en saanut vastausta koska Sylvia aukaisi oven. Kiiruhdin hänen luokseen. Ikinä ei ollut ollut niin ihana nähdä häntä.
- Scott oli juuri lähdössä, katsoin Scotin silmiin ja Sylvia pahoitteli, sillä olisi halunnut pyytää tätä päivälliselle kanssamme. Scott katsoi minua vielä ennen kuin hävisi. Kiiruhdin nopeasti omaan huoneeseeni ja heittäydyin sängylleni. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Olin epätoivoisessa tilanteessa aivan yksin.
Koputus olkapäälleni sai minut säikähtämään. Käänsin katseeni ja huokasin helpotuksesta. Johnhan se olikin. Hän seisoi takanani ja katsoin häntä kysyvästi.
- Oletko kunnossa? hän kysyi varovasti. Minun teki suunnattomasti mieli kertoa Scotista ja tämän uhkauksista, mutta sitten mieleeni palautui ajatus äidin lähtemisestä pois.
- Ei mikään, varmaan flunssaa tulossa tai jotain, sanoin ja yritin hymyillä. John taputti minua olkapäälle ja toivotti paranemisia. Nousin aurinkotuolista ja menin etupihalle mennäkseni sisään, kunnes kauhukseni huomasin Scotin auton. Kävelin varovasti sisälle ja yritin huomaamattomasti hipsutella huoneeseeni, mutta äidin ääni sai minut pysähtymään kuin seinään.
- Siinähän sinä olet, tule katsomaan mitä Scott on sinulle ostanut. Kävelin heidän luokseen ja mulkaisin Scottia, joka istui teekuppi kädessään, tyytyväinen virne kasvoillaan. Hän ojensi minulle pienen, hienoon kiiltävään paperiin käärityn paketin. Otin sen ja kiiruhdin huoeeseeni.
- Olisi Julie voinut sinua kiittää.
- No huono päivä varmaan, kuulin heidän sanansa.
Istahdin sängylleni ja avasin paketin. Siellä oli korurasia ja kirje. Heitin korun syrjään ja revin kirjekuoren auki. Luin tekstiä silmät suurina.
" Kauniille kaunista. Yhteinen ilta kanssani olisi mahtavaa. Ja emmeköhän pääse viettämään sitä pian.Tiedän, että haluat esittää vaikeasti tavoiteltavaa."
Revin kirjeen silpuksi ja heitin roskakoriin. Vaikeasti tavoiteltavaa. Toistin mielessäni. Se mies oli hullu. Yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, ilmestyi mieleeni uni, joka oli varoittanut minua. Jollekkin olisi pakko kertoa ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Päivät lipuivat ohitseni, kuin veneet tyynellä merellä. Aina tilaisuuden tullen Scott oli kuiskutellut korvaani ties mitä inhotuksia tai kosketellut minua sopimattomasti. Äidille ja isälle hän esitti ihanaa kuuntelevaa ystävää ja pian huomasinkin, ettei häntä kiinnostanutkaan äiti vaan minä. Illat itkin itseni uneen enkä kertakaikkiaan pystynyt kertomaan asiasta kenellekkään. Johnin silmistä näkyi huoli aina kun hän vilkaisi minua. Isäkin katseli minuun huolestuneena, mutta äiti ei tehnyt elettäkään kysyäkseen mikä minua painoi. Kunnes eräänä iltana en kestänyt enään. Isä oli töissä, joten olimme äidin kanssa kaksin. Kävelin itku kurkussa olohuoneeseen, missä äiti istui katselemassa vanhaa elokuvaa. Aina välillä hän tyrskähti nauruun, kun jotain hauskaa tapahtui. Istuin hänen viereensä ja yritin turhaan pidätellä itkua. Äiti katsoi minua kauhuissaan.
- Julie, mikä hätänä? hän otti minut halaukseensa. Tunsin oloni turvalliseksi, kun äiti tuuditti minua kuin pientä lasta.
- Kun Scott..en voinut jatkaa. Itku esti sen,
- Mitä Scotista?
- Hän ahdistelee minua, sanoin hiljaa. Äidin reaktio oli hirveä. Hän tönäisi minut sylistään ja nousi seisomaan. Hänen silmänsä salamoivat. Olin varma, että hän marssisi kohta sanomaan suorat sana Scotille, mutta tilanne muutuikin aivan päälaelleen.
- Miten kehtaat väittää tuollaista!? Taidat olla ihastunut häneen. En olisi ikinä uskonut, että oma pieni tyttäreni olisi tuollainen. Scothan on sinua paljon vanhempi. Ei häntä kuule kiinnosta tuollaiset pikku..sanonko mitkä, äiti suorastaan sylki sanoja suustaan.
Nyt oli minun vuoroni suuttua.
- Ai huorat? katsoin äitiä tappavalla katseella. Miten hän ikinä voisi haukkua omaa lastaan noin törkeällä nimellä.
- Niin juuri, äiti kirkaisi takaisin.
En voinut kuunnella enempää. Häivyin talosta ovet paukkuen.
Ilma oli viilea. Syksy oli selvästi tekemässä tuloaan. Kävelin pitkin kaupungin hämärää katua ohuessa paidassa ja hameessa. Huomasin tyhjän puistonpenkin ja istahdin siihen...........
Jätin novellin kesken, koska en ollut varma onko se hyvä, joten arvioikaa te
- Neiti hyvä. On aika herätä.
Auringon ensi säde haikäisi silmiäni. Katsoin ikkunaan välittämättä, silmiin pistävästä kivusta, tuijotin vain. Se uni, se tuntui liian todelliselta. Ääni oli ollut pelokas, mutta vaativa. Sanat painoivat mieltäni, kuin pino painavia kivenmurikoita. Minua ahdisti valtavasti, jokin oli hullusti.
- Kuulitko sinä, neiti? palvelustyttö katsoi minua pelokkaana.
- Anteeksi, Sylvia. Mitä sanoit? kysyin punastuneena.
- Äitisi sanoi lähtevänäsä Herra Marplen kanssa aamiaiselle. Heillä saattaa kuulemma mennä myöhään, mutta isäsi on kotona ja hän on keksinyt teillä puuhaa. Puehan nyt päällesi ja mene aamiaiselle. On tulossa kaunis päivä, Sylvia hymyili ja mieleni keveni.
Vai, että oli äiti mennyt Herra Marplen kanssa aamiaiselle. He viettävät nykyään paljon aikaa kahdestaan. Mietin, mutta ihana vastaleivottujen muffinssien tuoksu haihdutti ajatukset.
- Huomenta, kullannuppu, isä nousi pöydästä ja kiiruhti halaamaan minua.
- On mainio päivä tehdä jotain yhdessä. Ajattelin, että voisimme mennä aamiaisen jälkeen kävelylle ja vaikka jäätelöllle, isä jatkoi tarmokkaana. Jokin painoi kuitenkin isän mieltä, isä yritti peittää sitä liialla hössötyksellä, mutta tunsin hänet.
Nyökkäsin iloisena ja maistoin vaniljamuffinssia, jonka Sylvia oli kiikuttanut eteeni.
Kävelimme kumpikin omiin ajatuksiimme hautautuneena pitkin rantatietä. Ilma oli suorastaan paahtava ja valkea hellemekkonikin tuntui polttavan kuumalta. Mietin mikä isää painoi, ehkä työkiireitä, ehkä jokin riita äidin kanssa, johtuiko se Herra Marplesta. Aivan kuin vastaten ajatuksiini isä kysyi:- Pidätkö siitä Äidin uudesta tuttavasta, tästä Scott Marplesta? hän katsoi minua ehkä hiukan surumielisin silmin. Kuulin sen miehen etunimen ensimmäistä kertaa. Mietin ennen kuin vastasin. Olihan tämä Scott tuonut hänelle muutamia kalliita lahjoja, kuten hajuvesiä ja kauniita koruja, mutta ehkä hän yritti vain päästä minun kauttani äidin suosioon.
- En osaa oikein vastata, enhän tunne koko miestä kunnolla. Miksi kysyt? katsoin isään merkitsevästi.
- Ääh, kunhan kyselen. Ei mitään vakavampaa, hän tuntui taas miettivän jotain..
Käänsin katseeni poispäin ja yritin taas unohtaa ikävät asiat.
- Miten sinulla menee töissä, kysyin kuin vaihtaen puheenaihetta.
- Loistavasti, kiitos kysymästä, isä naurahti ja sai minutkin hymyilemään. Emme nimittäin yleensä ladelleet toisillemme kohteliaisuuksia, muuten kuin ruokapöydässä, äiti halusi aina olla virallinen ja jopa liiankin kohtelias, mutta minä halusin olla vapaa, irti kaikista niistä kahleista, joita äiti tuntui minulle rakentavan ikäni myötä koko ajan enemmän. Olinhan jo 13-vuotias. En tietenkään vielä haluaisi olla itsenäinen, mutta vapautta halusin koko ajan enemmän ja enemmän. Pysähdyimme vanhan kahvilan eteen ja päätimme käydä ne isän lupaamat jäätelöt.
Ihanan kermainen suklaajäätelö sai mieleni virkistymään. Yhtäkkiä isä alkoi yskiä vimmatusti, säikähdin ja olin aivan avuton, muuan nainenkin katsoi isää kuin spitaalista.. Isä osoitti kadulle päin ja huomasin tutun parivaljakon, äidin ja Scotin. Isä lopetti rykimisen ja nousi seisomaan kuin viittoakseen heitä luokseen, mutta eivät he kuunnelleet, olivat niin keskittyneitä toisiinsa.
- Saamari, isä pyyhki nenäliinallaan suupieliään, jotka olivat sotkeutuneet jäätelöön. Minua säälitti hieman, ei ollut varmaankaan helppoa nähdä vaimoaan vieraan miehen seurassa.
- Oletko kunnossa? kysyin varovasti. Isä hymyili ja nyökkäsi.
- Kuule Julie, lähdetäänkö kotiin. Muistin juuri, että huominen kokous tarvitsee vielä valmisteluja. Nyökkäsin hyväksyvästi ja lähdimme hitain askelin kohti kotia.
Tuulenvire tanssi hiuksillani. Tunsin vastaleikatun ruohon tuoksun nenässäni ja maistoin kylmää vadelmamehua. Oli taas kerran upea kesäilma. Puutarhurimme John hyräili tuttua iskelmää silppoessaan pensasta ja se hymyilytti minua. John oli mukava mies. Aina hyvällä tuulella. Hän oli silmissäni sankari, sillä hän pelasti naapurikissa Krumeluun, kun tämä hölmöyksissään oli joutunut perheen uima-altaaseen. Oli onni, että John oli sattunut paikalle. Hän huomasi tuijotukseni ja naurahti. Hän lähti kevein askelin minua kohti ja kyykistyi aurinkotuolini viereen.
- Julie, paha sanoa, mutta saat kohta auringonpistoksen.
- Tiedän sen, ratkesin raikuvaan nauruun. Sylvia kiiruhti luoksemme huolestuneen näköisenä. Hän katsoi meitä, huokasi helpotuksesta, huomattuaan ettei minuun ollutkaan iskenyt hulluus ja lähti taas omiin askareisiinsa. Johnin ilme vakavoitui ja hän ojensi päänsä kuiskatakseen minulle jotain. - Inhottava kysyä sinulta tätä, mutta oletko huomannut mitään outoa tuossa äitisi ystävässä? hän kysyi hiljaa ja vilkuili ympärilleen. - Ai Scotissa, ainahan se on tuollainen luihu ja lipevä. Kunhan äiti ei vain sortuisi hänen viettelykseensä. John näytti miettivän jotain kuumeiseti, mutta lähti lopulta taas omiin puuhiinsa. Jäin taas miettimään omia murheitani, kuten sitä samaa unta, joka jahtasi minua päivä toisensa jälkeen. Sen täytyi olla jokin viesti, mutta mistä minun täytyi olla varovainen?
- Tule kulta katsomaan! kuulin äidin huutavan alakerrasta ja kiiruhdin olohuoneeseen. Äiti tuijotti ikkunaan kiiluvin silmin. Menin katsomaan, mikä asia pihallamme oikein sai äidin hehkumaan innosta. Ulkona seisoi kukas muukaan kuin Scott mukanaan kaksi komeaa, uljasta hevosta hienoine kärryineen. Isäkin tuli katsomaan tätä ihmettä.
- Jo on herralla kulkupelit. Kiiruhda jo Helen ulos tervehtimään ystävääsi, isän äänessä oli pilkahdus ivaa ja katkeruutta. Hän katsoi äitiä lasittunut ilme kasvoillaan.
- Mitä sinä nyt? Scotilla on varmaan jokin työasia, joka meidän pitäisi hoitaa yhdessä, äiti katsoi viattomasti isään, joka marssi tiukoin askelin takaisin sinne mistä oli tullutkin.
- Hevoskärryissähän ne asiat yleensä hoidetaan, hän sanoi vielä mennessään.
Scott viittoi äitiä tulemaan ulos. En voinut olla seuraamatta äitiä. Katsoin sivusta, kuinka äiti muiskautti poskisuudelman Scotin poskelle. Scott vilkaisi minua ja sanoi lipevästi. - Tule katsomaan kaunottariani, hän sanoi ja osoitti hevosiaan.
- En pidä hevosista, sanoin tiukasti ja mulkaisin äitiä vihaisin silmin. Minua suututti. Äidistä näki kuka vain, että tämä oli ihastunut Scottiin tulisesti. Mokomaan lieroon.
- Harmillista. Ajattelin Helen, että sinä ja miehesi voisitte lainata hevosiani, kärryjä ja kuskia. Voitte käydä yhdessä romanttisella ajelulla ja hoitaa hieman parisuhdettanne, hän sanoi ja äidin ilme muuttui. Ei ollut vaikea arvata, että hän oli suunnattoman pettynyt, kun ei saisikaan kokea samaa Scotin kanssa.- Me voisimme silläaikaa keksiä Julien kanssa tekemistä, Scott jatkoi, käveli luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni. Outo partaveden tuoksu sai minut tuntemaan oloni tukalaksi. Toisaalta olin juuri muutanut mielipidettäni hänestä. Ehkä hän halusikin pelkkää hyvää perheellemme. Hymyilin hänelle hyväksyvästi, vaikka jokin ääni sisälläni olikin eri mieltä. Empien äiti kutsui isän luokseen ja pitkän pähkäilyn jälkeen he innostuivat hieman ajatuksesta. Pian he jo katosivat näköpiiristämme ja huomasin olevani kahden Scotin kanssa.
- No Julie, mitä haluaisit tehdä kanssani, hän katsoi minua, mutta käänsin katseeni ja kohautin olkapäitäni.
- Haluaisitko esitellä vaikkapa omaa huonettasi minulle? hän kysyi ja olin aivan ihmeissäni. Esitellä huonettani, tuo oli jo outoa, mitä kiinnostavaa siellä muka olisi.
- Oikeastaan se on aika sekaisin ja Sylvia taitaa juuri siivota sitä, keksin tekosyyn ja katsoin häntä pahoitteleva katse naamallani.
Pian päätimme vain istahtaa olohuoneeseen lukemaan lehtiä, juomaan teetä ja kuuntelemaan Scotin lempimusiikkia.
Istuin toiselle sohvalle, sillä en halunnut istua Scotin vieressä. Sylvia kantoi meille hienoa ranskalaista yrttiteetä ja pieniä pikkuleipiä. Uppouduin lukemaan lehdestä eläimistä kertovaa artikkelia ja kuulin toisella korvalla, kun Sylvia lähti kauppaan ostamaan kananmunia ja paahtoleipää. Säikähdin, huomattuani Scotin siirtyneen samalle sohvalle kanssani.
- Noh noh enkai minä nyt noin pelottava ole, hän nauroi viekasta nauruaan. Siirryin vaistomaisesti hänestä poispäin ja tunsin oloni saarretuksi.
- Tiedätkö, että olet yhtä kaunis kuin äitisi, hän silitti hiuksiani, mutta riuhtaisin itseni hänen otteestaan ja nousin ylös vaistomaisesti. - Älä koske minuun senkin liero, sihisin hänelle pelokkaana. Vaikka tunsin olevani hieman itsevarma, käteni tärisivät ja olisin halunnut juosta pois. Jalkani tuntuivat juuttuvan kiinni lattiaan. Sylviakin oli kaupassa, satoja ajatuksia pyöri mielessäni, samalla kun tuijotin Scottia silmiin. Hän vain istui ja nauroi.
- Enhän minä mitään pahaa tarkoita. Tule tänne niin jutellaan, hän sanoi ärsyttävän tekopyhällä äänellä. Minun teki mieli ottaa pöydältä jotain kättä pidempää ja huitaista mokomaa paskiaista, mutta kehoni ei totellut käskyäni.
- Älä luule, että istun kanssasi enää hetkeäkään, sanoin ääni väristen. Yhtäkkiä Scott nousi tuolista ja käveli luokseni. Hän ojentui kuskatakseen minulle, mutta huitaisin häntä kädellä nenään. Verta alkoi valua hänen paidalleen ja lattialle ja joka paikkaan.
- Perhana. Hae minulle nopeasti paperia, Scott kirosi ja en voinut muuta kun juosta keittiöön. Meinasin pillahtaa itkuun kun repäisin ainakin kuusi paperiarkkia. Vein ne hänelle ja katsoin pelokkaana ovea. Toivottavasti Sylvia ei tule pian kotiin. En jaksaisi alkaa selittämään tilannetta. Sitäpaitsi minua hävetti suunnattomasti. Verenvuoto alkoi tyrehtyä ja Scott kävi vielä huuhtomassa naamansa puhtaaksi. Hän palasi luokseni ja tarttui tiukasti käteeni. En ehtinyt edes varautua siihen.
- Kuules villikissa. Älä leiki kanssani, hän kuiskasi minulle tiukasti.
- Tai mitä? Voin kuule kertoa isälle tai Johnille tai kelle vaan, että olet yrittänyt lähennellä minua, sain sanottua takaisin.
- No voithan sinä tietysti tehdä niinkin, mutta jos haluat, että äitisi asuu vielä kotona, niin unohdat tuollaiset höpötykset. Minun teki mieli kirkua. Oli totta, että Scott saisi äidin mukaansa milloin tahansa. Sitä en tietenkään halunnut. Riuhtaisin itseni irti ja astuin taaksepäin.
- Mitä haluat? sähisin hänelle, mutta en saanut vastausta koska Sylvia aukaisi oven. Kiiruhdin hänen luokseen. Ikinä ei ollut ollut niin ihana nähdä häntä.
- Scott oli juuri lähdössä, katsoin Scotin silmiin ja Sylvia pahoitteli, sillä olisi halunnut pyytää tätä päivälliselle kanssamme. Scott katsoi minua vielä ennen kuin hävisi. Kiiruhdin nopeasti omaan huoneeseeni ja heittäydyin sängylleni. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Olin epätoivoisessa tilanteessa aivan yksin.
Koputus olkapäälleni sai minut säikähtämään. Käänsin katseeni ja huokasin helpotuksesta. Johnhan se olikin. Hän seisoi takanani ja katsoin häntä kysyvästi.
- Oletko kunnossa? hän kysyi varovasti. Minun teki suunnattomasti mieli kertoa Scotista ja tämän uhkauksista, mutta sitten mieleeni palautui ajatus äidin lähtemisestä pois.
- Ei mikään, varmaan flunssaa tulossa tai jotain, sanoin ja yritin hymyillä. John taputti minua olkapäälle ja toivotti paranemisia. Nousin aurinkotuolista ja menin etupihalle mennäkseni sisään, kunnes kauhukseni huomasin Scotin auton. Kävelin varovasti sisälle ja yritin huomaamattomasti hipsutella huoneeseeni, mutta äidin ääni sai minut pysähtymään kuin seinään.
- Siinähän sinä olet, tule katsomaan mitä Scott on sinulle ostanut. Kävelin heidän luokseen ja mulkaisin Scottia, joka istui teekuppi kädessään, tyytyväinen virne kasvoillaan. Hän ojensi minulle pienen, hienoon kiiltävään paperiin käärityn paketin. Otin sen ja kiiruhdin huoeeseeni.
- Olisi Julie voinut sinua kiittää.
- No huono päivä varmaan, kuulin heidän sanansa.
Istahdin sängylleni ja avasin paketin. Siellä oli korurasia ja kirje. Heitin korun syrjään ja revin kirjekuoren auki. Luin tekstiä silmät suurina.
" Kauniille kaunista. Yhteinen ilta kanssani olisi mahtavaa. Ja emmeköhän pääse viettämään sitä pian.Tiedän, että haluat esittää vaikeasti tavoiteltavaa."
Revin kirjeen silpuksi ja heitin roskakoriin. Vaikeasti tavoiteltavaa. Toistin mielessäni. Se mies oli hullu. Yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, ilmestyi mieleeni uni, joka oli varoittanut minua. Jollekkin olisi pakko kertoa ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Päivät lipuivat ohitseni, kuin veneet tyynellä merellä. Aina tilaisuuden tullen Scott oli kuiskutellut korvaani ties mitä inhotuksia tai kosketellut minua sopimattomasti. Äidille ja isälle hän esitti ihanaa kuuntelevaa ystävää ja pian huomasinkin, ettei häntä kiinnostanutkaan äiti vaan minä. Illat itkin itseni uneen enkä kertakaikkiaan pystynyt kertomaan asiasta kenellekkään. Johnin silmistä näkyi huoli aina kun hän vilkaisi minua. Isäkin katseli minuun huolestuneena, mutta äiti ei tehnyt elettäkään kysyäkseen mikä minua painoi. Kunnes eräänä iltana en kestänyt enään. Isä oli töissä, joten olimme äidin kanssa kaksin. Kävelin itku kurkussa olohuoneeseen, missä äiti istui katselemassa vanhaa elokuvaa. Aina välillä hän tyrskähti nauruun, kun jotain hauskaa tapahtui. Istuin hänen viereensä ja yritin turhaan pidätellä itkua. Äiti katsoi minua kauhuissaan.
- Julie, mikä hätänä? hän otti minut halaukseensa. Tunsin oloni turvalliseksi, kun äiti tuuditti minua kuin pientä lasta.
- Kun Scott..en voinut jatkaa. Itku esti sen,
- Mitä Scotista?
- Hän ahdistelee minua, sanoin hiljaa. Äidin reaktio oli hirveä. Hän tönäisi minut sylistään ja nousi seisomaan. Hänen silmänsä salamoivat. Olin varma, että hän marssisi kohta sanomaan suorat sana Scotille, mutta tilanne muutuikin aivan päälaelleen.
- Miten kehtaat väittää tuollaista!? Taidat olla ihastunut häneen. En olisi ikinä uskonut, että oma pieni tyttäreni olisi tuollainen. Scothan on sinua paljon vanhempi. Ei häntä kuule kiinnosta tuollaiset pikku..sanonko mitkä, äiti suorastaan sylki sanoja suustaan.
Nyt oli minun vuoroni suuttua.
- Ai huorat? katsoin äitiä tappavalla katseella. Miten hän ikinä voisi haukkua omaa lastaan noin törkeällä nimellä.
- Niin juuri, äiti kirkaisi takaisin.
En voinut kuunnella enempää. Häivyin talosta ovet paukkuen.
Ilma oli viilea. Syksy oli selvästi tekemässä tuloaan. Kävelin pitkin kaupungin hämärää katua ohuessa paidassa ja hameessa. Huomasin tyhjän puistonpenkin ja istahdin siihen...........
Jätin novellin kesken, koska en ollut varma onko se hyvä, joten arvioikaa te
Vastaukset 2
Vanhimmat
ihan mielenkiintoista luettavaa, voisi olla jonkun nuortenlehden sivuilla. Pari kysymystä olisi:
- mitä aikakautta tuossa eletään, vähän vaikea päätellä? hevosista päätellen ei nykyaikaa?
- miksi henkilöt ovat brittejä(?) eivätkä suomalaisia? jos ovat brittejä, niin se ei kuitenkaan muusta kuvauksesta ilmene. jos et osaa kuvata ko. elämäntapaa, niin sinuna muuttaisin henkilöt sellaiseen paikkaan, josta on helpompi kirjoittaa
Hienoa kerrontaa ja jännittävä juoni (joskin surullisen kauhea, mutta sehän on tarkoitus).
Kirjoitusvirheitä on aika paljon, ja siihen kiinnittää herkästi huomiota. Kannattaa siis oikolukea teksti muutamaan otteeseen ennen julkaisua.
Jatka ihmeessä tarinaa; toivottavasti siinä on onnellinen loppu!