Voi itku, ihan surkealle tuntuu lukea täältä näitä aiheita. Sama tuska kaikilla ja lähes jokaiseen voi samaistua :(
En jaksa omaa tilannettani ihan yksityiskohtaisesti kuvailla mutta pääpiirteissään menee näin:
Olemme miehen kanssa olleet yhdessä kohta 3 vuotta. Meillä on yhteinen lapsi ja koira. Lapsi päätti haluta tähän maailmaan varotoimista huolimatta ja olimme molemmat asiasta iloisia. Hän onkin parasta mitä minulle on tapahtunut. Koirankin piti olla yhteinen, mies väitti olevansa tosi kiinnostunut, lenkkeilevänsä koiran kanssa jne. Minä siis itse harrastan pk-juttuja ja automaattisesti olen ottanut suuremman vastuun koirastakin. Mutta paskan marjat. Niin lapsi kuin koira on about 24h/vrk minun vastuullani ja siihen lisäksi vielä mies, joka ei katso velvollisuudekseen osallistua _mihinkään_ kotitöihin. Ihan oikeasti, ei mihinkään. Toki teen ihan mielelläni suurimman osan koska olen kotona mutta esim. Iltaisin mies makaa sohvalla ja katselee vaan kun minä koiran kanssa lenkkeilyn jälkeen siivoan päivän sotkut, pesen pyykit, leikkaan nurmikkoa jne.
Tässä aikojen saatossa on käynyt ilmi että mieheni on täysi tyhjänpuhuja. Tiedättehän, supliikkimies joka myy mitä hyvänsä kelle hyvänsä ja jonka on todella helppo höynäyttää ihmisiä. Yleensäkin suhteessamme on paljon salailua, ihmeellistä vaikenemista, tekemisiä minulta piilossa ja etenkin asioiden kaunistelua. Seksiä ei olla harrastettu yli vuoteen mutta silti mies ei kykene keskustelemaan mistään meidän ongelmista. Minulle luvatuilla asioilla ei ole mitään merkitystä, kaikki muu menee aina edelle. Miehestä on tullut sellainen ihme mahtailija ja suoranainen kusipää, sellainen jonka toimintatapoja en pysty arvostamaan. En enää jaksa tätä.
Olen tehnyt elämässäni paljon virheitä ja taas yksi lisää siihen sarjaan näköjään. Olemme vaihtamassa paikkakuntaa syksyllä ja nykyinen talo on myyty. Olen ajatellut ehdottaa nyt taukoa, että muuttaisimme erilleen ja katsoisimme vähän kauempaa asioita. Silloin olisimme kuitenkin samalla paikkakunnalla ja lapsi saisi olla isänsä kanssa paljon ja päinvastoin.
Nyt olen vielä hoitovapaalla mutta uskon että talon myynnistä tulevan voitto-osuuteni turvin pärjäisin sen aikaa kun saan töitä. Minulla on monipuolinen työkokemus ennen lapsen syntymää, joten uskon ettei mahdottoman kauan mene työn saamiseen. Rahan sijasta minua vähän hirvittää aika. Koira ja lapsi ja vain yksi aikuinen pääsääntöisesti arkea pyörittämässä. Tiedän että selvuiän kyllä mutta olisi mukava lukea vastaavia kokemuksia, miten aikataulut ovat menneet jne. Miehestäni uskon, että hän varmaan haluaa olla läsnä lapsen elämässä mahdollisimman paljon, joten se auttaa. Tai sitten olen tässä(kin) suhteessa arvioinut hänet väärin. Tuleva paikkakunta on lähempänä kotiseutua kuin nykyinen, joten sosiaalinen verkkokin on jo valmiiksi vähän parempi.
Kertokaa, että kaikki vielä järjestyy, joohan? :)
En jaksa omaa tilannettani ihan yksityiskohtaisesti kuvailla mutta pääpiirteissään menee näin:
Olemme miehen kanssa olleet yhdessä kohta 3 vuotta. Meillä on yhteinen lapsi ja koira. Lapsi päätti haluta tähän maailmaan varotoimista huolimatta ja olimme molemmat asiasta iloisia. Hän onkin parasta mitä minulle on tapahtunut. Koirankin piti olla yhteinen, mies väitti olevansa tosi kiinnostunut, lenkkeilevänsä koiran kanssa jne. Minä siis itse harrastan pk-juttuja ja automaattisesti olen ottanut suuremman vastuun koirastakin. Mutta paskan marjat. Niin lapsi kuin koira on about 24h/vrk minun vastuullani ja siihen lisäksi vielä mies, joka ei katso velvollisuudekseen osallistua _mihinkään_ kotitöihin. Ihan oikeasti, ei mihinkään. Toki teen ihan mielelläni suurimman osan koska olen kotona mutta esim. Iltaisin mies makaa sohvalla ja katselee vaan kun minä koiran kanssa lenkkeilyn jälkeen siivoan päivän sotkut, pesen pyykit, leikkaan nurmikkoa jne.
Tässä aikojen saatossa on käynyt ilmi että mieheni on täysi tyhjänpuhuja. Tiedättehän, supliikkimies joka myy mitä hyvänsä kelle hyvänsä ja jonka on todella helppo höynäyttää ihmisiä. Yleensäkin suhteessamme on paljon salailua, ihmeellistä vaikenemista, tekemisiä minulta piilossa ja etenkin asioiden kaunistelua. Seksiä ei olla harrastettu yli vuoteen mutta silti mies ei kykene keskustelemaan mistään meidän ongelmista. Minulle luvatuilla asioilla ei ole mitään merkitystä, kaikki muu menee aina edelle. Miehestä on tullut sellainen ihme mahtailija ja suoranainen kusipää, sellainen jonka toimintatapoja en pysty arvostamaan. En enää jaksa tätä.
Olen tehnyt elämässäni paljon virheitä ja taas yksi lisää siihen sarjaan näköjään. Olemme vaihtamassa paikkakuntaa syksyllä ja nykyinen talo on myyty. Olen ajatellut ehdottaa nyt taukoa, että muuttaisimme erilleen ja katsoisimme vähän kauempaa asioita. Silloin olisimme kuitenkin samalla paikkakunnalla ja lapsi saisi olla isänsä kanssa paljon ja päinvastoin.
Nyt olen vielä hoitovapaalla mutta uskon että talon myynnistä tulevan voitto-osuuteni turvin pärjäisin sen aikaa kun saan töitä. Minulla on monipuolinen työkokemus ennen lapsen syntymää, joten uskon ettei mahdottoman kauan mene työn saamiseen. Rahan sijasta minua vähän hirvittää aika. Koira ja lapsi ja vain yksi aikuinen pääsääntöisesti arkea pyörittämässä. Tiedän että selvuiän kyllä mutta olisi mukava lukea vastaavia kokemuksia, miten aikataulut ovat menneet jne. Miehestäni uskon, että hän varmaan haluaa olla läsnä lapsen elämässä mahdollisimman paljon, joten se auttaa. Tai sitten olen tässä(kin) suhteessa arvioinut hänet väärin. Tuleva paikkakunta on lähempänä kotiseutua kuin nykyinen, joten sosiaalinen verkkokin on jo valmiiksi vähän parempi.
Kertokaa, että kaikki vielä järjestyy, joohan? :)
Vastaukset 9
Vanhimmat
En oikein jaksa ymmärtää logiikkaasi tai siis sen puutetta: jos kerran miehesi ei tähänkään mennessä ole tehnyt _yhtään_ mitään, niin miksi ihmeessä olisit huolissasi itseksesi lapsen ja koiran kanssa pärjäämisestä, kun kerran ilman yhtä kiviriippaa elämäsi vain helpottuisi?
Siksi, koska nyt olen hoitovapaalla. Jos erotaan, menen töihin heti kun mahdollista ja lapsi hoitoon. En miehen rahoja kaipaa mutta yhdessä olemme aikanaan päättäneet että olisin kotona ainakin 2 vuotta ja yksin se ei tietenkään onnistu.
Kyllä siinä on ihan merkittävä ero. Muutenkin muutto omakottalosta rivitaloon vaatii sitten sopeutumista.
tulee ihan varmasti, muta koska olet tottunut hoitamaan asiat itse, niin ei sinulla tule olemaan ongelmia pärjäämisen kanssa.
Aikataulut muuttuvat, mutta toisaalta työtkin vähenee siellä kotona, kun ei ole omakotitaloa pihoineen hoidettavana.
Itse olen selvinnyt kolmen lapsen ja koiran kanssa omakotitalossa. Välillä kieltämättä raskasta, mutta sitten täytyy vain laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja jättää ne vähemmän tärkeät odottamaan.
Elämä on kuitenkin paljon selvempää, kun siinä ei ole sitä riippakiveä perässä vedettävänä lainatakseni edellistä kirjoittajaa.
Tulet huomaamaan, että ihan turhaan murehdit. :)
olla tarkkana niiden elatusmaksujen kanssa. vaikka asia tuntuisi nyt mitättömältä( kunhan vain eroon tyypistä pääsee) niin asia vaikuttaa tulevaisuuteen ratkaisevasti.lapsi kasvaa ja sitä myöden myös menot.
olet jo nyt hoitanut lapsen ja kodin yksin, joten aivan varmasti selviät.
Ei käytännössä mitään eroa. Se nurmikko pitää ajaa, ja lumet kolata????
Tuo sun tilanteesi on niin tuttua. Muuta kerrostaloon, ja anna taloyhtiön hoitaa ne mitä olet aikaisemmin hoitanut, ja säästät rahaakin.
Lapsen isä hoitaa oman osuutensa, jos on vähääkään kiinnostunut lapsestaan!
Sinä kyllä pärjäät, se on varma. Niinkuin tuossa joku jo mainitsikin kolmesta lapsesta ja hauvelista, mikset sinä yhdestä??
Voin kokemuksesta sanoa, että elämä hymyilee jo ennenkuin arvaatkaan, ja kaikkeen sopeutuu, niin lapsi, koira, kuin sinä itsekkin.
Kaikkea hyvää jatkossa, teittepä päätöksen minkä hyvänsä?
Juu ei minua ne pihatyöt huoletakaan, ne on ihan mukavia kuopsutteluja. Rivariin haluan ihan itseni, lapsen ja koiran (vartioiva rotu) vuoksi-ei minusta ole kerrostaloeläjäksi. Opiskeluaika riitti siihen :) Tarvitsen oman pihan, edes pienen. Samoin koira.
Jotenkin sitä vaan on niin epävarma tulevaisuudesta vaikka periaatteeessa tietääkin selviävänsä, niinhän kaikki muutkin. Pelottaa myös oman perheen ym. läheisten suhtautuminen, pitävätkö minua ihan hylkiönä, koska mies tosiaan on hyvä puhumaan... Tosin on oma äitini sivuhuomautuksena jo useampaan kertaan maininnut että kun sinä olet niin paljon yksin. Samoin miehen vanhemmat.
Kiitos teille kaikille ihanille ihmisille kannustuksesta!
tunne; niille on tärkeintä että yhteys lapsenlapseen säilyy. Ja jos sulla on hyvät suhteet omiin vanhempiin, niin mikäpä niitä muuttaisi. Eihän niille vanhemmille tarvi sen enempää avautua kuin että yhteiselämä on mahdotonta ja että on lapsenkin kannalta parempi vaihtoehto yrittää nyt tällaisella perhemallilla että saat keskityttyä olennaiseen, eli lapsen hoitoon ja kasvatukseen.
Vaikutat reippalta naiselta, joten etköhän selviä ihan HYVIN kaikesta!:)
Vähän organisointikykyä ja priorisointikykyä...ja iloista asennetta.:)
Jatkanpa tätä ketjua vielä. Miehen kanssa puhuttiin muutama päivä takaperin pitkään ja luulin että hän viimein ymmärsi miltä minusa tuntuu. Mahdollista erilleen muuttamista pohdittiin myös, ihan hyvässä hengessä. Mutta mutta, nyt hän käyttäytyy niinkuin emme olisi käyneet kyseistä keskustelua lainkaan! Kovasti pitäisi lähteä omakotitaloja katselemaan ja tarjousta jättämään... Se tuntuisikin niin "helpolta" ratkaisulta, ei tarvitsisi käydä sitä kaikkea mylläkkää läpi. Tai niin siis haluan itselleni uskotella. Mutta kyllä minua loukkaa kovasti, ettei hän noteerannut koko asiaa sen pidempään ja alan olla aika varma että parempi pitää ainakin se "hengähdystauko" erillään kuin antaa sotatilan kehittyä uudessa yhteisessä talossa.
Mutta joo, varsinaiseen asiaan: Tämä kun on ensimmäinen (ja toivottavasti tietty viimeinen) kerta kun olen tässä tilanteessa niin mihin kaikkiin virastoihin ja vastaaviin pitää olla yhteydessä KELAN lisäksi? Kun siis lapsi on tässä kuviossa myös mukana. Hyvät neuvot kullan kalliit, taas. :)