Novelli miehestä, joka näkee unta siitä kuinka on kerrostalon katolla veljensä kanssa.. Lukekaa ja kertokaa mielipiteenne jos vaan viitsitte..
Kerrostalon katolla
Pilvien välistä karkailevat kirkkaat auringonsäteet pakottivat minut siristämään silmiäni. Taivaalla leijui heikko pilvilautta, linnut eivät kaarrelleet yläpuolellani ja ainut ääni mikä rikkoi hiljaisuuden oli tuulen tuiverrus. Seisoin kerrostalon katolla yksin. Voimakkaasti puhaltava tuuli leyhytteli vaaleita hiuksiani ja tunsin tasapainoni horjuvan. Astuin jalallani harha-askeleen ja huomasin olevani putoamassa kerrostalon katolta. Näin usvan mikä peitti putoamisaluettani ja päästin pelokkaan henkäyksen. Jokin tarrasi minusta kiinni ja palautti tasapainoni. Vaaleahiuksinen veljeni seisoi vierelläni katsoen minua, käsi tiukasti ympärilläni ja sanoi: ’’Ei’’.
Märkä asfaltti tuntui kostealta pääni alapuolella. En tiennyt kuinka kauan olin maannut paikoillani, olin hetkeä aikaisemmin ummistanut silmäni ja menettänyt ajantajun. Avasin yhä suljettuna olevat silmäni ja näin yläpuolellani oranssia valoa hohtavan katulampun. Katulamppu valaisi pimeätä kujaa, jossa makasin. Tunsin kipua rinnassani ja keskitin katseeni katulamppuun kun huomasin esineen oikeassa kourassani; matkapuhelimeni. Yritin nostaa käteni nähdäkseni matkapuhelimen, mutta ähkäisin kivusta. Muistelin lähettäneeni viestin jollekin ennen silmieni ummistamista. Vasen käteni oli rintani päällä ja tuntui kostealta. Nostin päätäni kivusta välittämättä nähdäkseni katulampun valaiseman rintani ja tunsin pelontunteen leviävän koko kehooni. Valkoinen paitani oli värjäytynyt rintani kohdalta verenpunaiseksi ja annoin pääni laskeutua takaisin kostealle asfaltinpinnalle. Taivaalta ropisi pieniä vesipisaroita päälleni. Kuulin auton röhisevän moottorin äänen lyhyen matkan päästä paikasta, johon minut oli jätetty ampumisen jälkeen. Makasin paikoillani kykenemättä liikkumaan, estin itseäni sulkemasta silmiäni ja katsoin oranssina hohtavaa katulamppua. Tuo katulampun oranssi hohde tuntui nyt täyttävän koko maailmani. Autonäänet kuuluivat yhä lähempää ja näin silmäkulmastani valojen saapuvan kohti minua sivutieltä. Pelästyin ja keskityin jälleen katulampun valon tarkkailuun. Pian jarrutuksen äänet kuitenkin kirskuivat lähelläni ja kuulin tutulle henkilölle kuuluvan huudon: ’’ Voi helvetti Pate, mitä sulle on tapahtunut?!’’. En kyennyt vastaamaan veljeni huutoon ja tunsin kuinka hän nosti minut ilmaan ja kantoi autoon. ’’Lähdin tänne niin nopeasti kuin pystyin saatuani viestisi’’, veljeni sanoi kun hän asetti minut takapenkille, kiinnitti turvavyöni ja siirtyi itse ajamaan autoa. Kuulin kuinka renkaat ulvoivat veljeni painaessa kaasun pohjaan. ’’Pate, mä vien sut sairaalaan. Se on tossa kilometrin päässä. Sun ei tarvitse pelätä, mä hoidan sut sinne kyllä ja sä selviit tästä entistä vahvempana.’’. Veljeni ei tiennyt etten kykenisi pelkäämään hänen seurassaan, niin monet kerrat hän oli minut pelastanut ja tiesin, että hän pelastaisi minut tälläkin kertaa. Jos olisin pystynyt puhumaan, olisin kertonut veljelleni, kuinka paljon hän minulle merkitsi. Veljeni jatkoi puhumistaan, mutta en enään ymmärtänyt mitä hän sanoi ja ainut asia minkä kuulin olivat lähellämme jo liikkuvien autojen äänet. Tiesin että, olimme jo päätiellä, joka johtaisi sairaalaan. Hengitykseni heikentyi ja tunsin kuinka silmäluomeni painuivat kiinni. En kuullut enään mitään.
Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kerrostalon katolle ja hän seisoi vieressäni. Tuuli oli laantunut ja maailma oli äänetön. Katsoin veljeäni ja koitin tavoittaa hänen katseensa. En pystynyt puhumaan ja hän ei näyttänyt huomaavan minua. Liikutin kättäni häntä kohti ja kosketin veljeni käsivartta. Hän kääntyi hieman ja katsoi rauhallisesti syvälle sieluuni. Pilvet alkoivat jälleen kasaantua taivaalle ja tuuli leyhytellä hiuksiani. Katsoessaan minua veljeni laittoi toisen kätensä olkapäälleni. Hän hymyili minulle varman näköisenä ja hymyilin huolestuneena takaisin. Veljeni irrotti otteensa olkapäästäni ja kääntyi. Liikautin kättäni ja tarrasin hänestä kiinni, otteeni ei kuitenkaan pitänyt, ei olisi voinut millään pitää. Veljeni oli muuttunut läpikäytäväksi ja käteni haroi tyhjää yrittäessäni koskettaa häntä. Hän käänsi päätään, katsoi minua hymyillen, vinkkasi silmäänsä ja astui kerrostalon katon yli pudoten alas harmaaseen usvaan.
Näin ainoastaan valkoista. Päätäni särki ja kuulin tuntemattomien ihmisten ääniä läheltäni: ’’Alkaako herra Vaahtera vihdoin heräilemään.’’ Avasin hitaasi silmäni, valo oli kuitenkin liian kirkasta ja suljin silmäni uudestaan. Hengitykseni tuntui raskaalta ja koitin puhua, mutta sain aikaan vain hengästyneen ähkäisyn: ’’Mitä, missä, miten’’. Yritin nousta istumaan ja kuulin askelten lähestyvän minua ja naisääni sanoi ystävällisesti painaessaan minut takaisin makuulle ’’Älä turhaan stressaa itseäsi. Makaa vain siinä sängyllä mukavasti ja lepää. Olet ollut hengenvaarassa ja suosittelisin paljon unta.’’ Yritin avata jälleen suuni, mutta naisääni oli nopeampi ’’Sinua oli ammuttu, jonka jälkeen sinua kuljettanut auto joutui auto-onnettomuuteen päätiellä noin puoli kilometriä ennen sairaalaamme.’’ Avasin silmäni valosta välittämättä ja ymmärsin huoneen olevan sairaalahuone. Seinät olivat valkoisia ja huoneessa oli kaksi ovea, toinen luullakseni johtaisi vessaan ja toinen käytävään. Huoneessa ei ollut muita tavaroita kuin yksi valkoinen pieni pöytä sekä muutamia tuoleja. Lisäksi vastapäätä sänkyäni oli sammutettu televisio. Kuulin oman, heikon ääneni kysyvän ’’Missä veljeni on?’’. Nuorekas naishoitaja painoi päänsä ja sanoi osaaottavan kuuloisesti ’’Sinua kuljettaneen auton kuski menehtyi. Hän ei ollut luullaksemme käyttänyt turvavyötä ja oli kuollut onnettomuuspaikalle. Otan osaa menetyksesi...’’ en kuullut hoitajan lausetta loppuun katsoessani sairaalahuoneen kattoon. Hoitaja katsoi minua, avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta päätti pysyä vaitonaisena ja poistui huoneesta. Ainut ääni minkä enään kuulin, kuului veljelleni. Tuo ääni kaikui nyt sisälläni. Tuska tuntui ylikäymättömältä ja pakotin itseni sulkemaan silmäni, paetakseni pois.
Satoi kaatamalla. Kerrostalon katolla lainehti sateen johdosta ja minä makasin katolla liikkumatta. Katsoin tummia pilviä, joiden siimeksistä auringonvalo ei päässyt lämmittämään minua. Olin katolla yksin ja tunsin sisälläni vellovan tuskantunteen joka oli niin suuri etten pystynyt käsittelemään sitä. Veljeni oli menettänyt oman henkensä pelastaessaan minua. Kuulin ukkosenjylinää ja näin silmäkulmastani salamointia. Hengitin raskaasti ja suljin silmäni. Nousin istumaan silmät yhä suljettuina ja tuntiessani sateen kastelevan minut läpimäräksi, tiesin että, seuraavan kerran tuulen horjuttaessa tasapainoani, joutuisin itse estämään putoamiseni usvaan.
Kerrostalon katolla
Pilvien välistä karkailevat kirkkaat auringonsäteet pakottivat minut siristämään silmiäni. Taivaalla leijui heikko pilvilautta, linnut eivät kaarrelleet yläpuolellani ja ainut ääni mikä rikkoi hiljaisuuden oli tuulen tuiverrus. Seisoin kerrostalon katolla yksin. Voimakkaasti puhaltava tuuli leyhytteli vaaleita hiuksiani ja tunsin tasapainoni horjuvan. Astuin jalallani harha-askeleen ja huomasin olevani putoamassa kerrostalon katolta. Näin usvan mikä peitti putoamisaluettani ja päästin pelokkaan henkäyksen. Jokin tarrasi minusta kiinni ja palautti tasapainoni. Vaaleahiuksinen veljeni seisoi vierelläni katsoen minua, käsi tiukasti ympärilläni ja sanoi: ’’Ei’’.
Märkä asfaltti tuntui kostealta pääni alapuolella. En tiennyt kuinka kauan olin maannut paikoillani, olin hetkeä aikaisemmin ummistanut silmäni ja menettänyt ajantajun. Avasin yhä suljettuna olevat silmäni ja näin yläpuolellani oranssia valoa hohtavan katulampun. Katulamppu valaisi pimeätä kujaa, jossa makasin. Tunsin kipua rinnassani ja keskitin katseeni katulamppuun kun huomasin esineen oikeassa kourassani; matkapuhelimeni. Yritin nostaa käteni nähdäkseni matkapuhelimen, mutta ähkäisin kivusta. Muistelin lähettäneeni viestin jollekin ennen silmieni ummistamista. Vasen käteni oli rintani päällä ja tuntui kostealta. Nostin päätäni kivusta välittämättä nähdäkseni katulampun valaiseman rintani ja tunsin pelontunteen leviävän koko kehooni. Valkoinen paitani oli värjäytynyt rintani kohdalta verenpunaiseksi ja annoin pääni laskeutua takaisin kostealle asfaltinpinnalle. Taivaalta ropisi pieniä vesipisaroita päälleni. Kuulin auton röhisevän moottorin äänen lyhyen matkan päästä paikasta, johon minut oli jätetty ampumisen jälkeen. Makasin paikoillani kykenemättä liikkumaan, estin itseäni sulkemasta silmiäni ja katsoin oranssina hohtavaa katulamppua. Tuo katulampun oranssi hohde tuntui nyt täyttävän koko maailmani. Autonäänet kuuluivat yhä lähempää ja näin silmäkulmastani valojen saapuvan kohti minua sivutieltä. Pelästyin ja keskityin jälleen katulampun valon tarkkailuun. Pian jarrutuksen äänet kuitenkin kirskuivat lähelläni ja kuulin tutulle henkilölle kuuluvan huudon: ’’ Voi helvetti Pate, mitä sulle on tapahtunut?!’’. En kyennyt vastaamaan veljeni huutoon ja tunsin kuinka hän nosti minut ilmaan ja kantoi autoon. ’’Lähdin tänne niin nopeasti kuin pystyin saatuani viestisi’’, veljeni sanoi kun hän asetti minut takapenkille, kiinnitti turvavyöni ja siirtyi itse ajamaan autoa. Kuulin kuinka renkaat ulvoivat veljeni painaessa kaasun pohjaan. ’’Pate, mä vien sut sairaalaan. Se on tossa kilometrin päässä. Sun ei tarvitse pelätä, mä hoidan sut sinne kyllä ja sä selviit tästä entistä vahvempana.’’. Veljeni ei tiennyt etten kykenisi pelkäämään hänen seurassaan, niin monet kerrat hän oli minut pelastanut ja tiesin, että hän pelastaisi minut tälläkin kertaa. Jos olisin pystynyt puhumaan, olisin kertonut veljelleni, kuinka paljon hän minulle merkitsi. Veljeni jatkoi puhumistaan, mutta en enään ymmärtänyt mitä hän sanoi ja ainut asia minkä kuulin olivat lähellämme jo liikkuvien autojen äänet. Tiesin että, olimme jo päätiellä, joka johtaisi sairaalaan. Hengitykseni heikentyi ja tunsin kuinka silmäluomeni painuivat kiinni. En kuullut enään mitään.
Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kerrostalon katolle ja hän seisoi vieressäni. Tuuli oli laantunut ja maailma oli äänetön. Katsoin veljeäni ja koitin tavoittaa hänen katseensa. En pystynyt puhumaan ja hän ei näyttänyt huomaavan minua. Liikutin kättäni häntä kohti ja kosketin veljeni käsivartta. Hän kääntyi hieman ja katsoi rauhallisesti syvälle sieluuni. Pilvet alkoivat jälleen kasaantua taivaalle ja tuuli leyhytellä hiuksiani. Katsoessaan minua veljeni laittoi toisen kätensä olkapäälleni. Hän hymyili minulle varman näköisenä ja hymyilin huolestuneena takaisin. Veljeni irrotti otteensa olkapäästäni ja kääntyi. Liikautin kättäni ja tarrasin hänestä kiinni, otteeni ei kuitenkaan pitänyt, ei olisi voinut millään pitää. Veljeni oli muuttunut läpikäytäväksi ja käteni haroi tyhjää yrittäessäni koskettaa häntä. Hän käänsi päätään, katsoi minua hymyillen, vinkkasi silmäänsä ja astui kerrostalon katon yli pudoten alas harmaaseen usvaan.
Näin ainoastaan valkoista. Päätäni särki ja kuulin tuntemattomien ihmisten ääniä läheltäni: ’’Alkaako herra Vaahtera vihdoin heräilemään.’’ Avasin hitaasi silmäni, valo oli kuitenkin liian kirkasta ja suljin silmäni uudestaan. Hengitykseni tuntui raskaalta ja koitin puhua, mutta sain aikaan vain hengästyneen ähkäisyn: ’’Mitä, missä, miten’’. Yritin nousta istumaan ja kuulin askelten lähestyvän minua ja naisääni sanoi ystävällisesti painaessaan minut takaisin makuulle ’’Älä turhaan stressaa itseäsi. Makaa vain siinä sängyllä mukavasti ja lepää. Olet ollut hengenvaarassa ja suosittelisin paljon unta.’’ Yritin avata jälleen suuni, mutta naisääni oli nopeampi ’’Sinua oli ammuttu, jonka jälkeen sinua kuljettanut auto joutui auto-onnettomuuteen päätiellä noin puoli kilometriä ennen sairaalaamme.’’ Avasin silmäni valosta välittämättä ja ymmärsin huoneen olevan sairaalahuone. Seinät olivat valkoisia ja huoneessa oli kaksi ovea, toinen luullakseni johtaisi vessaan ja toinen käytävään. Huoneessa ei ollut muita tavaroita kuin yksi valkoinen pieni pöytä sekä muutamia tuoleja. Lisäksi vastapäätä sänkyäni oli sammutettu televisio. Kuulin oman, heikon ääneni kysyvän ’’Missä veljeni on?’’. Nuorekas naishoitaja painoi päänsä ja sanoi osaaottavan kuuloisesti ’’Sinua kuljettaneen auton kuski menehtyi. Hän ei ollut luullaksemme käyttänyt turvavyötä ja oli kuollut onnettomuuspaikalle. Otan osaa menetyksesi...’’ en kuullut hoitajan lausetta loppuun katsoessani sairaalahuoneen kattoon. Hoitaja katsoi minua, avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta päätti pysyä vaitonaisena ja poistui huoneesta. Ainut ääni minkä enään kuulin, kuului veljelleni. Tuo ääni kaikui nyt sisälläni. Tuska tuntui ylikäymättömältä ja pakotin itseni sulkemaan silmäni, paetakseni pois.
Satoi kaatamalla. Kerrostalon katolla lainehti sateen johdosta ja minä makasin katolla liikkumatta. Katsoin tummia pilviä, joiden siimeksistä auringonvalo ei päässyt lämmittämään minua. Olin katolla yksin ja tunsin sisälläni vellovan tuskantunteen joka oli niin suuri etten pystynyt käsittelemään sitä. Veljeni oli menettänyt oman henkensä pelastaessaan minua. Kuulin ukkosenjylinää ja näin silmäkulmastani salamointia. Hengitin raskaasti ja suljin silmäni. Nousin istumaan silmät yhä suljettuina ja tuntiessani sateen kastelevan minut läpimäräksi, tiesin että, seuraavan kerran tuulen horjuttaessa tasapainoani, joutuisin itse estämään putoamiseni usvaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mukava lukea nuoren ihmisen tekstiä (oletan että olet nuori), joka ei ole pelkkää dialogia vaan ihan tällaista kerrontaa ja kuvailua. Tässä on selvästikin yritetty luoda tunnelmaa.. Mutta en sitten osaa sanoa, miten hyvin siinä on onnistuttu.:) Joissakin kohdissa se tunnelman luominen menee helposti "yli" (mulla on sama ongelma..) ja sitten se kuulostaakin vähän naurettavalta. Esim. tuo "katsoi syvälle sieluuni" voi olla vähän yliampuvaa..
Kannattaa myös yrittää välttää sellaisia tosi kliseisiä ilmauksia, kuten "aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta". Keksi itse omia ilmauksia.
Ihan tuo loppu on mielestäni hieno (pilkkuvirheistä huolimatta;)): "tiesin että, seuraavan kerran tuulen horjuttaessa tasapainoani, joutuisin itse estämään putoamiseni usvaan. " Tässä on jotain ideaa, joku pointti. Ja itse keksimäsi ilmaus. Se tarkoittaa muutakin kuin konkreettista putoamista jostain katolta... Hieno lopetus siis.
Näppärää, etenevää tarinaa. Enemmän olisin kaivannut kuitenkin arvoituksellisuutta, tapahtumat selitettiin turhan suoraviivaisesti. Olisin kaivannut myös veljesten ihmissuhteen tärkeyden syventämistä (ehkä joku kipeä, konkreettinen kokemus yhteisestä menneisyydestä, joka olisi antanut syvyyttä suhteelle). Tarkoitushan oli liikauttaa lukijan tunteita?
Sairaalassa heräämisen ja auto-onnettomuuden olisi voinut tuoda esille jotenkin vihjailevammin ja sitten räjäyttää käänne lukijan käsiin.
Teksti ja kieli sujuvaa, tarinassa ideaa. Lukijan koukuttamiseen pitää uhrata lisää pohdiskelua.
Annan aamusta seiskoja
Kirjoitat niin umpipuhkista tekstiä, että sama minulla kuin tuossa alempanakin on toivottu, että enemmän arvoituksellisuutta.
Koska aivan hiljan lueskelin Paul Austeria harppoen, niin tuli nyt tässä mieleeni, että mitenkään kuitenkaan yllyttämättä mihinkään plagiointiin, niin tyylillisesti olisi mukavaa lukea tätä tekstiäsi, joka hipoisi sitä.
Eli lisää sellaista haparaa himmeyttä tähän, tee siis tästä pätkästä oikea
kaunokirjallinen pätkä.
Niin siinähän se sitten on. Nautittava lukuelämys.
Kirjoittaja olet kyllä. Varmasti yllät korkeammalle helposti kunhan irrottelet väljästi.
Täydennä, kirjoita lisää auki.
Tämä on mielestäni erittäin hyvä alkuteksti, joka yltää kyllä loppusilauksissa sitten vaikka mihin sfääreihin.