Tämä on kertomuksen keskeltä, mutta ihan alkupäästä. Kommentoikaa jotain - ihan mitä tahansa. Aloittaminen takkuilee taas, ja tuntuu että tänäänKÄÄN en saa mitään uutta aikaiseksi..:)
-----------------------------
Kukaan ei kiinnittänyt Dinjaan huomiota, mutta sitten Gostaf tuli häntä vastaan laukku olallaan ja virnisti. Gostaf oli vaalea, tanakka nuori mies, joka oli naimisissa Dinjan parhaan ystävän kanssa. Dinja ja Gostaf eivät juuri käyneet syvällisiä keskusteluja keskenään. Useimmiten Gostaf vain virnisteli ja Dinjaa nauratti.
”Menen virittämään paulalankoja. Karan tekee mieli jänissoppaa”, Gostaf sanoi.
”Onko hän äkäinen?” Dinja kysyi.
Viime aikoina Karalla oli ollut omituisia mielihaluja. Onneksi Gostaf oli taitava metsästäjä, ja Dinja arveli, että hän sai jäniksiä kiinni vaikka paljain käsin. Metsällä ollessaan Gostafilla oli vakava keskittynyt ilme, ei sellainen kuin nyt.
”Ei sinulle. Siellä hän jo odottaa sinua, nainen.”
”Ääh!” Dinja nauroi ja tönäisi poikaa.
Hän ei ikinä osannut sanoa mitään yhtä terävää takaisin.
”Toivottavasi kompastut paulalankoihisi”, hän sanoi.
”En kompastu”, Gostaf sanoi ja oli oikeassa.
Dinja jatkoi matkaa kiirehtien. Nyt hän tiesi, minne oli menossa. Hän oli ollut liian kauan erossa Karasta ja liian paljon omien uniensa ja ajatustensa pyörteissä. Kara ei pettänyt häntä. Hän ei ehtinyt edes ovelle asti, kun Kara jo hyökkäsi ulos ja hyppäsi hänen kaulaansa kiljuen. Kara oli melkein pään mitan Dinjaa lyhyempi, ja Dinja oli tukehtua hänen sojottaviin kiharoihinsa.
”No niin, tule – lämmitän kaljaa. Ja minulla on myös viimevuotisia nauriita. En voi lopettaa syömistä.”
”Ei kiitos”, Dinja sanoi, mutta pian hän jo istui pirtin lämpimällä penkillä nahistunut nauris kädessään. Kara heilui hänen ympärillään eikä Dinja voinut olla katsomatta isoksi kasvanutta vatsaa, joka heilui myös. Kara höpötti omia juttujaan ja sähläsi niin kuin aina, mutta samalla hänen sisällään oli jotain muuta – kummallinen uusi osa, joka oli osa Karaa mutta toisaalta erillinen osa.
”Kirppu on kasvanut”, Dinja sanoi, ja hetken päästä Kara lopetti höpötyksensä.
”Ei nyt puhuta Kirpusta”, hän sanoi, istui pöydän toiselle puolelle, nojasi sen yli ja tapitti Dinjaa.
”Millaista se oli?”
”Kai sinä tiedät.”
Kara oli tietenkin nähnyt unensa jo aikoja sitten, yli vuosi sitten. Sitten hän oli mennyt naimisiin Gostafin kanssa. Dinja epäili, ettei Kara ollut nähnyt untaan menneisyydestä ollenkaan, tulevaisuudesta vain, ja se tulevaisuus oli täynnä lapsia, rakkautta ja lämmintä kotia.
”Niin – mutta millaista se oli sinulla?” Kara intti.
”En voi sanoa mitään.”
Unen sisältöä ei saanut kertoa, ei edes Karalle. Dinja katsoi muualle ja oli hiljaa, koska pelkäsi kuitenkin paljastavansa jotain. Hän näki silmäkulmastaan, kuinka Kara puri huultaan ja oli erityisen mietteliäs. Oli vaikea sanoa mitään kannustavaa, kun ei tiennyt, mistä oli kyse. Uni kuului ihmiselle itselleen, muut eivät voineet sen tulkinnassa auttaa.
”Kuule Dinja... Ajattele, mitä kaikkea meidän lapsuudessa olikaan. Kai muistat? Ajattele, nyt kun puhumme siitä, se on menneisyyttä ja siitä on niin kauan.”
Tietenkin Dinja muisti. Ei sitä tarvinnut edes erikseen muistella. Tietenkin hän oli viettänyt suurimman osan lapsuudestaan Karan kanssa metsissä juosten. Oli outoa istua tässä nyt, Karan ja Gostafin oman pirtin pöydässä, ja katsoa nykyistä Karaa. Outoja ajatuksia tuli mieleen. Jotakin Dinja voisi sittenkin sanoa, ilman että paljastaisi suoraan, mistä oli kyse.
”Mietitkö koskaan”, Dinja aloitti, ”että sitten kun Kirppu syntyy. Luuletko että – hmm. Sinä olet siis melkein äiti.”
”Minusta melkein tuntuu kuin olisin jo”, Kara huomautti kuiskaten.
”Miten sitten luulet, että miten joku äiti voi hylätä oman lapsensa?”
Dinja nosti katseensa varovasti Karaan ja Kara tajusi heti. Hän tarttui Dinjaa kädestä ja puristi tiukasti.
”En tiedä”, hän sanoi hiljaa, ”en tosiaan tiedä. Voi, jos osaisin kertoa niin kertoisin.”
Dinja nyökkäsi. Ei hän odottanutkaan Karan antavan hänelle vastauksia. Kukaan ei osannut vastata, ja äkkiä Dinja tuli taas rauhattomaksi. Hän veti kätensä pois ja liikahti penkillä niin että se narahti.
”Mitä nyt?”
”Tuntuu, kuin en osaisi olla paikoillaan.”
”Vastahan sinä tulit.”
Se oli totta, ja Dinja oli ajatellut jäävänsä pitkäksi aikaa, ehkä koko päiväksi. Ei hänellä ollut kiire minnekään.
”Se johtuu unesta. Kaikilla on kumma olo pari päivää”, Kara sanoi.
”Koeta vain rentoutua, nainen”, hän jatkoi hetken päästä.
”Äh! Olet yhtä paha kuin Gostaf!”
”Tiedän.”
He hymyilivät ja naureskelivat ja joivat lämmintä kaljaa, mutta silti Dinja ei rentoutunut ja Karan hymyn takana oli huolestunut ilme. Dinja mutusti yhden nauriin, auttoi Karaa kohentamaan tulta ja lähti sitten. He halasivat pitkään, ja Dinja toivotti myös Kirpulle hyvää päivänjatkoa ja käski sen odottaa kärsivällisesti iltaa, jolloin saisi ehkä maukasta jänissoppaa. Kara valitti nälkäänsä ja jäi ovenpieleen nojailemaan, kun Dinja lähti.
”Olen varma”, Kara kuiskasi vielä, ”että äitisi rakasti sinua ihan kauheasti. Hän piti sinua sylissään ja teki sinulle näin”.
Hän rutisti itseään käsivarsillaan aivan kuin olisi halannut vauvaa rintaansa vasten. Samalla tuo rutistus lämmitti Dinjaa.
”Kiitos, Kara”, hän hymyili.
Dinja käveli hitaasti kotiin päin. Kahdeksan hirsimökin ja yhden iglun kokoinen kylä oli kuitenkin melko pieni, joten matka kotiin ei montaa minuuttia kestänyt. Dinja yritti hidastella ja keksiä jotain muuta tekemistä. Kalamiehet olivat lähteneet joelle, ja kylään jääneet askartelivat käsitöiden kimpussa tai halkoivat jäisiä puukalikoita sisälle kuivumaan.
Lapsiporukka juoksenteli mökkien välissä ja yritti tehdä lumipalloja, mutta lumi oli aivan liian höttöistä puuteria siihen tarkoitukseen. Joku näistä muodottomista lumipalloista osui Dinjaa niskaan, mutta hän vain ravisteli päätään ja jatkoi matkaa.
Aukiolla oleva nuotio oli jo täysin hiipunut, ja Dinja potkaisi siihen lunta uhmatakseen jotain, vaikka ei tiennyt mitä. Sitten hän pysähtyi ja pysytteli taustalla, kun kaksi kiukkuista kulkijaa saapui aukiolle eri suunnista. Eeli-pappa oli päiväkävelyllään ja viipotti menemään aivan ajatuksissaan, vailla päämäärää. Häntä vastaan tuli kylän pieni parrakas kääpiö, jolla oli lierihattu silmillä ja lähes itsensä kokoinen reppu selässä. Kääpiö oli palaamassa jostain omilta retkiltään – hän ei ollut tullut eilisiin juhliin, mutta nyt hän sitten suvaitsi saapua paikalle.
Kuten Dinja oli pelännytkin, Eeli-pappa ja kääpiö tömähtivät yhteen. Kääpiön lierihattu osui Eeliä mahaan, ja Eeli huitaisi häntä kädellään ja murahti:
”Varo vähän, kääpiö!”
Eivät he kuitenkaan jääneet tappelemaan, molemmat vain jatkoivat matkaansa entistäkin ärtyneempinä. Dinja näki, kuinka kääpiö kääntyi vielä katsomaan papan perään ja mutisi:
”Nimi on Raúg.”
Kääpiö häipyi mökkiinsä ovi pamahtaen eikä huomannut paperikääröä, joka oli pudonnut hänen täydestä repustaan törmäyksessä. Dinja kävi poimimassa käärön ja pudisteli siitä lumet. Käärön sisältä näkyi pientä koukeroista kirjoitusta, mitä lie kääpiön juttuja. Dinja ei osannut lukea, mutta hän tiesi, että Raúg kanniskeli aina mukanaan kummallisia kirjoja ja kääröjä ja säilytti niitä hyllykaupalla pirtissään. Tähän asti Dinja ei ollut piitannut niistä mitään, mutta nyt hän tuli ajatelleeksi jotain.
Dinja koputti kääpiön oveen kaksi kertaa ja odotti vastausta turhaan.
”Raúg”, hän sanoi venyttäen u-kirjainta samaan tapaan kuin kääpiökin oli tehnyt.
Kuului tömähdys ja askeleita ja lopulta ovi riuhtaistiin auki.
”Mitä asiaa?”
”Tämä oli pudonnut lumeen.”
Kääpiö nappasi käärön häneltä ja katsoi tarkasti, ettei siihen ollut tullut vaurioita. Hän varmaan pelkäsi, että Dinja oli tahallaan sotkenut sen. Kun hän oli tutkinut tarpeeksi, hän nosti katseensa ja kohotti toista kulmakarvaansa.
”Mitä vielä?”
”Haluaisin vain kysyä jotain kirjoista.”
Dinja yritti olla kohtelias, mutta se oli vaikeaa, kun piti katsoa toista niin paljon alaspäin. Dinja oli pitkä moniin ihmisiinkin verrattuna. Kääpiö oli riisunut lierihattunsa, ja nyt Dinja tahtomattaan tuijotti päälaella olevaa pientä kaljua läikkää.
”Hrm. Hyvä on”, Raúg sanoi ja väisti, jotta Dinja pääsi sisälle.
Mökissä oli viileää, kun kukaan ei ollut lämmittänyt sitä muutamaan päivään. Ovea vastapäätä oli pöytä ja öljylamppu, oikealla kirjahylly ja vasemmalla takka ja korkeat halkopinot. Dinja ihmetteli, missä kääpiö oikein nukkui – pöydälläkö?
”Mitä naurat?”
”En mitään”, Dinja sanoi ja hillitsi itsensä.
Raúg kiersi pöytänsä taakse istumaan ja tarkkaili samalla Dinjaa. Dinja tajusi, että nyt oli tietenkin huono hetki tulla käymään. Kääpiö oli väsynyt matkanteosta ja halusi vain istua ja levätä. Dinja katseli kirjahyllyä kunnioittavasti ja meni suoraan asiaan.
”Tulin kysymään, että olisiko sinulla kirjaa kukista?”
”Kukista?”
Kerrankin vihaiset rypyt katosivat kääpiön otsalta, kun hänen silmänsä laajenivat aidosta hämmästyksestä.
”Niin – esimerkiksi ruusuista.”
”Ethän sinä osaa lukea.”
”Onhan niissä kuvia?”
Raúg katsoi Dinjaa yhä ihmeissään. Sitten hän meni totiseksi ja nousi ylös tutkimaan hyllyään. Ehkä hän oli sittenkin tyytyväinen, että joku osoitti kiinnostusta hänen kokoelmaansa kohtaan. Ainakin hän näytti hyvin ylpeältä kiivetessään jakkaralle ja tunnustellessaan paksuja kirjojaan. Tietenkin hän muisti jokaisen kirjan sijainnin, joten hänen tarvitsi vain ottaa oikea nide hyllystä ja pyyhkiä hienoinen pöly sen päältä.
”Tässä on kuvia”, Raúg selitti työntäessään ohuen mutta suurikantisen kirjan Dinjan syliin.
”Bartomus Durnin kokoelma, piirroksia ja kuvauksia kasvillisuudesta.”
”Kiitos”, Dinja onnistui sopertamaan, vaikka ei tietenkään ollut koskaan kuullutkaan kenestäkään Durnista. Se kuulosti kääpiön nimeltä. Kirjan kannet olivat paksut, mutta sivut olivat ohuita ja haperoita, ja Dinja piteli kirjaa hieman epäröiden. Raúg jätti kirjan hänelle, meni takaisin istumaan ja alkoi levitellä pöydälle joitakin kääröjä. Ilmeisesti se tarkoitti, että Dinja sai viedä kirjan kotiin, joten hän kääntyi ja astui ovelle.
”Hetkinen!”
Dinja säpsähti huutoa niin, että oli vähällä jo pudottaa kirjan. Hän kääntyi takaisin, mutta kääpiö ei sittenkään näyttänyt vihaiselta.
”Kohtele sitä varoen, Senan tytär”, hän sanoi ja nyökkäsi.
”Tunsitko äitini?”
Typerä kysymys. Raúg oli asunut kylässä kymmeniä vuosia.
”Tietenkin”, kääpiö vastasi ja nosti vasenta kättään tehdäkseen erään tietyn käsimerkin, joka tarkoitti rauhan toivottamista vainajalle.
”Ei!” Dinja sähähti ja Raúgin käsi pysähtyi kesken liikkeen.
”Äitini on elossa!”
”Mistä tiedät?” Raúg kysyi käsi yhä puoliksi ilmassa roikkuen.
”Jotenkin vain”, Dinja puuskahti ja ryntäsi sitten nopeasti ulos.
----------------------
-----------------------------
Kukaan ei kiinnittänyt Dinjaan huomiota, mutta sitten Gostaf tuli häntä vastaan laukku olallaan ja virnisti. Gostaf oli vaalea, tanakka nuori mies, joka oli naimisissa Dinjan parhaan ystävän kanssa. Dinja ja Gostaf eivät juuri käyneet syvällisiä keskusteluja keskenään. Useimmiten Gostaf vain virnisteli ja Dinjaa nauratti.
”Menen virittämään paulalankoja. Karan tekee mieli jänissoppaa”, Gostaf sanoi.
”Onko hän äkäinen?” Dinja kysyi.
Viime aikoina Karalla oli ollut omituisia mielihaluja. Onneksi Gostaf oli taitava metsästäjä, ja Dinja arveli, että hän sai jäniksiä kiinni vaikka paljain käsin. Metsällä ollessaan Gostafilla oli vakava keskittynyt ilme, ei sellainen kuin nyt.
”Ei sinulle. Siellä hän jo odottaa sinua, nainen.”
”Ääh!” Dinja nauroi ja tönäisi poikaa.
Hän ei ikinä osannut sanoa mitään yhtä terävää takaisin.
”Toivottavasi kompastut paulalankoihisi”, hän sanoi.
”En kompastu”, Gostaf sanoi ja oli oikeassa.
Dinja jatkoi matkaa kiirehtien. Nyt hän tiesi, minne oli menossa. Hän oli ollut liian kauan erossa Karasta ja liian paljon omien uniensa ja ajatustensa pyörteissä. Kara ei pettänyt häntä. Hän ei ehtinyt edes ovelle asti, kun Kara jo hyökkäsi ulos ja hyppäsi hänen kaulaansa kiljuen. Kara oli melkein pään mitan Dinjaa lyhyempi, ja Dinja oli tukehtua hänen sojottaviin kiharoihinsa.
”No niin, tule – lämmitän kaljaa. Ja minulla on myös viimevuotisia nauriita. En voi lopettaa syömistä.”
”Ei kiitos”, Dinja sanoi, mutta pian hän jo istui pirtin lämpimällä penkillä nahistunut nauris kädessään. Kara heilui hänen ympärillään eikä Dinja voinut olla katsomatta isoksi kasvanutta vatsaa, joka heilui myös. Kara höpötti omia juttujaan ja sähläsi niin kuin aina, mutta samalla hänen sisällään oli jotain muuta – kummallinen uusi osa, joka oli osa Karaa mutta toisaalta erillinen osa.
”Kirppu on kasvanut”, Dinja sanoi, ja hetken päästä Kara lopetti höpötyksensä.
”Ei nyt puhuta Kirpusta”, hän sanoi, istui pöydän toiselle puolelle, nojasi sen yli ja tapitti Dinjaa.
”Millaista se oli?”
”Kai sinä tiedät.”
Kara oli tietenkin nähnyt unensa jo aikoja sitten, yli vuosi sitten. Sitten hän oli mennyt naimisiin Gostafin kanssa. Dinja epäili, ettei Kara ollut nähnyt untaan menneisyydestä ollenkaan, tulevaisuudesta vain, ja se tulevaisuus oli täynnä lapsia, rakkautta ja lämmintä kotia.
”Niin – mutta millaista se oli sinulla?” Kara intti.
”En voi sanoa mitään.”
Unen sisältöä ei saanut kertoa, ei edes Karalle. Dinja katsoi muualle ja oli hiljaa, koska pelkäsi kuitenkin paljastavansa jotain. Hän näki silmäkulmastaan, kuinka Kara puri huultaan ja oli erityisen mietteliäs. Oli vaikea sanoa mitään kannustavaa, kun ei tiennyt, mistä oli kyse. Uni kuului ihmiselle itselleen, muut eivät voineet sen tulkinnassa auttaa.
”Kuule Dinja... Ajattele, mitä kaikkea meidän lapsuudessa olikaan. Kai muistat? Ajattele, nyt kun puhumme siitä, se on menneisyyttä ja siitä on niin kauan.”
Tietenkin Dinja muisti. Ei sitä tarvinnut edes erikseen muistella. Tietenkin hän oli viettänyt suurimman osan lapsuudestaan Karan kanssa metsissä juosten. Oli outoa istua tässä nyt, Karan ja Gostafin oman pirtin pöydässä, ja katsoa nykyistä Karaa. Outoja ajatuksia tuli mieleen. Jotakin Dinja voisi sittenkin sanoa, ilman että paljastaisi suoraan, mistä oli kyse.
”Mietitkö koskaan”, Dinja aloitti, ”että sitten kun Kirppu syntyy. Luuletko että – hmm. Sinä olet siis melkein äiti.”
”Minusta melkein tuntuu kuin olisin jo”, Kara huomautti kuiskaten.
”Miten sitten luulet, että miten joku äiti voi hylätä oman lapsensa?”
Dinja nosti katseensa varovasti Karaan ja Kara tajusi heti. Hän tarttui Dinjaa kädestä ja puristi tiukasti.
”En tiedä”, hän sanoi hiljaa, ”en tosiaan tiedä. Voi, jos osaisin kertoa niin kertoisin.”
Dinja nyökkäsi. Ei hän odottanutkaan Karan antavan hänelle vastauksia. Kukaan ei osannut vastata, ja äkkiä Dinja tuli taas rauhattomaksi. Hän veti kätensä pois ja liikahti penkillä niin että se narahti.
”Mitä nyt?”
”Tuntuu, kuin en osaisi olla paikoillaan.”
”Vastahan sinä tulit.”
Se oli totta, ja Dinja oli ajatellut jäävänsä pitkäksi aikaa, ehkä koko päiväksi. Ei hänellä ollut kiire minnekään.
”Se johtuu unesta. Kaikilla on kumma olo pari päivää”, Kara sanoi.
”Koeta vain rentoutua, nainen”, hän jatkoi hetken päästä.
”Äh! Olet yhtä paha kuin Gostaf!”
”Tiedän.”
He hymyilivät ja naureskelivat ja joivat lämmintä kaljaa, mutta silti Dinja ei rentoutunut ja Karan hymyn takana oli huolestunut ilme. Dinja mutusti yhden nauriin, auttoi Karaa kohentamaan tulta ja lähti sitten. He halasivat pitkään, ja Dinja toivotti myös Kirpulle hyvää päivänjatkoa ja käski sen odottaa kärsivällisesti iltaa, jolloin saisi ehkä maukasta jänissoppaa. Kara valitti nälkäänsä ja jäi ovenpieleen nojailemaan, kun Dinja lähti.
”Olen varma”, Kara kuiskasi vielä, ”että äitisi rakasti sinua ihan kauheasti. Hän piti sinua sylissään ja teki sinulle näin”.
Hän rutisti itseään käsivarsillaan aivan kuin olisi halannut vauvaa rintaansa vasten. Samalla tuo rutistus lämmitti Dinjaa.
”Kiitos, Kara”, hän hymyili.
Dinja käveli hitaasti kotiin päin. Kahdeksan hirsimökin ja yhden iglun kokoinen kylä oli kuitenkin melko pieni, joten matka kotiin ei montaa minuuttia kestänyt. Dinja yritti hidastella ja keksiä jotain muuta tekemistä. Kalamiehet olivat lähteneet joelle, ja kylään jääneet askartelivat käsitöiden kimpussa tai halkoivat jäisiä puukalikoita sisälle kuivumaan.
Lapsiporukka juoksenteli mökkien välissä ja yritti tehdä lumipalloja, mutta lumi oli aivan liian höttöistä puuteria siihen tarkoitukseen. Joku näistä muodottomista lumipalloista osui Dinjaa niskaan, mutta hän vain ravisteli päätään ja jatkoi matkaa.
Aukiolla oleva nuotio oli jo täysin hiipunut, ja Dinja potkaisi siihen lunta uhmatakseen jotain, vaikka ei tiennyt mitä. Sitten hän pysähtyi ja pysytteli taustalla, kun kaksi kiukkuista kulkijaa saapui aukiolle eri suunnista. Eeli-pappa oli päiväkävelyllään ja viipotti menemään aivan ajatuksissaan, vailla päämäärää. Häntä vastaan tuli kylän pieni parrakas kääpiö, jolla oli lierihattu silmillä ja lähes itsensä kokoinen reppu selässä. Kääpiö oli palaamassa jostain omilta retkiltään – hän ei ollut tullut eilisiin juhliin, mutta nyt hän sitten suvaitsi saapua paikalle.
Kuten Dinja oli pelännytkin, Eeli-pappa ja kääpiö tömähtivät yhteen. Kääpiön lierihattu osui Eeliä mahaan, ja Eeli huitaisi häntä kädellään ja murahti:
”Varo vähän, kääpiö!”
Eivät he kuitenkaan jääneet tappelemaan, molemmat vain jatkoivat matkaansa entistäkin ärtyneempinä. Dinja näki, kuinka kääpiö kääntyi vielä katsomaan papan perään ja mutisi:
”Nimi on Raúg.”
Kääpiö häipyi mökkiinsä ovi pamahtaen eikä huomannut paperikääröä, joka oli pudonnut hänen täydestä repustaan törmäyksessä. Dinja kävi poimimassa käärön ja pudisteli siitä lumet. Käärön sisältä näkyi pientä koukeroista kirjoitusta, mitä lie kääpiön juttuja. Dinja ei osannut lukea, mutta hän tiesi, että Raúg kanniskeli aina mukanaan kummallisia kirjoja ja kääröjä ja säilytti niitä hyllykaupalla pirtissään. Tähän asti Dinja ei ollut piitannut niistä mitään, mutta nyt hän tuli ajatelleeksi jotain.
Dinja koputti kääpiön oveen kaksi kertaa ja odotti vastausta turhaan.
”Raúg”, hän sanoi venyttäen u-kirjainta samaan tapaan kuin kääpiökin oli tehnyt.
Kuului tömähdys ja askeleita ja lopulta ovi riuhtaistiin auki.
”Mitä asiaa?”
”Tämä oli pudonnut lumeen.”
Kääpiö nappasi käärön häneltä ja katsoi tarkasti, ettei siihen ollut tullut vaurioita. Hän varmaan pelkäsi, että Dinja oli tahallaan sotkenut sen. Kun hän oli tutkinut tarpeeksi, hän nosti katseensa ja kohotti toista kulmakarvaansa.
”Mitä vielä?”
”Haluaisin vain kysyä jotain kirjoista.”
Dinja yritti olla kohtelias, mutta se oli vaikeaa, kun piti katsoa toista niin paljon alaspäin. Dinja oli pitkä moniin ihmisiinkin verrattuna. Kääpiö oli riisunut lierihattunsa, ja nyt Dinja tahtomattaan tuijotti päälaella olevaa pientä kaljua läikkää.
”Hrm. Hyvä on”, Raúg sanoi ja väisti, jotta Dinja pääsi sisälle.
Mökissä oli viileää, kun kukaan ei ollut lämmittänyt sitä muutamaan päivään. Ovea vastapäätä oli pöytä ja öljylamppu, oikealla kirjahylly ja vasemmalla takka ja korkeat halkopinot. Dinja ihmetteli, missä kääpiö oikein nukkui – pöydälläkö?
”Mitä naurat?”
”En mitään”, Dinja sanoi ja hillitsi itsensä.
Raúg kiersi pöytänsä taakse istumaan ja tarkkaili samalla Dinjaa. Dinja tajusi, että nyt oli tietenkin huono hetki tulla käymään. Kääpiö oli väsynyt matkanteosta ja halusi vain istua ja levätä. Dinja katseli kirjahyllyä kunnioittavasti ja meni suoraan asiaan.
”Tulin kysymään, että olisiko sinulla kirjaa kukista?”
”Kukista?”
Kerrankin vihaiset rypyt katosivat kääpiön otsalta, kun hänen silmänsä laajenivat aidosta hämmästyksestä.
”Niin – esimerkiksi ruusuista.”
”Ethän sinä osaa lukea.”
”Onhan niissä kuvia?”
Raúg katsoi Dinjaa yhä ihmeissään. Sitten hän meni totiseksi ja nousi ylös tutkimaan hyllyään. Ehkä hän oli sittenkin tyytyväinen, että joku osoitti kiinnostusta hänen kokoelmaansa kohtaan. Ainakin hän näytti hyvin ylpeältä kiivetessään jakkaralle ja tunnustellessaan paksuja kirjojaan. Tietenkin hän muisti jokaisen kirjan sijainnin, joten hänen tarvitsi vain ottaa oikea nide hyllystä ja pyyhkiä hienoinen pöly sen päältä.
”Tässä on kuvia”, Raúg selitti työntäessään ohuen mutta suurikantisen kirjan Dinjan syliin.
”Bartomus Durnin kokoelma, piirroksia ja kuvauksia kasvillisuudesta.”
”Kiitos”, Dinja onnistui sopertamaan, vaikka ei tietenkään ollut koskaan kuullutkaan kenestäkään Durnista. Se kuulosti kääpiön nimeltä. Kirjan kannet olivat paksut, mutta sivut olivat ohuita ja haperoita, ja Dinja piteli kirjaa hieman epäröiden. Raúg jätti kirjan hänelle, meni takaisin istumaan ja alkoi levitellä pöydälle joitakin kääröjä. Ilmeisesti se tarkoitti, että Dinja sai viedä kirjan kotiin, joten hän kääntyi ja astui ovelle.
”Hetkinen!”
Dinja säpsähti huutoa niin, että oli vähällä jo pudottaa kirjan. Hän kääntyi takaisin, mutta kääpiö ei sittenkään näyttänyt vihaiselta.
”Kohtele sitä varoen, Senan tytär”, hän sanoi ja nyökkäsi.
”Tunsitko äitini?”
Typerä kysymys. Raúg oli asunut kylässä kymmeniä vuosia.
”Tietenkin”, kääpiö vastasi ja nosti vasenta kättään tehdäkseen erään tietyn käsimerkin, joka tarkoitti rauhan toivottamista vainajalle.
”Ei!” Dinja sähähti ja Raúgin käsi pysähtyi kesken liikkeen.
”Äitini on elossa!”
”Mistä tiedät?” Raúg kysyi käsi yhä puoliksi ilmassa roikkuen.
”Jotenkin vain”, Dinja puuskahti ja ryntäsi sitten nopeasti ulos.
----------------------
Vastaukset 3
Vanhimmat
olet malttanut kirjoittaa tarpeeksi salaperäisesti ja ripotellut vihjeitä tulevasta sopivin välein. Olet antanut lukijan mielikuvitukselle oman tilan.
Tarina kulkee sutjakkaasti, kieli on hyvää ja monipuolista.
Fantasiaa en ole juuri lukenut ja se on sikäli vieras alue. Jäin kaipaamaan jonkinlaista maantieteellistä/historiallista kiinnekohtaa, vaikka näissä jutuissa sillä ei kai ole merkitystä. Teemat vaikuttivat yleisinhimillisiltä ja kiinnostavilta (ihmissuhde kiemurat, hylätyksi tuleminen, äitiys yms.) se tepsi minuun ja kiireettömyys, jolla kuvasit tämän kylän elämänmenoa. Olit välttänyt liiallisen äksönin houkutukset.
kielioppihan sinulla on omaa takaa hallussa.
tollanen 9
Olen kirjoittanut itsekin fantasiaa, ja olen niillä ansioilla jotenkin menestynytkin kritiikeissä ja Googleosumissa.
Kirjoitat paremmin kuin minä. Tuosta pätkästä on vielä mahdoton tehdä johtopäätöksiä juonen kantavuudesta, mutta kehottaisin kiinnittämään siihen huomiota. Tee tarinasta erikoinen. Kustannustoimittajat ovat luultavasti kyllästyneet lukemaan kopioita Tolkienista.
Keksi oma koukkusi. Mieti, millaisella erikoisuudella tekstiäsi markkinoitaisiin. Pelkkä kaunis kieli ja sujuva kerronta ei riitä, täytyy olla jotain poikkeavaa.
Joko sinulla on soppari? Ihmettelen, ellei...
Kiitos teille. Toivottavasti en nyt tullut jo LIIAN itsevarmaksi näistä kehuista..:D No ei, se itsevarmuus on hyvin ohimenevää...
Joo, se juoni. Hyvä muistutus. Tällä hetkellä mulla on kyllä jo jonkilainen "valmis" juoni, ihan loppuun asti. Mutta lopputuloksen näkee vasta sitten joskus, ja se tekee tästä niin epävarmaa.