VAROITUS: Siihen ei totu ikinä. Vaikka kuinka
monta eläintä olisi omistanut ja menettänyt niin
aina se tuntuu yhtä pahalta. Vaikka toisaalta
eipä sekään olisi varmasti hyvä, jos olisi niin
paatunut ettei rakastetun eläimen poismeno
vetäisi tippaa linssiin. :*(
Rakas Smith-gerbiilini kuoli tänään. Syytä en
tiedä, luulen että se kuoli vanhuuteen. Aamulla
se vapisi häkissään, mutta tuntui muuten
pirteältä joten en tehnyt mitään. Tultuani
koulusta Smith haukkoi henkeään ja kuoli vähän
ajan päästä. Aiemmin se oli ollut täysin pirteä
tosin syöminen oli ollut jo pitkään aika
heikonlaista. Smith oli yli 3-vuotias.
Gerbiileiden kanssa eronhetken tulo voi olla
puolesta tunnista kiinni. Se miten nopeasti
kaikki tapahtuu ehkä tässä eniten järkyttääkin,
vaikka toisaalta on hyvä ettei eläin joudu
kitumaan kauan. :*(
Joku voi ihmetellä, miten 19-vuotias voi itkeä
pienen aavikkohiiren takia mutta minusta se
osoittaa, kuinka syvä kiintymys voi kasvaa
pieneenkin eläimeen... Tämä on kamalaa mutta
yritetään päästä eteenpäin.
Smith in memoriam.
monta eläintä olisi omistanut ja menettänyt niin
aina se tuntuu yhtä pahalta. Vaikka toisaalta
eipä sekään olisi varmasti hyvä, jos olisi niin
paatunut ettei rakastetun eläimen poismeno
vetäisi tippaa linssiin. :*(
Rakas Smith-gerbiilini kuoli tänään. Syytä en
tiedä, luulen että se kuoli vanhuuteen. Aamulla
se vapisi häkissään, mutta tuntui muuten
pirteältä joten en tehnyt mitään. Tultuani
koulusta Smith haukkoi henkeään ja kuoli vähän
ajan päästä. Aiemmin se oli ollut täysin pirteä
tosin syöminen oli ollut jo pitkään aika
heikonlaista. Smith oli yli 3-vuotias.
Gerbiileiden kanssa eronhetken tulo voi olla
puolesta tunnista kiinni. Se miten nopeasti
kaikki tapahtuu ehkä tässä eniten järkyttääkin,
vaikka toisaalta on hyvä ettei eläin joudu
kitumaan kauan. :*(
Joku voi ihmetellä, miten 19-vuotias voi itkeä
pienen aavikkohiiren takia mutta minusta se
osoittaa, kuinka syvä kiintymys voi kasvaa
pieneenkin eläimeen... Tämä on kamalaa mutta
yritetään päästä eteenpäin.
Smith in memoriam.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Viime kuussa kuolivat minun elämääkin tärkeämmät
rottapoikani. Pojat olivat vasta 3kk yli vuoden
vanhoja, mutta sairaus vei kummatkin pojat.
Eläinkaupasta vain 5 päivää aiemmin ostamani
Rusina poika löytyi häkistään halvaantuneena
2.9.2001 jolloin eutanasia oli ainoa vaihtoehto.
kaksi päivää myöhemmin (4.9.2001) Jouduttiin
lopettamaan Faru, jonka kunto oli heikentynyt jo
jonkin aikaa. Syynä lienee jonkinlainen
lihasrappeuma (eläinlääkäri puhui flunssasta),
kun ei poika voinut enää lopulta tassujaan
liikuttamaan.
Fonziparka taas oli 2kk ikäisestä asti
sairastanut mycoplasmaa ja lopulta 17.9.2001 se
heikenki hänen keuhkonsa lopullisesti. En pysty
edes kuvailemaan, kuinka kamalaa oli katsoa, kun
Fonzi veti viimeisen kerran henkeä ennenkuin
kuoli syliini..
En saata ajatellakaan, kuinka kauan 12-vuotias
koirammekaan saa elää enää kanssamme.. Hänen
kuolemansa tulee olemaan minulle _todella_ suuri
isku.
Mutta ymmärrän täysin surusi. Itselläni on 12
gerbiiliä ja joka päivä pelkään menettäväni
jonkun vanhimmista gerbuistani (n.3-vuotiaita).
Se ei tule olemaan helppoa.
IN MEMORIAM
Rusina s.? k.2.9.2001
Jyväjemmarin Faru s.22.5.2000 k.4.9.2001
Jyväjemmarin Fonzi s.22.5.2000 k.17.9.2001
otan osaa myös tähän!!=(
En ole itse voinut enää vuosiin pitää lemmikkejä
allergian takia, mutta muistan edelleenkin kuin
eilisen jo kymmenen vuotta sitten kuolleen kanini
ja kauan sitä ennen eläneet hamsterini. Rakkaus
ja kiintymys ei katso kokoa, rotua tai aikaa. Ja
rakkauden menettäminen sattuu aina. Enää en sure
menneitä lemmikkejäni, vaan muistelen niitä
lämmöllä. Kanini kuollessa jouduin kuitenkin
jäämään pariksi päiväksi kotiin, kun en pystynyt
olemaan itkemättä.
Halaus sinulle ja kliseinen vakuutus, että ajan
kanssa tämä suru helpottaa varmasti, älä
vähättele tai tunne syyllisyyttä surustasi.
Olen itse kokenut lemmikin kuoleman lukemattomia
kertoja, pienet jyrsijät kun eivät montaa vuotta
valitettavasti elä. Kaikista lohduttomin hetki
oli se, kun pidin kädessäni henkeään haukkovaa
vain kolmen viikon ikäistä vilustunutta
gerbiilivauvaa, joka oli liian pieni
eläinlääkärin mukaan hoidettavaksi antibiootein.
Siinä oli aika voimaton olo, kun ainoa apu mitä
pystyi enää antamaan oli pitää eläin lämpimänä.
Siihen se sitten kuoli, mun käsiin vain kerran
huokaisten. Suru oli suuri mutta sen jälkeen
lakkasin pelkäämästä lemmikkieläinteni kuolemaa,
sillä tuo pieni gerbiili hymyili sen jälkeen kun
siitä oli henki lähtenyt. Tiesin siitä että sen
oli vihdoinkin hyvä olla.
no ei todellakaan totu!multa on kuollut kolme
kesyrottaa, viimeisimmän kuolemasta on kohta kaksi
vuotta, mutta mä kaipaan kaikkia rottiani
vielläkin! nyt mulla on kaks veikeetä gerbiili
veljestä=)
Olen erittäin pahoillani lemmikkisi kuolemasta.
Tiedän miltä se tuntuu. Tahdon varoittaa teitä
myös siitä että mikäli et ole koskaan joutunut
kokemaan lemmikkisi kuolemaa, älä mene sanomaan
ääneen että ONNEKSI...!
En ole taikauskoinen, mutta kerran menin sanomaan
poikaystävälleni että onneksi ei ole koskaan
tarvinnut kokea mitään niin kamalaa kuin lemmikin
menettämistä. Sitten se alkoi. Ensin kuoli
hamsterini, sitten maatiaiskanini ja lopulta
luppakorvakanini. Kaikki tapahtui yhden syksyn
aikana. Ette usko millainen järkytys se oli!!!
Tästä edes olen aina koputtanut puuta...
Jäljelle jäi vain Roosa kani, jolle vasta ostin
uuden kaverin, sekä (vaikka onkin rumasti sanoa
näin:) rakkaan hamsterini "tilalle" rotan. Uutta
hamsua en voi ottaa pitkään aikaan, sillä ihana
muisto omasta "Nyhtiksestäni" itkettää vieläkin
joka viikko vaikka hänen ja kanieni kuolemasta on
jo yli vuosi.
In memoriam: Ruusu, Jasmiini ja Igor (Nyhtis)
Rakkaudella muistaen ja ikuisesti kaivaten, Henna
Olit paras ystäväni, sinä iloinen urputtaja, joka
muistit minua aamuisin tervehdykselläsi. Koulusta
kotiin saapuessani sinä uikutit minulle ja minä
otin sinut syliin. Hyrisit kiitokseksi huomiosta
ja rapsutuksista.
Vaikka yhteinen aikamme oli vain vuosi, muistan
sinua yhä 6 vuoden jälkeen. Rippileirillä
ollessani sinä ikävöit minua etkä syönyt. Kotiin
saapuessani sinä kuolit syliini... Yritin puhaltaa
sinuun henkeä...
Haudallesi kyyneleen vuodattaen,
Hanna
otan osaa!!=*(
...kaikille ystävällisesti osaa ottaneille ja
omista kokemuksistaan kertoneille. Se auttaa
paljon. *hymyilee kyynelten läpi" Otan osaa myös
kaikkien niiden puolesta, jotka ovat menettäneet
omia rakkaitaan.
Smith ja sen kaveri Wesson (joka kuoli
halvaukseen jo vuosi sitten) olivat minulle
paitsi rakkaita lemmikkejä ja ystäviä, myös
kumppaneita koko lukioaikani ajan. En voi
ajatella että ne ovat poissa... Se tuntuu
uskomattoman pahalta, osa elämääni on häipynyt
ikuisesti ulottumattomiin. Wessonin kuoleman
vielä jaksoin kestää, koska Smithille piti pitää
seuraa, jottei se tuntisi oloaan liian
yksinäiseksi. Ajattelin tuolloin Smithin parasta
ja hukutin siihen suruni Wessonin poismenoa
kohtaan. Tunnen vieläkin Smithin pehmeän turkin
sormenpäissäni. Silitin hellästi sen turkkia koko
sen kuolinkamppailun ajan ja vielä pitkään sen
jälkeenkin. Haluan ikuisesti muistaa miltä tuo
silkinsileä, täydellisen pehmeä karva tuntuu.
Tämä hiljainen tyhjyyden tunne osoittaa, etten
voi elää ilman gerbiilejä, vaikka yksikään niistä
ei voi ikinä korvata Smithiä eikä Wessonia.
Minulla on ollut gerbiilejä siitä lähtien kun oli
seitsemän, eikä gerbiilittömiä vuosia ole ollut
kuin puolikas sen jälkeen. Pahinta on tyhjä häkki
huoneen nurkassa ja se, että öisin yrittää
turhaan kuunnella gerbujen rapistelua. Aamulla
taas menen automaattisesti häkin luo
vilkaisemaan, mitä gerbulle kuuluu. Sisälläni
muljahtaa ikävästi kun muistan ettei häkissä enää
asuta.. Nyt en voi kuin katsoa Smithistä viime
viikolla ottamiani kuvia.