lapsen antamisesta adoptioon

ottaa asia rohkeasti puheeksi neuvolassa, vaikka se voikin tuntua vaikealta. Sieltä sinut pitäisi voida ohjata saamaan juuri sitä apua, minkä tarvitset. Jos ratkaisusi tulee olemaan adoptio, sinut varmaankin ohjataa sitä hoitavalle henkilölle. Jos taas epäröit adoptiota, olisi varmastikin psykologista tai jostakin terapiasta apua suhteen rakentamiseen lapsen kanssa. Kuitenkin asia täytyy ensin ottaa puheeksi jonkun kanssa, muuten se ei lähde etenemään. Parasta olisi, että sinä ja lapsesi saisitte tarvitsemanne avun mahdollisimman pian. Tältä keskustelupalstalta et kuitenkaan tule saamaan oikeaa vastausta siihen, pitäisikö sinun antaa lapsi pois. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tahdot pitää lapsen, mutta siinä tulen tarvitsemaan apua, jotta sekä sinulla että lapsellasi tulisi olemaan turvallinen ja hyvä olo keskenänne. Toivon sinulle voimia ja rohkeutta ottaa asia puheeksi!

kiinnostasko jutella? ite kokenu vähän samaa,mutta nyt jo selvillä vesillä ainakin melkein ;)

Kannattaa ehdottomasti puhua asiasta neuvolassa, sillä lapsiperheille on olemassa hirveän monenlaisia apumuotoja. On perhetyöntekijöitä, lapsenhoitoapua, avoimia päiväkoteja, ensikoteja, tukiperheitä, äiti-lapsi-kerhoja yms. Sinun itsesi kohdalla olisi tärkeä kartoittaa esim. masennuksen mahdollisuus, jotta voisit saada siihen tarvittaessa apua. Myös sosiaalisen verkoston ja taloudellisen tilanteen kartoittaminen voi olla ajankohtaista. Apua on siis tarjolla, mutta asia täytyy ensin uskaltaa ottaa puheeksi.

..sinun kysymykseen:
"Voiko enää tässä vaiheessa miettiä lapsen antamista adoptioon vai onko minun pakko pitää lapsi?"

Lapsen voi antaa adoptioon ennen kuin lapsi täyttää 6 kuukautta, sen jälkeen se on hankalampaa ja on varmasti lapsellekin parempi päästä mahdollisimman pian pysyvään perheeseen.
Eli sinun ei ole pakko pitää lasta. Mutta ei sinun ole pakko antaa lasta adoptioonkaan, sinun pitää itse miettiä mikä on paras ratkaisu sinulle ja lapselle.
Jos haluat niin voit ottaa yhteyttä Pelaan (Pelastakaa Lapset ry) ja pyytää keskusteluaikaa. Jos päädyt adoptioon niin ensin sinun kanssa käydään pakkollinen adoptioneuvonta, jossa kerrotaan faktat ja voit vielä senkin jälkeen päättää olla antamatta lasta, eli neuvonta on harkinnan aikaa.

Toivottavasti löydät oikean ratkaisun!

Yritä uskaltaa kertoa väsymisestäsi ensin lähimmäisillesi, että jos heiltä liikenisi apua? Alku pienen vauvan kanssa on erittäin hankalaa ja uuvuttavaa vaikka isäkin olisi kuvioissa saattikka sitten kun on yksinhuoltaja! Lepoa sinä tarvitset, ymmärrän hyvin sen että väsyneenä tulee huudettua vauvalle ja ties mitä mielessä käy. Kerro mieluiten ensin asiastasi esim. omalle äidille, isälle tai mikä parhaalta tuntuu ennen kuin kerrot neuvolassa. Voimia sinulle, kyllä kaikki vielä hyväksi kääntyy! Olisi kiva kuulla teidän kuulumisia jatkossa.

Mannerheimin lastensuojeluliitolla on vanhempainpuhelin ja nettipalvelu. Sinne voi soittaa/kirjoittaa vaikka nimettömänä, eikä varmaan joudu kuuntelemaan yhtä puolueellisia näkemyksiä mitä joku sukulainen, ystävä tai adoptiosossu saattaa puhua.

Vanhempainpuhelin on kuitenkin valitettavasti kesälomalla 29.8. asti, mutta sit taas voi soittaa.

Vanhempainpuhelin 0600 12277

tiistaisin klo 10-13 ja 17-20
torstaisin klo 14-20
sunnuntaisin klo 17-20
Puhelu maksaa 0,08 e/min pvm/mpm.

http://vanhemmat.mll.fi/vpn.php?dir=/vpn

Minä ottaisin yhteyden neuvolaan tai Pelastakaa lapset RY:hyn.
Äitisi varmasti antaisi neuvoja vain lapsen pitämisestä...et kai omaa lastasi antaisi jne...tyyliin.
Et saisi sellaista apua mitä saisit tuntemattomalta ihmiseltä joka katsoo ongelmat eikä ole puolueellinen.

Toki olet väsynyt ja saattaa olla synnytysmasennus mukana, näistä pitäisi ensin päästä esim. psykologin/terapian/masennuslääkkeiden kanssa ylitse että olisit kunnossa ja ettet kadu adoptiota myöhemmin, eli olet henkisesti terve/etkä väsynyt, jolloin mieleen tulee kaikenmoista.

Itse jäin 3 pienen lasen (3kk,1½-vja 2½-v)yksin kun mies kuoli sairaskohtaukseen ja olin yh-äiti 10-vuotta ja kyllä välillä oli älyttömän raskasta ja katu koko elämää, mut sain apua Mielenterveystoimiston ihanalta Psygologiltak keskukstelua /Psykiatrilta lääkityksen
Söin 6kk masenuslääkkeitä ja olin kuin toinen ihminen, minä myös harkitsin silloin nuorimman antamista adoptioon kun en kertakikkiaan jaksanut-ei ollut voimia kun lapsi oli koliikkivauva joka huusi tosi paljon.

Tays:si otti lapseni nk.unikouluun ja sain itse nukuttua muutaman yön hyvin (nukuin oikeastaan koko 5 vuorokautta putkeen), tuolta unikoulusta tullessaan laseni oli rytmitetty niin että heräsi kerran yössä ja me saimme elämän pikkuhiljaa asettumaan raiteilleen, kun sain itsekkin nukuttua jaksoi päivällä lapsen kanssa.

Vasta kun lapsi oli jo 9kk aloin tuntea lasta kohtaan rakkautta ensi kertaa olin onnellinen, ensimmäisen kerran 9kk aikana tunsin että haluan sittenkin pitää pienokaiseni itselläni.
Tähän asti olin harkinnut adoptiota ja minua kuunnellut psykologi sanoi että mieti rauhassa vaikka vuosi tai kaksi ennenkuin annat adoptioon, ettet kadu myöhemmin ja täytyy sanoa että jos sillon olisin rättiväsyneenä antanut lapseni (hän halusi et odotan) niin olisin katunut kun itse paranin syvästä masennuksen kuilusta jossa silloin ei pohjaa tuntunut olevan, tuntui kuin olisin joka aamu vaan syvemmällä pimeessä kuilussa ja valoa ei näkynyt silloin missään.

Jälkeenpäin tajusin kuinka masentunut olin, mikään ei huvittanut, en saanut nukuttua, vauva huusi, olisin vaan halunnut käpertyä sänkyyni ja unohtaa kaiken muun-silloin mikään ei tuntunut miltään.
Mulla oli samat ajatukset kun sulla.

Ota todella yhteys psygologiin/käy juttelemassa/kokeile masennuslääkitystä/kysy kunnaltasi unikoulusta tai muutaman vuorokauden hoidosta että saat itse nukuttua.

Kun puhut ongelmistasi niin psykologi/psykiatri hoitaa kyllä sinulle kotiapua/vauvan muutamaksi vuorokaudeksi hoitoon yms. kun vaan puhut ongelmasi niin ei sinun tarvitse joka paikkaan soitella.
Tsemppiä sinulle, minulla meni 9kk tajuta että sittenkin rakastan lastani.

Jos päädyt adoptioon, älä soimaa itseäsi, muista että se on ratkaisuna loistava silloin kun se on vakaasti harkittu ja sellaisessa mielentilassa et olet sillai kunnossa et masennus on poissa ja olet elämästäsi saanut otteen.
Täällä on paljon lapsettomia pareja jotka varmasti ottavat vauvasi hyvään kotiin ja rakastavat kuin omaa lastaan, äläkä 6kk adoptio-iästä ole paniikissa, adoptiolapsia on kaikenikäisiä, jopa murrosikäisiäkin vielä adoptoidaan, pää-asia on että olet itse silloin kunnossa eli et anna lastasi niin pois että jälkeenpäin katuisit sitä.
Hyvää syksyn jatkoa sinulle ja koita jaksaa, kyllä sinä tiedät äitinä mikä on lapsellesi parasta jatkossa.
Usko itseesi, älä anna muiden päättää puolestasi äläkä päädy väkisin pitämään lasta jos siltä tuntuu että adoptio on oikea ratkaisu niin olet sen äitinä harkinnut tarkkaan!

Hämmästelen että kuinka paljon itkee lapsi, joka itkee paljon?
Itsellä 3kk ikäiset kaksoset ja ovat todella helppoja.Nukkuvat kokoajan ja vain vähän valvoo, Silloin tahdon minäkin seurustella lasten kanssa ja nähdä heidän hymynsä. Itsellä kuusi pientä lasta.Isommat sitten jo vaikeampia mm hilluu ja kiljuu kaupassa (2 on erityislasta, oppineet yli 2v kävelemäänkin eikä vielä 3½v puhuneet kuin muutaman sanan,)

Tulimme juuri pojan kanssa psykiatrisensairaanhoitajan luota, poika jäi nukkumaan ulos vaunuihin. Mieli vähän valoisampi kun oli syy lähteä ulos kävelemään ja jutella jonku kanssa. Soitin pe neuvolaan ja sain heti täksi aamuksi ajan. Se soittaa mulle tänään vielä iltapäivällä ja katsoo mulle toista aikaa vielä tälle viikolle.
Omalle äidilleni en edes kehtaa puhua koska hän on joskus mulle sanonut ettei sille tarvitse koskaan tehdä lapsenlapsia... Tykkää kyllä pojasta ja olisi koko ajan halukas hoitamaan, mutta mulla on tosi iso kynnys unohtaa äidin sanomiset ja antaa poikaa sille. Vaikka en enää mikään lapsi ole, ihan aikuinen, mutta pidän itseäni vielä nuorena ja olen ollut aina huono ottamaan vastuuta mistään. Aina tehnyt ensin ja sit vasta ajatellut. Olen todella lapsellinen luonteeltani, mikä on ehkä seurausta siitä että olen pieni kokoinen ja nuoren näköinen niin mua on aina kohdeltu ikäistäni nuorempana niin olen sitten ottanutkin sen kakaran roolin.
Hoitajan kanssa juteltuani ymmärsin itsekkin että ongelmani ehkä onkin juuri äitini. Hänen mielestä en ole kypsä äidiksi. Mut tyrmättiin jo ennen lapsen syntymää. En mä pärjää. Mun pitäisi vaan uskoa itseeni. Se ei ole helppoa, mutta juuri tällä hetkellä mulla on iso kapina kaikkia vastaan. Mä aijon pärjätä. Mä aijon tehdä paljon töitä sen eteen. Mä voitan masennuksen ja epävarmuuden. Toivottavasti tää mieli vaan pysyis pidempääkin kuin vaan tämän hetken...
Mut mä saan onneks apuja. Rupean käymään kerran viikkoon ton psykiatrisenhoitajan luona ja neuvolassa kanssa kerran viikkoon. Pitää olla syitä lähteä ulos kotoa.
Rakastan lastani ja haluan elää hänen kanssaan.
Kiitos kaikista viesteistä. En ole ainoa. Ja silti en kuitenkaan maailman huonoin äiti.