Onko muilla käynyt niin, että lapsen syntymän jälkeen parisuhde on alkanut menemään alaspäin kuin lehmän häntä? Meidän poikamme on 3kk vanha ja perheessä tilanne on se, että asuntopapereita täytellään kun niin on kärjistynyt tilanne. Elo on yhtä riitelyä. Erihuoneissa nukutaan ja omat on menot kummallakin...
Erota vai vielä yrittää?
rtg45t
16887
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Tuo kuvaamasi on todella tyypillinen, joskin repivä tilanne. Eka vuosi on vaikea, koska lapsenne on noinkin pikkuinen ja elätte vielä ihan poikkeustilassa. Mitään isoja päätöksiä ei pitäisi tuossa vaiheessa tehdä, elämä kun on pikkuvauvan kanssa muutenkin "mullinmallin". Tietenkin, jos kysymyksessä on vaaralliseksi äitynyt riitely (väkivaltaa tai sen uhkaa) on paikallaan viheltää peli poiki jo lpasenkin takia.
kannata tehdä mitään paniikkikäännöksiä.
Keskittykää nyt vauvaanne ja yrittäkää olla riitelemättä jo hänenkin takiaan. Se lopettakoon riidan, joka on kulloinkin paremmassa kunnossa.
Elätte poikkeustilaa, joka kuitenkin on suhteellisen lyhytkestoinen. Kunhan lapsi hiukan kasvaa, voitte arvioida uudelleen tilannettanne.
Eri huoneissa nukkuminen on ehkä aivan viisasta tuossa vaiheessa, niin ettei molempien tarvitse herätä lapsen itkiessä. Jos mies lähtee aamulla aikaisin työhön, hänen on saatava nukkua. Viikonloppuisin voitte vaihtaa nukkumapaikkaa, jos lapsi osaa syödä pullosta.
Outoa on, että tuon ikäisen lapsen kummallakin vahemmalla on omat menot. Luulisi, että ainakin äiti viihtyisi kotona lapsensa kanssa.
Sanot, että lapsen syntymän jälkeen parisuhde on alkanut menemään alaspäin. Ja kuinka vanha lapsenne nyt olikaan? Mietipä vähän!
Totta kai parisuhde voi mennä tilapäisesti alaspäin, mutta mielestäni kolme kuukautta on aivan äärettömän lyhyt aika.
Kun alkaa lapsentekoon, niin täytyy ymmärtää, että se kaikki on rankkaa duunia! Vähemmästäkin suhde muuttuu, kun joutuu valvomaan, antamaan 90 % kapasiteetista kolmannelle osapuolelle jne. Ja sitten vielä se henkinen ja fyysinen toipuminen itse synnytyksestä ja hormonimyllerryksestä... Vähemmästäkin joutuu puolison kanssa törmäyskurssille. Ja mitkä omat menot?! Ei kai mulla ollut mitään menoja pikkuvauvan äiti ollessani!
Mitä sä odotit vauvantulolta?
Rouva on todellakin kärkäs vastailemaan.
Mutta tarkennettakoon, että suhteemme on voinut huonosti jo pitemmän aikaa. Alamäki on vain pahentunut ja nousua ei näy. Ja lapsen saanti ei todellakaan ollut itsestäänselvyys. Itseasiassa oli suuri ihme ja yllätys että saimme lapsen yleensäkään. Lääkärienkin mukaan en saisi koskaan lasta. Lapsi on todella rakas minulle, ja siksi pelkään että lapsi joutuu näkemään sellaista riitelyä, jota olen itse saanut lapsuudessani kokea. Sillä niitä ei unohda! Miehen menot ovat viikonloppuisin huvittelureissuja, viikolla mitä reissuja- ja harrastuksia kulloinkin. Töissä hän ei käy. Minulle on tullut menoja vauvan kanssa, mummolaan, kavereitteni luokse, jossa tarvittaessa saan hiukan apua, koska rakas vauvamme on ns. vaativa vauva. Joten aikaa käydä pesuilla, siivota, ruokailla ei niin vain ole. Parisuhteemme ei ole tilapäisesti siis mennyt alaspäin, vaan kaikki ongelmat tuntuu pahenevan. Milloin on sitten aika luovuttaa? En ole herkästi luovuttava ihminen missään asiassa, mutta nyt on elämässä ajateltava pientä rakasta ihmistä ennen kaikkea.
Miksi et kertonut, että teillä on mennyt pidemmän aikaa huonosti. Tekstistäsi saa sen kuvan, että vastoinkäymiset ovat ilmenneet vauvan myötä. Lue ensin oma tekstisi ja tarkista sen ulkoasu ennen kuin alat tiuskia!!!!!!!
ekaksi ihan samat sanat kuin anetelta eli sano kerralla koko totuus liitostanne ennen kuin alat vinkua säälipisteitä! jutustasi oikeasti ymmärtää, että vaikeudet ovat alkaneet vasta vauvan ilmestyttyä hetki sitten.
ja toiseksi, jos oikeasti rakastaisit lastasi niin olisit alun perinkin miettinyt, millaisen ihmisen kanssa bylsit ja annat edes pienen tsanssin sille, että vauva tulee! käytä saamasi apu niihin peseytymisiin ja ruuanlaittoihin ja ota vauvasi mukaan kyläreissuille.
en ole herkästi luovuttava ihminen? olet luovuttanut jo siinä vaiheessa, kun olet alkanut sekoilemaan tuota kuviotasi etkä ole ottanut pitkän linjan vastuuta!
Mä olen samaa mieltä, että turhaa alkaa huutamaan toiselle, jos ei ole kertonut alun perin, mikä on kokonaistilanne.
Mutta sitten... Mun mielestä äidinrakkaudella ja sillä tilanteella, mihin lapsi on sattunut syntymään, ei ole mitään yhteistä. Tai siis toki voi olla, mutta ns. yllärilapsestakin voi tulla erittäin toivottu ja rakas!
Minä ihmettelen välillä täällä arvostelevia äiti ihmisiä, mitä ihmettä sinä hyödyt haukkumalla toisen kun hän pyytää neuvoa tai tukea vaikeassa tilanteessa, oli se sitten mikä hyvänsä alkuperäisellä on paha olla ja hän valitettavasti erehtyi hakemaan tukea muilta (äideiltä???).
Mitä te sinä ja Anette hyödytte siitä että haukutte toisen että on tehnyt vääriä ratkaisuja kun sai edes lapsen kun toinen toivoo apua ja neuvoja tai ehkäpä omakohtaisia kokemuksia. kuinka voisi jatkaa.
Olkaahan äidit hieman rakentavempia, haukkuminen ei ketään auta!
Ihan alkuunsa keskutelemaan vaikka perheneuvolaan jos tulehtunut tilanne ei salli keskutelua.
Miksi miehesi ei käy töissä? Tilanne varmasti rassaa suhdettanne aivan hurjan paljon. Siinä voisi olla ainakin lähtökohta, että miehesi pääsisi töihin.
Eikö mies hoida vauvaa ollenkaan? vaihtaako vaippoja, kylvettääkö tai jtn? Jos ei, niin siinäkin voisi olla yksi mistä aloittaa, anna/pyydä miestä osallistumaan edes vähän vauvan elämään.
Pyydä miestä osallistumaan teidän elämään, mutta tässä vaiheessa luulisin että on turha vaatia lopettamaan menojaan, mutta miten olisi edes vähentäminen..mutta ei käskemällä, vaan keskutelemalla teidän molempien toiveista jatkosta.
Toivon että yritätte parantaa suhdettanne, vauva aika on vaikeaa, mutta yksin sinun on turha yrittää, kyllä rakkauteen ja tasa-arvoiseen suhteenseen kaksi vaaditaan.
Se kai on myös lukijan korvien välissä, minkä kokee haukkumiseksi ja minkä tarkoitukselliseksi "herättelemiseksi". Ja kuten sanottua, mulla ei ole tarkoitus lytätä ketään maan rakoon. Jos luet tarkasti ja puolueettomasti, huomaat, että olen ymmärtänyt alkuperäistekstin juuri siten, mitä siinä lukee. Eli suhde on alkanut mennä alamäkeä lapsen synnyttyä. Toki jos jonkun mielestä oletettu kolme kuukautta vastoinkäymistä on riittävä syy eroon ja tarpeeksi pitkä aika, niin siitä vaan. Eipä ole mun asiani!
meillä isäntä oli jättämässä mua vauvan ollessa 7-viikkoinen, koska ei jaksanut mun itkua ja väsynyttä hormonistressikiukuttelua. Stressasin mm. sitä,kuinka vaativaa oli vauvan kanssa olla kahdestaa kun mies on yöt ja päivät töissä, tai muualla menossa, kaste-juhlat piti järjestää juuri ennen joulua ja sitten oli tietysti joulu, joka vietettiin isolla porukalla meidän kotonamme. Mies ei voinut käsittää, että hormonit vaikuttivat minuun kaikella tapaa, oli väsynyt yöheräilyistä ja järkyttynytkin siitä, etten enää oikeastaa pystynyt menemään vapaasti tai edes näkemään miestäni koskaan...
Onneksi mieheni tuli järkiinsä isänsä ja neuvolantädin pitämän puhuttelun jälkeen (selitti elämästä ja parisuhteesta vauvan saannin jälkeen, samoin hormoneista), ja mieskin hieman tajusi, missä mennään. Nyt lapsemme on 8kk ja olemme menossa naimisiinkin pian, parisuhde ei ihan täysi ole ennallaan vielä, mutta kumpikin meistä tietää, että parempaan suuntaan se on koko ajan menossa, kun ensim pääsimme se alun kriisivaiheen ohi.
Noin pienen lapsen kanssa ei kannata tehdä mitään hätiköityjä päätöksiä mihinkään suuntaan. Elämä muuttuu väistämättä kaikilla tavalla tai toisella, varsinkin ensimmäisen lapsen jälkeen. Pikkuhiljaa kaikki palaa takaisin uomiinsa, usein jopa parempana kuin ennen.
Sitä sanotaankin, että ensimmäiset 2 vuotta ovat vauvan saannin jälkeen vaikeimpia, ja jos niiden yli pystyy sinnittelemään, ja säilyttää molemminpuolisen kunnioituksen ja kiintymyksenosoitukset toisiaan kohtaan, niin suurin kriisi on vältetty ja eron mahdollisuus pienenee päivä päivältä. Muistakaa puhua tunteistanne avoimesti ja turhaa syyttelemättä, ja koittakaa nähdä tilanteet myös toistenne kannalta.
Ei se meillä vieläkään mitään helppoa ole, ei todellakaan, mutta päivä päivältä menee aina vaan paremmin :D
ohhoh, enpä lukenutkaan muita viestejä, ennen kuin vastasin... otetaans komento hieman takas...
Sinuna en luovuttaisi helpolla kuitenkaan, mutta ensimmäisenä...
LAITA SE UKKOS TÖIHIN!!!!!!!!!
Mikäs lortti se sellainen on? Vissiin ois mieheskin aika oppia vähän vastuuntunnosta! Älä tuollaista katsele... ei loppuelämää voi elellä tukia nostellen..tai voi, mutta ei sellainen ainakaan mitään kunnioitusta herätä eikä paranna kenenkään elämänlaatua.
Oletteko vielä kovin nuoria, ehkä opiskelijoita? Vai onko miehesi vanhempi ehkä ja ns. elämäntapatyötön?
Hankkikaa miehellesi työ (kunnon semmoinen) ja sitten hankkiutukaa molemmat parisuhdeneuvojalle!
Jos tuntuu, ettei parisuhde ala parantumaan ja miehesi ei tee mitään perheenne eteen, on sekä vauvan, että sinun etusi mukaista, että pakkaat välittömästi kamanne ja lähdet menemään...
Mitä nopeammin sen helpompaa. Kun lapsi kasvaa isommaksi, toisen vanhemman äkillinen poistuminen esim eron vuoksi saattaa aiheuttaa traumoja taikka muuta hankaluutta. Nyt kun muksu on vielä pieni, se ei edes kunnolla tunne isäänsä.
Jos suhde on persiistä, turha kitua siinä jossei ole pakko esim taloudellisen riippuvuuden takia.
ajoissa, uskomattomia muistavat pikkulapseni, 2 ja 4 v kun erottiin, joiden emme kuvitelleet muistavan tai ees kuulleen riitojamme :C
hyvä suhde tarvitsee kaksi ja lapset siunaa liiton
molempia lapset sitoo.vois yhdessä mennä elokuviin uimaan ja olla yhdessä.nyt isompana huomaa se toinen rinnalla olis ollu tukena,suuret haasteet yksin on kannettavaksi.jutelkaa,lapsi kummille tai mummille,jos tykkää se kannattaa myös sanoa,ja ajoissa