kohta alkaa ihmiset supista selän takana, ja haukutaan mielenvikaiseksi. Kokemuksesta viisastuneena ja muita varottavana esimerkkinä, Helmi
Ei kannata kertoa kenellekään
jos olet masentunut
7727
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
--kannata kertoa. Puukkoa tulee selkään heti.
Niinkauvan kun näitä asioita piilotellaan ja arkaillaan ne pysyvät kansan mielissä hävettäviltä.
Täytyy tulla ulos kassakaapista ja kertoa totuus. Vain sillä lailla pääsee kiinni oikeaan VAPAASEEN, HYVÄKSYTTYYN elämänlaatuun, ja sosiaalisuuteen, jossa ei tarvitse jännittää mitään.
Ne jotka asiasta huonoa puhuvat, ovat itse ongelmaisia. Taloudellisesti, sosiaalisesti(eron partaalla), työn orjat (sorron yöstä nouskaa).
Voinut kertoa kellekkään.Syön lääkkeitä ja valehtelen että ne on ihan muuhun tarkotettu.Musta tuntuu että mulle tulis sellanen leima ja mua tosiaan pidettäis laiskana ja onnettomana oikkuna.Kun itsellekin sana masennus herättää ennakkoluuloja vaikka siinä ei ole mitään järkeä.Ja jos kertoisin jollekkin tuntisin itseni taakaksi jota tämän pitää kantaa ja miettiä että jaksanko nyt tämänkin päivän.Miten näin "sivistynyt" yhteiskunta voi olla vielä näin keskiaikainen.Ei kai nykyajan markkina voittoisessa maailmassa masentuneille sun muille sairastuneille oikein ole tilaa.Liian kovaksi on mennyt tämä elämä täällä ja kovemmaksi menee.
Mieli järkkyi,seurasi ahdistus,edelsi tapahtumaketju vaikeita ihmissuhdeasioita.
Laukaiseva tekijä oli tyttären masennus ja halu kuolla.Nyt jälkeenpäin ajattelen tällä kaikella olleen tarkoitus ja hyvän sellaisen.
Elän rehellisemmin ja täydemmin kuin koskaan!! Olen aina piilotellut omaakin lapsuuden traumaa,vähätellyt tunteitani,tunteet turtana elänyt.
Kostonhimoisena,katkeranakin elämää,itseäni ja miehiä kohtaan.
Yhä edelleen, puutteena on luottamattomuus elämään ja ihmisiin- mutta paljon on työtä tehty asian eteen.
Terapia on ollut arvokkaana apuna ja puoliso,joka seisoo rinnallani vaikka myrsky heittelisi:)
Tyttären kanssa on monen tuskaisen matkan kautta löytynyt yhteinen sävel-kuuntelen ja ymmärrän hänen tuskaisaa,toisinaan taas ilon pilkahduksiakin antavaa elämää.
Askel kerrallaan otetaan,nyt sen ymmärrän- mihin olisi kiire ja minkä tähden?
Miten antaakaan pysähtyä jäädä miettimään-antaa olla-löytyy toinen aika,parempi tilaisuus.
Pois jääköön kiire-kaavamaisuus-rutiinit-velvollisuus!
Kuuntelen paremmin itseäni-sisintäni-mitä tahdon.
Olen alkanut ymmärtämään elämän rajallisuutta.
Tuskan kautta sen piti tapahtua.
Nyt annan enemmän itseäni elämälle,läheisille ja elän myös rehellisesti tuskan,en piilota enää.
Sen kautta myös rakkautta pystyn antamaan syvemmin.
Olen herkempi,tunnustan heikkouden,inhimillisen puolen-joka tekee minusta juuri itseni näköisen ja oloisen!
En haluaisi ollakaan vahva, kova ja säälimätön-sydämeni kärsisi.
Tosin ennen luulin olevani henkisesti kyllin vahva,että jaksan mitä vaan.
Oletteko tullut ajatelleeksi kuinka moni läheisemmekin potee mielenterveyden juttuja?? Keväällä uutisoitiin, että joka viides Suomessa.
Siis hyvin moni ei välttämättä puhu sairauksistaan.
Ajatelkaa-jos työnantajat pelästyisivät masennusta sairautena-ei meillä mikään tuotanto pyörisi-eikä yhteiskunta!
Olenko tehnyt oikein mutta olen kaikille ystäville kertonut kaikki. Eli sairaudet ja lääkitykset eikä yksikään ole poistunut rinnaltani, tai niin välimatkaa on 100-800 km niin sähköpostit kulkee edelleen ja mies myös on kertonut ystävälleen eikä kukaan ole vielä katsonut kieroon. Toivottavasti sitä päivää ei tulekaan, olen liian herkkä ja jos joku sanoisi jotain väärää sairaudestani, masentuisin varmaan entisestään. Mutta kuitenkin tähän asti jokainen on kirjoittanut minulle ja ottanut osaa sairauteeni vaikka olen ollut psykoosissakin yhteydessä muihin. Olenko onnistunut läytämään hyviä ystäviä vai mistä tämä johtuu mutta kannatan kertomista, ei ole mitään järkeä salata kaikkea mikä kuitenkin näkyy ulospäinkin. Ventovieraille ja työkavereille en kertoisi. Toivottavasti en ole tehnyt väärin.
Apua saa kun sitä pyytää.
Niin moni suomalainen on kokenut masennuksen ja burn-outin et se on ihan hyväksytty juttu.
Enää ei mielenvikasen leimaa siitä saa.
Siit vaietiin vain niin kauan ku masennuksesta ei puhuttu.
Kun tietoa masennuksesta on tullut enemmän niin ihmiset on avoimempia ja apua annetaan.
Kaikki eivät kykene empatiaan, eivätkä kaikki edes halua. Mutta on myös se toinen ääripää.
Täytyy vain löytyä se oikea porukka tai henkilö, jolle voi hyvällä omallatunnolla purkaa tuntojaan. Monesti ne ovat terveysalan ammattilaisia.