ovatko muutkin perheenjäsenet hulluja?
On tietysti yksinkertaisempaa yhteiskunnassa että vain mahdollisimman harva joutuu syntipukin rooliin. Jos mielestäsi joku muukin kuin minä olen mielisairas alla olevan vihjeiden perusteella kommentoi!
Alla oleva on kirjoitettu yhdellä hutaisulla joten siinä ei paljon älyn siementä löydy ehkä vain se että olen tosiaan tyhmä ja hullu.
Jotkut ihmiset pyrkiessään selittämään maailman kummallisuuksia ja perverssiyksiä pitävät filosofiassaan mahdollisena että perhe johon lapsi syntyy voi olla siinä siunaus ja onni kuin rangaistuskin.
Omalta osaltani lienee jälkimmäinen vaihtoehto paikkansa pitävämpi. Alkuelämä tosin näytti sujuvan varsin turvallisissa merkeissä ja koin olevani hyvästä perheestä jne ja mukaviakin asioita tapahtui enimmäkseen elämässä. Nyt kuitenkin olen havainnut että olen tullut petetyksi perheeni kautta useamman kuin kerran ja jyrkin ilmaisu on ollut minun toimittaminen psykiatrina hoidon ja kuntoutuksen piiriin loppuelämäkseni, millään tavoin ilmoittamatta ja neuvottelematta kanssani tällaisen asian viisaudesta.
Miettiessäni syitä siihen mikä on sallinut moisen besserwissermäisyyden perheessäni, perheenjäseniltä joista kukaan itseni mukaan lukien ei mikään älyn jättiläinen olen tullut tulokseen että ainakin yksi syy lienee se, että olen saanut sisaruksistani sen kilteimmän ja heikoimman imagon kantaakseni perheessäni (tosin pöytäkirjamerkintöihin on jäänyt tiettyä ristiriitaisuutta: urheilullisesti olen ollut kuitenkin perheestäni paras..siis kaikki ei aivan yksiselitteistä). Kuten maailmassa on käynyt mm. pasifisteille ja muille herkempiä ajatuksia viljeleville kautta historian ovat juuri he tulleet ankarimmin rangaistuksi. Lienee selvää että juuri pehmeimmäksi koettu saa tässä maailmassa kantaakseen syntipukin roolin, vahvempaa kun ei uskaltaisi häiritä.
Kun mietin omaa kasvatushistoriaani olen joutunut myöhemmällä nuoruusiällä ja varhaisaikuisuudessakin oikomaan outoja vanhempieni ajatuksia ja idealismia jota on yritetty päälleni lastiksi sälyttää ”mene ja auta tosi sairaita” tms. jollakin tapaa minuun on iskostettu ajatuksia joita muut sisarukseni eivät ole joutuneet vastaanottamaan. Oletankin että vanhempani ovat kärsineet jotakin harhaluuloa kristillisyydessään ja käytännössä oman terapian tarpeessa ja kokiessaan omistavansa lapsena täysin he voisivat saada terapiaa itselleen nähdessään minut jollakin tavalla täysin marttyyrimäisessä tehtävässä tai vaihtoehtoisesti saaden terapiaa siitä että mitä huonommin minulla menee sen enemmän terapiaa se heille tuottaa.
Olen myöhemmin mm. havainnut että isälleni on tullut detaljeja tässä esiintuotaessa, syviä ja ilmaisesti varsin terapeuttisia syviä yskän ja naurunpyrskähdyksiä kuuliessaan kuinka huonosti minulla taas menee.
Perheeseeni on kuulunut ehkä energisestä näkökulmasta katsoen jollakin tavalla tervehenkinenkin skabaus, joka on näkynyt mm. siinä että kautta historian muut perheenjäsenet ovat pääsääntöisesti esittäneet vastakkaisia näkemyksiä kuin mitä minä itse. Tähän on tottunutkin mutta siitä kertyi pettävä ja vaarallinen asia mitä myöhemmät tapahtumat todistavat.
Psykiatrisen hoitoa ja kuntoutusta välittömästi edeltävänä aikana olin aktiivinen, verbaalisesti jopa lahjakas tai pärjäävä, idearikas, rohkea, ja minulla oli tai uskalsin luoda vapaasti kontakteja lisäksi suhtautuminen yhteiskuntaan oli myönteistä eli johtaisi siten menestykseen.
Nyt hoidon ja kuntoutuksen seurauksena minusta on tullut huomattavasti yksitotisempi ja sosiaalisesti selvästi heikompi, varovaisempi ja epäilevämpi, suhde yhteiskuntaan on muuttunut kriittiseksi tai suorastaan luottamus on mennyt liki täysin. Yrityksistä huolimatta en enää olekaan pystynyt muodostamaan kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen ja nämäkin ovat suoraan joko hermostuneet tai muuten kertoneet että olen heille aivan liian rauhallinen. Työnantaja joka aiemmin olisi halunnut pitää minut työssä ei nähtyäni nykyisen työnäytteeni ja sosiaalisuuteni halunnut jatkaa sopimusta. Monia muita todisteita on jotka puoltavat kunnon heikkenemistä psykiatrisen hoidon alettua. Sen sijaan vanhempani ovat suhtautuneet asiaan aivan poikkeuksellisesti, heille onkin erityisen hyvin kelvannut nykyinen epäitsenäisempi ja rauhallinen ja säälittävää kyllä mutta tietysti heidän kannaltaan ”tottelevaisempi” persoona, jolla tosin ei enää riitä rahkeitakaan oikein itsenäistä elämää perustamaan. Tätä he eivät kuitenkaan ota huomioon vaan pitävät positiivisena sitä että nykyisin keskustelen ja neuvottelen asioistani kun aiemmin olin niin varma ja omapäinen asioistani.
Kaiken kaikkiaan kasvatukseni on alkuelämässä painottanut epäterveellä tavalla vanhempien kautta elämän hauraiden asioiden kauneuden havainnoimista ja samalla syyllisyyttä ja fyysistä ja henkistä rangaistusta käyttäen ehkä vuosisatoja sitten vanhempien aie olisi ollut saattaa lapsensa luostariuralle tms.
Myöshemmin ”kasvatus” on jatkunut pyytämättä vaikka on tultu jo aikuisen ikään. Saavuttuani työmarkkinoille lamaajan pohjalla joudun keräilemään alkurani erilaisia työtehtäviä sielät täältä, jäädessäni edeleen pidemmäksi aikaa työttömäksi ja joutuessani pyytämään almua vanhemmilta isäni totesi varsin jyrkin kääntein että ” et tulee koskaan tienaamaan penniäkään”.
Kysyin tuolloin useaan kertaan töitä mm. isältäni hänen yrityksetsään omatessani juuri sinne soveltuvan koulutuksen. Mitään työmahdollisuuksia minulla ei hänen yrityksisseään kuitenkaan ollut vaikka yritykseen palkattiin muuten henkilöstöä ja sillä meni hyvin.
Pöytäkirjamerkintöihin jää erikoisuudeksi että palkkauduin kilpailevaan yritykseen samalla markkina-alueella vastaaviin töihin.
Ylipäätään välit isän kanssa ovat olleet kilpailevat mutta koen ne nyt varsinkin voimien mentyä olleen täyttä mielisairautta. Joskus asiasta puheenolleen isäni sanoi että ”mennään yhdessä psykiatrille”. Yritin tehdä selvää pesäeroa ja totesin että miksi minun pitää hänen asioissana olla mukana.
Myöhemmin molemmat vanhempani ovat käyttäneet psyykkisiä palveluita. Itse en nähnyt niitä tarpeelliseksi ilmaisin aiemmin muutoinin runsaasti itseäni.
Ennen kuin perheeni heitti minulle elinkautisen sitä edelsi mm. tapahtumat jossa sisarukseni olivat saaneet vanhemmiltani merkittävän kokoisen investoinnin elämänsä aloittamiseen. Itselläni on kirje ja suulliset lupaukset jotka todistavat illuusiomaista perhe-idyllin luomista minua kohtaan
siinä todetaan että he ovat valmiita hankkimaan minulle ko. merkittävän investoinnin joka puolestaan alentaisi pysyvästi omia elinkustannuksiani. Kun menin ajallani pyytämään tätä minulle vastattiin että rahat on nyt loppu. Kohta kuitenkin todettin että rahaa ehkä sittenkin on. Lopulta tuli lupaus. Sitten taas lupaus yhtä helposti peruutti. Rahasumma lopulta tipahti vuosien kuluessa pieneksi. Se kuitenkin luvattiin. Siitä on kirjalliset todisteet. Tämäkin vielä peruttiin.
Verrattuna muihin sain käteeni vain almuja joilla ostettin ruokaa. Mitään investointia ei kosaan pystytty tekemään vaikka se ehkä kohdallani olisi ollut muita sisartuksia huomattavasti tärkeämpi jos katsoo asiaa köyhyyden näkökulmasta.
Olen havainnut paikkansapitäväksi sen että jos olen ollut itsenäinen ei se olekaan miellyttänyt vanhempiani. He ovat suhtautuneet minuun heti miltei aggressiivisesti ja väittänet kaikissa asioissa vastaan. Oletan että vanhemmat ovat päästään yhtälailla vialla kokiessaan omistanensa lapsensa jollakin sellaisella tavalla, että lapsensa ilmoittaessa että hän muuttaa kauemmaksi toiseen kaupunkiin on tällä hetkellä tapahtunut yhteydenotto psykiatreille jonne on kerrottu kaikki vain negatiiviset asiat. Seurauksena kuten arvelin oli se että en päässytkään itsenäistymään
koskaan vanhempieni almujen ääreltä ja tämä on jollakin mielisairaalla tavalla ollut tärkeää vanhemmilleni. Nyt huonokuntoisenakin ollessani he säännöllisesti haluavat nähdä minua
ja kokevat että asiat ovat nyt muka hyvin.
Ennen psykiatrille menoa kävin jo vuosia aiemmin kieltämättä tavallisen psykologin luona keskustelemassa ja jäi mieleen kuinka hän korosti” ai senkin asian vanhemmat päättivät puolestasi”
. Tätä asiaa ei puolestaan psykiatrinen hoito ole millään tavalla kokeneet ongelmaksi.
Ovathan he nyt uusia vanhempiani ja omat vanhempani kokevat ilmeisesti syvää helpotusta siitä että vastuu ei enää ole heillä.
Miten asiaa nyt kuvailisi. Elämältä on pudonnut pohja pois. Elän käytännössä painajaista. Se että toisinana vanhempani kohtelivat minua aikuisenakin kuin lasta muuttui kuitenkin pelottavaksi todeksi. Osaltani on nyt muut päättäneet että olen lapsi loppuelämäni. Saatan olla täysin sen armoilla mitä loppuelämän osalta muut ihmiset päättävät ja hyvin silloin ei todellakaan koskaan käy.
On tietysti yksinkertaisempaa yhteiskunnassa että vain mahdollisimman harva joutuu syntipukin rooliin. Jos mielestäsi joku muukin kuin minä olen mielisairas alla olevan vihjeiden perusteella kommentoi!
Alla oleva on kirjoitettu yhdellä hutaisulla joten siinä ei paljon älyn siementä löydy ehkä vain se että olen tosiaan tyhmä ja hullu.
Jotkut ihmiset pyrkiessään selittämään maailman kummallisuuksia ja perverssiyksiä pitävät filosofiassaan mahdollisena että perhe johon lapsi syntyy voi olla siinä siunaus ja onni kuin rangaistuskin.
Omalta osaltani lienee jälkimmäinen vaihtoehto paikkansa pitävämpi. Alkuelämä tosin näytti sujuvan varsin turvallisissa merkeissä ja koin olevani hyvästä perheestä jne ja mukaviakin asioita tapahtui enimmäkseen elämässä. Nyt kuitenkin olen havainnut että olen tullut petetyksi perheeni kautta useamman kuin kerran ja jyrkin ilmaisu on ollut minun toimittaminen psykiatrina hoidon ja kuntoutuksen piiriin loppuelämäkseni, millään tavoin ilmoittamatta ja neuvottelematta kanssani tällaisen asian viisaudesta.
Miettiessäni syitä siihen mikä on sallinut moisen besserwissermäisyyden perheessäni, perheenjäseniltä joista kukaan itseni mukaan lukien ei mikään älyn jättiläinen olen tullut tulokseen että ainakin yksi syy lienee se, että olen saanut sisaruksistani sen kilteimmän ja heikoimman imagon kantaakseni perheessäni (tosin pöytäkirjamerkintöihin on jäänyt tiettyä ristiriitaisuutta: urheilullisesti olen ollut kuitenkin perheestäni paras..siis kaikki ei aivan yksiselitteistä). Kuten maailmassa on käynyt mm. pasifisteille ja muille herkempiä ajatuksia viljeleville kautta historian ovat juuri he tulleet ankarimmin rangaistuksi. Lienee selvää että juuri pehmeimmäksi koettu saa tässä maailmassa kantaakseen syntipukin roolin, vahvempaa kun ei uskaltaisi häiritä.
Kun mietin omaa kasvatushistoriaani olen joutunut myöhemmällä nuoruusiällä ja varhaisaikuisuudessakin oikomaan outoja vanhempieni ajatuksia ja idealismia jota on yritetty päälleni lastiksi sälyttää ”mene ja auta tosi sairaita” tms. jollakin tapaa minuun on iskostettu ajatuksia joita muut sisarukseni eivät ole joutuneet vastaanottamaan. Oletankin että vanhempani ovat kärsineet jotakin harhaluuloa kristillisyydessään ja käytännössä oman terapian tarpeessa ja kokiessaan omistavansa lapsena täysin he voisivat saada terapiaa itselleen nähdessään minut jollakin tavalla täysin marttyyrimäisessä tehtävässä tai vaihtoehtoisesti saaden terapiaa siitä että mitä huonommin minulla menee sen enemmän terapiaa se heille tuottaa.
Olen myöhemmin mm. havainnut että isälleni on tullut detaljeja tässä esiintuotaessa, syviä ja ilmaisesti varsin terapeuttisia syviä yskän ja naurunpyrskähdyksiä kuuliessaan kuinka huonosti minulla taas menee.
Perheeseeni on kuulunut ehkä energisestä näkökulmasta katsoen jollakin tavalla tervehenkinenkin skabaus, joka on näkynyt mm. siinä että kautta historian muut perheenjäsenet ovat pääsääntöisesti esittäneet vastakkaisia näkemyksiä kuin mitä minä itse. Tähän on tottunutkin mutta siitä kertyi pettävä ja vaarallinen asia mitä myöhemmät tapahtumat todistavat.
Psykiatrisen hoitoa ja kuntoutusta välittömästi edeltävänä aikana olin aktiivinen, verbaalisesti jopa lahjakas tai pärjäävä, idearikas, rohkea, ja minulla oli tai uskalsin luoda vapaasti kontakteja lisäksi suhtautuminen yhteiskuntaan oli myönteistä eli johtaisi siten menestykseen.
Nyt hoidon ja kuntoutuksen seurauksena minusta on tullut huomattavasti yksitotisempi ja sosiaalisesti selvästi heikompi, varovaisempi ja epäilevämpi, suhde yhteiskuntaan on muuttunut kriittiseksi tai suorastaan luottamus on mennyt liki täysin. Yrityksistä huolimatta en enää olekaan pystynyt muodostamaan kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen ja nämäkin ovat suoraan joko hermostuneet tai muuten kertoneet että olen heille aivan liian rauhallinen. Työnantaja joka aiemmin olisi halunnut pitää minut työssä ei nähtyäni nykyisen työnäytteeni ja sosiaalisuuteni halunnut jatkaa sopimusta. Monia muita todisteita on jotka puoltavat kunnon heikkenemistä psykiatrisen hoidon alettua. Sen sijaan vanhempani ovat suhtautuneet asiaan aivan poikkeuksellisesti, heille onkin erityisen hyvin kelvannut nykyinen epäitsenäisempi ja rauhallinen ja säälittävää kyllä mutta tietysti heidän kannaltaan ”tottelevaisempi” persoona, jolla tosin ei enää riitä rahkeitakaan oikein itsenäistä elämää perustamaan. Tätä he eivät kuitenkaan ota huomioon vaan pitävät positiivisena sitä että nykyisin keskustelen ja neuvottelen asioistani kun aiemmin olin niin varma ja omapäinen asioistani.
Kaiken kaikkiaan kasvatukseni on alkuelämässä painottanut epäterveellä tavalla vanhempien kautta elämän hauraiden asioiden kauneuden havainnoimista ja samalla syyllisyyttä ja fyysistä ja henkistä rangaistusta käyttäen ehkä vuosisatoja sitten vanhempien aie olisi ollut saattaa lapsensa luostariuralle tms.
Myöshemmin ”kasvatus” on jatkunut pyytämättä vaikka on tultu jo aikuisen ikään. Saavuttuani työmarkkinoille lamaajan pohjalla joudun keräilemään alkurani erilaisia työtehtäviä sielät täältä, jäädessäni edeleen pidemmäksi aikaa työttömäksi ja joutuessani pyytämään almua vanhemmilta isäni totesi varsin jyrkin kääntein että ” et tulee koskaan tienaamaan penniäkään”.
Kysyin tuolloin useaan kertaan töitä mm. isältäni hänen yrityksetsään omatessani juuri sinne soveltuvan koulutuksen. Mitään työmahdollisuuksia minulla ei hänen yrityksisseään kuitenkaan ollut vaikka yritykseen palkattiin muuten henkilöstöä ja sillä meni hyvin.
Pöytäkirjamerkintöihin jää erikoisuudeksi että palkkauduin kilpailevaan yritykseen samalla markkina-alueella vastaaviin töihin.
Ylipäätään välit isän kanssa ovat olleet kilpailevat mutta koen ne nyt varsinkin voimien mentyä olleen täyttä mielisairautta. Joskus asiasta puheenolleen isäni sanoi että ”mennään yhdessä psykiatrille”. Yritin tehdä selvää pesäeroa ja totesin että miksi minun pitää hänen asioissana olla mukana.
Myöhemmin molemmat vanhempani ovat käyttäneet psyykkisiä palveluita. Itse en nähnyt niitä tarpeelliseksi ilmaisin aiemmin muutoinin runsaasti itseäni.
Ennen kuin perheeni heitti minulle elinkautisen sitä edelsi mm. tapahtumat jossa sisarukseni olivat saaneet vanhemmiltani merkittävän kokoisen investoinnin elämänsä aloittamiseen. Itselläni on kirje ja suulliset lupaukset jotka todistavat illuusiomaista perhe-idyllin luomista minua kohtaan
siinä todetaan että he ovat valmiita hankkimaan minulle ko. merkittävän investoinnin joka puolestaan alentaisi pysyvästi omia elinkustannuksiani. Kun menin ajallani pyytämään tätä minulle vastattiin että rahat on nyt loppu. Kohta kuitenkin todettin että rahaa ehkä sittenkin on. Lopulta tuli lupaus. Sitten taas lupaus yhtä helposti peruutti. Rahasumma lopulta tipahti vuosien kuluessa pieneksi. Se kuitenkin luvattiin. Siitä on kirjalliset todisteet. Tämäkin vielä peruttiin.
Verrattuna muihin sain käteeni vain almuja joilla ostettin ruokaa. Mitään investointia ei kosaan pystytty tekemään vaikka se ehkä kohdallani olisi ollut muita sisartuksia huomattavasti tärkeämpi jos katsoo asiaa köyhyyden näkökulmasta.
Olen havainnut paikkansapitäväksi sen että jos olen ollut itsenäinen ei se olekaan miellyttänyt vanhempiani. He ovat suhtautuneet minuun heti miltei aggressiivisesti ja väittänet kaikissa asioissa vastaan. Oletan että vanhemmat ovat päästään yhtälailla vialla kokiessaan omistanensa lapsensa jollakin sellaisella tavalla, että lapsensa ilmoittaessa että hän muuttaa kauemmaksi toiseen kaupunkiin on tällä hetkellä tapahtunut yhteydenotto psykiatreille jonne on kerrottu kaikki vain negatiiviset asiat. Seurauksena kuten arvelin oli se että en päässytkään itsenäistymään
koskaan vanhempieni almujen ääreltä ja tämä on jollakin mielisairaalla tavalla ollut tärkeää vanhemmilleni. Nyt huonokuntoisenakin ollessani he säännöllisesti haluavat nähdä minua
ja kokevat että asiat ovat nyt muka hyvin.
Ennen psykiatrille menoa kävin jo vuosia aiemmin kieltämättä tavallisen psykologin luona keskustelemassa ja jäi mieleen kuinka hän korosti” ai senkin asian vanhemmat päättivät puolestasi”
. Tätä asiaa ei puolestaan psykiatrinen hoito ole millään tavalla kokeneet ongelmaksi.
Ovathan he nyt uusia vanhempiani ja omat vanhempani kokevat ilmeisesti syvää helpotusta siitä että vastuu ei enää ole heillä.
Miten asiaa nyt kuvailisi. Elämältä on pudonnut pohja pois. Elän käytännössä painajaista. Se että toisinana vanhempani kohtelivat minua aikuisenakin kuin lasta muuttui kuitenkin pelottavaksi todeksi. Osaltani on nyt muut päättäneet että olen lapsi loppuelämäni. Saatan olla täysin sen armoilla mitä loppuelämän osalta muut ihmiset päättävät ja hyvin silloin ei todellakaan koskaan käy.
Vastaukset 2
Vanhimmat
sinut vihaamaan vanhempiasi, mutta toisaalta omituista, että vanhemmat voivat vapaaehtoisesti antaa lapsensa puoskaroitavaksi psykiatriseen hoitoon. Se kyllä osoittaa, että vanhempasi ovat toimineet väärin. Mutta toisaalta, on paljon vanhempia jotka on aivopesty luulemaan, että psykaitrinen hoito olisi hyväksi. Lääkkeet aiheuttavat tuon epäsosiaalisuuden ja hitauden.
Ihana lapsuuteni perheen koirana jatkui täysi-ikäisyyteen asti. Tähän menessä olin toki likimian pakotettu työhön 13-vuotiaana, ostanut ensimmäisen mopon 14-vuotiaana, ajanut kevarikortin 16-vuotiaana ja autokortin 18-vuotiaana. Siinä olisi ollu Freudillakin pohtimista miten tarkkaan äitini oli kiinnostunut esimerkiksi seksiasioistani. Mielenkiintoisia hetkiä koimme toki isänikin kanssa kun minulla oli jo kevarikortti taskussa ja kevarikin pihalla, mutta koska vakuutus puuttui, eikä sitä viikonloppuna saanut, niin päätin kokeilla peliä pihalla. Käytetty peli kun oli ja akun napa löysti ja peli pysähtyi, niin isäni jotakuinkin takavarikoi pelin. Olin toki hänen mielestään jo rikkonut sen.
Armeijan käytyäni sainkin jo neljännen tai viidennen työpaikkani, jossa olin ollut jo neljättä vuotta ja ikääkin oli jo ruhtinaalliset 25, niin joku vanha käpy oli sitä mieltä, että koska lähellä asui saman niminen, mutta jokseenkin nuorempi kaveri, jonka oppivelvollisuutta jatkettiin vapaaehtoisella iltalukiolla pillereillä terästettynä, niin minun pitäisi toimia samoin. Toki tuttava porukoissa oli myös 17v lukiolais tyttölapsi joka käytti mielenterveyspalveluita. Tyttölapsi, joka ei ollut koskaan ollut työelämässä saati armeijassa. Mitenköhän hänen olisi käynyt jos olisi pitänyt kuivata sukkia kaminnan päällä 25 asteen pakkasella keskellä ei mitään??
Itse olin tuolloin ns. normaalivartaloinen. Äitini mielestä saman näköinen kuin etelän transut. Voisinkin lainata hänen alushousuja jos omat loppuvat. Muutoinkin niin mukavaa kun hän puhuu minulle, niin puhe jotain 16-vuotiaiden rättikauppajuttuja samalla kun hän katsoo silmiini ja pitää käsiään edessäni siten kuin minulla olisi rinnat, vääntelee jalkoväliä ja vartaloaan ja puhiseen Väsyttää ja ikipanetus kun on päällä, niin oli jo lähellä etten menettänyt muniani.
Asuessani pois kotinurkista, niin äitini pakkotarve oli soittaa välittömästi kun työpäivä loppui. Äitini puhe on kuin henkinen klitoriksen hieronta korvien välistä. Pirun ärsyttävää ja ennen kaikkea häiritsevää. Unohdan välittömästi siinä kohtaa kuka olen ja mistä tulen, kauppalistan ja elämäntarkoituksen. Takaisin kotinurkkiin ja tällä kertaa se on isän asia. Mielenkiintoista tulla töistä väsyneenä, likaisena ja nälkäisenä kun isä tapittaa tien varressa silmät teelautasen kokoisena ja kyttää.
Kävin kertaalleen kotona tervehtimässä kotiväkeä, niin suuhun työnnettiin vitamiinipilleri, tarvitsin kuulemma lääkettä. Ei hetkeäkään kun poliisit herättivät oveen hakkaamalla. Mistä siis kysymys? Kysymys nähtävästi siis siitä, että oppivelvollisuutta olisi haluttua jatkaa, rauhassa ei saa nukkua ja vähintäänkin orjatyötä pitäisi tehdä. Poliisin mielestä minulla oli nähtävästi tullut ainakin mielikuvituksessa armeijan rynnäkkökivääri mukaan kun oikein häitä tarvittiin. Psykologinkin mielestä sairaalan maanalaiset käytävät olivat hienoja. Hienoja oli myös kasarmin kalliioon louhitut ajotiet. Niitä psykologi ei kait ollutkaan näkemässä??
Eikös sen pitänyt mennä niin, että jos hullun paperit haluaa, niin ne kannattaa hankkia ennen sotaväkeä, ettei sinne tarvitse mennä. Vai muutuinko minä 17-vuotiaaksi lukiolaistytöksi 3-vuotta armeijan jälkeen?