LAPSELLISET AUTTAKAA

Varmasti kaikki ajattelevat, että onko vielä lapsen aika.. onko taloudellisesti asiat kunnossa, onko opiskelut opittu onko rakkauselämä kunnossa, onko onko onko pystynkö... Varmasti on ajatuksia täynnä. Itse olen nuori odottaja. Vauvakuumeesta olen kärsinyt jo muutaman vuoden. Samat ajatukset pyöri päässä. Sitten yksi kaunis päivä huomasin olevani raskaana. Silloin sitä vasta pohtikin asioita!
Ei sitä koskaan tiedä onko valmis, ja onko ajankohta hyvä. Jos kaikki ajattelisi niin, niin montako lasta tässä maailmassa olisi? Lapset tulevat kun niiden aika on, ja asioilla on aina tapana järjestyä. :) Tämä on minun mielipiteeni. Tällä hetkellä en ainakaan kadu yhtään raskauttanu (vaikka ihan puhdas vahinko se oli :)) ja en ole mikään rikkaimmasta päästä oleva ihminen, mutta sen verran aina on varaa että lapselle saa kaiken tarvitsevan. :)

Oma mottoni on, että elä niin kuin haaveilet.
Jos asioita miettii liikaa, kaikesta löytyy jotain ikävää. Järki käteen joo, mutta liikaa ei kannata asioita pohtia.

Anna mennä ja anna elämän kuljettaa, ei tarvii sit vanhana sanoa ku en tehny sillon sitä ja tätä. Tosin jos ikää on esim. 16v ni sit voi kyll rauhassa vielä kuumeilla muutaman vuoden, mun mielestä.
Mutta tekstistä tuli sellanen olo että ap. on luultavasti jo 20 paremmalla puolella. :)
Joten antaa mennä vaan. :)

Jos jää odottamaan vankkumatonta kokemusta siitä, että on valmis lapsen tuloon, niin saattaa jäädä koko lapsenteko väliin. Aina on olemassa asioita, jotka kokee lapsentulon kannalta epäedullisiksi, oli kyseessä sitten epävakaa rahatilanne, odotettavissa oleva urakehitys tai muut suunnitelmat tms. Mielestäni kannattaa ajatella niin, että raskauden aikana ja lapsen kasvaessa itsekin kasvaa vähitellen siihen "valmiuteen". Jostain pitää aina luopua mutta paljon saa myös tilalle!

Itse en ole koskaan ollut erityisemmin kiinnostunut lapsista, en ole kokenut tarvetta perheenperustamiseen, eikä vauvakuumeesta ole koskaan ollut tietoakaan. Samoin on ajatellut mieheni, joten painetta ei ole tullut siltäkään taholta.

Viimeiset pari vuotta pohdin kuitenkin silloin tällöin pitäisikö lapsi kuitenkin hankkia, jääkö elämästä jotakin elämättä jos ei saa lasta, kadunko myöhemmin jos jätän väliin? Entä olenko valmis kaikkeen vastuuseen ja kaikkiin vaikeuksiin ja hankaluuksiin jota lapsen tulo mahdollisesti tietää?

Viime vuonna kun täytin 35 vuotta, tajusin, että minä taidan olla sen tyyppinen ihminen, joka saa loppu ikänsä odottaa tuota 100 prosenttista varmuutta, minulle sitä ei vain koskaan tule, ja sitten jää ainakin lapset tekemättä.

Päätin siis antaa elämän ratkaista ja tulin ensi yrittämällä raskaaksi, mistä olin - totta puhuen -aika järkyttynyt, sillä ajattelin, ettei se kävisi tässä iässä niin helposti kuitenkaan ja olisin saanut enemmän aikaa sopeutua siihen mitä on tulossa. Ennemminkin olin valmistautunut siihen, että mitään ei tapahdu, ja että joudun tekemään päätöksen siitä, lähdenkö yrittämään hoidoilla tai olenko kokonaan ilman.

Nyt, kun odotus alkaa olla loppusuoralla, olen onnellinen tulevasta lapsesta ja siitä että saan tämän mahdollisuuden tehdä elämässä jotain muutakin kuin käydä töissä, ja uskon että minusta tulee aikaa myöden ihan hyvä ja rakastava äiti. Ainakin aion yrittää parhaani! Edelleekään en voi sanoa olevani 100 prosenttisesti varma, että tein oikean ratkaisun, mutta aika läheltä jo liippaa.

Jos elämässäsi on kaikki kunnossa, ja tunnet, että haluat yrittää ja tehdä parhaasi, suosittelen lämpimästi, että annat lapsen tulla jos se on tullakseen. Ihminen sopeutuu ja valmistautuu ja kaiketi osaksi siksi tämä odotusaika on niin pitkä :-)