Oletteko kohdanneet ikävältä tuntuvaa kateutta?
Minun äitini vaikuttaa aika kateelliselta minua kohtaan.
Jos otan vaikka ihan ohimennen puheeksi jonkin asian lääketieteeseen liittyen hän ei ole joko kuulevinaan tai puhuu jollekkin toiselle (esim. isälleni) puheeni päälle/ liittyy toiseen keskusteluun samalla kun puhun hänelle.
Tarkoitan tällä lähinnä tilannetta, kun olen oppinut jonkin uuden asian tai huomannut jotain uutta, hän on kateelinen. Hmm... mitähän hän hyötyy tuosta töykeilystä.
Siitä tulee tosi paha meili kun nujerretaan.
Vastaavaa teillä?
Minun äitini vaikuttaa aika kateelliselta minua kohtaan.
Jos otan vaikka ihan ohimennen puheeksi jonkin asian lääketieteeseen liittyen hän ei ole joko kuulevinaan tai puhuu jollekkin toiselle (esim. isälleni) puheeni päälle/ liittyy toiseen keskusteluun samalla kun puhun hänelle.
Tarkoitan tällä lähinnä tilannetta, kun olen oppinut jonkin uuden asian tai huomannut jotain uutta, hän on kateelinen. Hmm... mitähän hän hyötyy tuosta töykeilystä.
Siitä tulee tosi paha meili kun nujerretaan.
Vastaavaa teillä?
Vastaukset 17
Vanhimmat
En ole lääkiksessä, mutta opiskelen yliopistossa kuitenkin. Meillä on myös vähän muiden sisarten puolelta tuollaista kateellisuutta. Joskus tuntuu, että äitini on myös kateellinen. Naureskelevat myös ja vitsailevat opiskelustani ja opintoihin liittyvistä asioista. Äitini on myös sanonut, ettei "tavallisena duunarina" halua keskustella hienon akateemisen ihmisen kanssa. Ärsyttvää todella. Luokkaretki näyttää olevan vanhemmille liian kova pala purtavaksi:(
Kateus on aika tavallista. Päästyäni lääkikseen mieheni veli ja hänen vaimonsa suorastaan suuttuivat ja mykkäkoulua jatkui pari viikkoa. Kohdatessani heidät sain sitten epäaidot onnentoivotukset, molemmat tekivät sen hampaita kiristellen tekohymy naamallaan. Paras ystäväni oli myös kateellinen. Ensi töikseen hän kommentoi miten "tipalla" sisäänpääsyni oli, kun puhuttiin pisterajoista ja saamistani pisteistä. No, olinkin vain puolivälissä hyväksymislistalla :) Äitini sisko taas on lääkikseen pääsyni jälkeen aina tavatessa väännellyt naamaansa hymyntapaiseen, mutta lähinnä se vaikuttaa veemäiseltä irvistykseltä.
Kateus iskee yllättäviin ihmisiin, en olisi ikinä uskonut parhaan ystäväni olevan kateellinen, sillä eihän minun opiskeluni ole häneltä pois. Eikä se ole pois keneltäkään muultakaan tutultani, sillä kukaan heistä ei istunut tekemässä pääsykoetta sinä päivänä. Uusia ihmisiä kohdatessa menee aikansa ennen kuin "tunnustan" millä alalla olen ja teen sen melko vastentahtoisesti. Jotkut reagoivat normaalisti ja asiasta pystyy keskustelemaan aivan kuin mistä tahansa alasta. Ikävä kyllä jotkut suorastaan tyrmistyvät ja jäävät tuijottamaan. Jotkut taas pyrkivät vilkuilemaan vaivihkaa samalla mittaillen minua päästä varpaisiin, että tuoko muka lääkistä opiskelemassa. Lääkisläiset ja lääkärit kun näyttävät ihan tavallisilta ihmisiltä. Näen lähes päivittäin ulkona käydessäni tutun lääkiksen opiskelijan tai lääkärin.
Summa summarum, kellä onni on, se onnen kätkeköön :)
Oon huomannu, että tahtomattaanki sitä on alkanu käyttäytyä samalla tavalla.. elikkäs; menee jonkin aikaa ennenku viitsii tosiaanki "tunnustaa" mitä opiskelee. Ihmisten suhtautuminen on kyllä outo juttu. Toiset tuntuu olevan hyvinki ok,mutta jotku ei osaa yhtään peittää... kateuttaan(ko)..? Ja itselle tulee vaan inhottava olo.
Ei voi kuin olla kanssasi samaa mieltä: kel onni on se onnen kätkeköön!
joo, sama mulla että kun täytyy mainita aikovansa lääkikseen, voi puhua "tunnustamisesta". sitä kiertelee viimeiseen asti!
Erityisesti huomaan kateutta vanhoissa koulukavereissa joiden tiedän hakeneen lääkikseen useamman kerran ja jotka joka kerta jäävät rannalle. Sitten jos vaikka törmäämme kaupungilla he teeskentelevät kuin eivät tuntisikaan ja kävelevät tervehtimättä ohi. Jos sitten itse menen sanomaan jotain niin teeskentelevät iloista tekohymy naamallaan ja tilanteesta on aistittavissa kireys ja vaivaantuneisuus. Lapsellista tuollainen.
Kyllähän se varmasti ottaa julmetusti päähän, kun parikymppiset pojanviikarit ja tytönheitukat ovat koulutetumpia, jopa sivistyneempiä ja kaiken lisäksi nostavat vielä aivan liian suurta palkkaakin. Vanhemmat voivat olla onnellisia lastensa puolesta, mutta samalla myös tuntevat katkeruutta lapsosiaan kohtaan. Se on ohimenevää.
Harva lääkäri tuskin niin ajattelee, mutta jotkut ihmiset kuvittelevat edelleen lääkärien olevan jonkinlaisia yliluonnollisia olentoja. Onhan lääkärin ammatti arvostustutkimuksissa edelleen yhteiskunnan huipulla. Joskus ihmisten on lisäksi
vaikeaa nähdä omaa kateuttaan, vaikka se olisikin niin läpinäkyvää, että se iskisi kohdetta vasten kasvoja.
Itse olen kateellinen lääkisopiskelijoille. En sillä tavalla, että haluaisin koulupaikan joltain pois vaan "vitsit, oisinpa mäkin siellä" tavalla. Sitä vaan itsekkin haluaisi niin kovasti opiskella siellä niin saattaa se kasvoista joskus näkyä kun alkaa ärsyttää kun joku kertoo opiskelustaan.
ja iloinen lapseni puolesta ja kiinnostunut kaikesta mitä hän siellä oppii. Ja ainakin meidän tuttavat kyselevät aina tavatessamme, että kuinka hänellä siellä menee ja koska hän valmistuu, että voisi mennä vastaanotolle.
Kateudesta ei siis ole tietoakaan.
Kateutta esiintyy rutkasti, varsinkin jos tuttavat ja sukulaiset eivät ole aiemmin pitäneet kyseistä nuorta ihmistä minään ns. suorittajana.
Kateus on suurin niillä, jotka itse tai joiden jälkikasvu on hakenut lääkikseen sinne pääsemättä. Sieltä ne väistöt ja nyrpeimmät katseet tulevat. Jotkut taas eivät osaa suhtautua enää ollenkaan, he ovat yleensä vanhempia ihmisiä joille lääkäriys on jumalasta seuraava kategoria.
Eli kateutta on ja piisaa. Ja miksipä ei olisi: arvostettu duuni, hyvä palkka, mahdollisuus päättää omista töistään ja työpaikastaan ja jo opiskelijana mahdollisuus ansaita enemmän kuin verottaja haluaisi sallia.
Ihminen kokee egonsa minähavaintona. Egon toiminnot ovat suurelta osin tietoisia.
Ilman omahyväisyyttä, kateutta ja ylpeyttä, ei olisi omahyväisyyttä, kateutta ja ylpeyttä.
Itse pyrin nyt lääkikseen ensimmäistä kertaa, mutten päässyt. Saatan vaikuttaa kateelliselta, mutta totuus on, etten viitsi jokaiselle vastaantulevalle lääkisläiselle tunnustaa miten kovasti haluan samalle alalle. On kuitenkin vaikea suhtautua näin haikeaan asiaan täysin normaalisti. Sama asia niillä, jotka eivät saa lapsia vaikka haluaisivat, kuvittelisin. Tietenkin lapsettomuus on moninverroin vakavampi asia. Kuitenkin oikikseen yms. päässeisiin suhtaudun täysin normaalisti, kun sille alalle minulla ei ole mitään intressejä. Hieman sekavaa, mutta pointti on, että ennen lääkikseen pääsemistä lääkäriksi haluava on erittäin epävarma tulevaisuudestaan ja siksi ehkä kateellinen jo paikkansa varmistaneille.
Itse haen lääkikseen ensi keväänä, vanhempani ja kaverini tsemppaavat minua lukuunottamatta yhtä kaveriani joka aikoo hakea myöskin. Hän sanoo että et sinä kuitenkaan pääse yms. jossa ei ole mitään järkeä, kiva kuulla moista ala-aste kaverilta. Hänkään ei ole erityisen huippuoppilas ja saan parempia numeroita kuin hän.
Hän on luultavasti kateellinen siitä että jos sattuisinkin pääsemään ja hän ei, ei kyllä aina voi käsittää tuollaisia ihmisiä. :)
Kateus nuorta ja akateemista ihmistä kohtaan saattaa voimistua (ensimmäisissä) työpaikoissa, etenkin, jos opiskelee alaa jolla "duaalimalli" on voimissaan (tekniset tieteet, kauppatieteet, lääketiede...). Pahimpia taitavat olla ne ammattikorkeakoulusta paperit kasaan rääpineet yliopisto-drop-outit, joiden työpäivän keskeisenä missiona on muistuttaa Sinulle, että kyllähän me molemmat tehdään melkein samanlaisia hommia, kyllähän se amk:kin on korkeakoulu jne.
on lääketieteessä?
ainakin meidän suvussa on ikävä kyllä niin, että ne jotka opiskelee lääkereiksi (ja niitä on useampi), on nostettu jalustalle ja erityisasemaan suhteessa muita aloja yliopistossa opiskeleviin. Lisäksi ainakin nämä lääkisopiskelijat myös osaavat selvästi nauttia tästä saamastaan ihailusta ja muistavat toistuvasti kertoa, miten paljon he voivat missäkin tieanata ja mitä temppuja he on nyt viimeksi lääkiksessä oppineet. Niin, että mistään muusta ei meidän suvussa enää ollakaan puhuttu viimeiseen kuuteen vuoteen ja sama meno jatkuu vielä vuosia jahka he valitsevat omat erikoistumisalansa :)
Olen perheessäni(ja oikeestaan aika pitkälle myös koko suvussa) ainoa, joka opiskelee yliopistossa. Olen huomannut, että jalustalle nostamista on tapahtunut. Isovanhempani ja muutamat muut muistavat joka välissä kaikille tutuilleen mainita minun opiskeluistani ja siitä kuinka pojantytär on oikea ylioppilas ja yliopistossa. Pitäisi kuullemma käydä tapaamassa vanhoja sukulaisia ja joitain perhetuttuja ihan vaan sen takia, että näkisivät nyt kuinka hyvään asemaan olen päässyt...pah, mitään edustusreissuja en todellakaan halua tehdä. Tämän vielä kestäisinkin, mutta perheestäni löytyy sitten myös niitä kateellisi. Siskoni on valmistunut amk:sta ja jaksaa joka vaiheessa muistuttaa, kuinka halveeraan hänen tutkintoaan olemalla yliopistossa(tämä jo siinä vaiheessa kun ennen abivuottani ilmoitin kysyttäessä että haluan yliopistoon).
Itse pääsin sisään toisella kerralla. Muistan kyllä sen fiiliksen, kun kaverit pääs sisään ja minä en. Paha mielihän siinä oli, ei niitä opiskelujuttuja kauaa halunnu kuunnella. Kaikkein ikävimmiltä tuntuivat juuri niiden jutut, jotka opiskelivat samaa, mitä oisin halunnut. Osaa tällaisista ihmisistä pidin kyllä sitten melkein puolijumalina;)
Hain lääkikseen 3 kertaa tosissaan. Enkä päässyt. Hain muulle alalle; yksikin ystävä tsemppasi ja muistutti, että tykkääthän nyt varmasti tästäkin alasta; se olisi kovin tärkeää. Ystävä aina kyseli miten koulu sujuu ja ainakin kuulosti siltä, että oli vilpitön. Hän haki myös lääkikseen useamman kerran, ja samalla kun olin muulla alalla, hän haki lääkikseen. Ei ole päässyt. Itse päätin sitten hakea vielä yhteen toiseen koulutukseen - miten nyt sanoisin, arvostettuun myös. Tunsin vahvasti, että se olisi minulle itseasiassa parempikin kuin lääkis. Pääsin sisään. "Ystävän" tsemppaukset loppuivat tyystin.
Ajattelen, että tämä esimerkki kuvaa sitä, että jos samoilla apajilla pyörii, on vaikea toisen onnesta iloinen jos omat asiat eivät ole niin kuin itse toivoisi.
Kel onni on, se onnen kätkeköön. Ja palkka-asioista en tule ikinä puhumaan. Se on mielestäni jo jotenkin törkyä. Jotkut niitäkin asioita puheiksi ottaa, mutta pian huomaa ettei kannattaisi. Turhaa itsensä nostamista.
Minulla on jopa ystäviä, jotka eivät tiedä opiskelupaikastani. Ehkä se on jossain luuytimessä se, ettei vaan halua lietsoa kateutta. Joillekin voi kertoa mitä vain, toisille filtterin kautta.
Joissain piireissä huokuu se, että kuka kukin on vrt. koulutus. Ärsyttävää sanon minä!
Olen mielummin hiljaa omista asioistani. Olen kokenut sen useasti parhaaksi tavaksi toimia. Sama pätee useisiin ulkomaisiin tuttaviinkin; kerran mainitsin että aloitan nejane opinnot kun kysyttiin mitä kuuluu. Eipä ole paluuviestiä saapunut...