Olen miettinyt viime kuukaudet että lähtisin kävelemään tästä suhtesta.. Olemme olleet yhdessä 2 ja puoli vuotta ja meillä on puolenvuoden ikäinen poika..
Olen vaan yksinkertaisesti kyllästynyt mieheeni ja hänen menoihinsa.. Lasta olen hoitanut yksin alusta asti, hänestä ei ole paljoakaan apua..
On niin hankalaa päättää mitä tehdä! Me ollaan ihan kuin kämppäkaverit.. Kaikenlainen hellyys, saati sitten seksi on jääny jo ajat sitten..
Mikä on ollu muille se viiminen niitti et on jättäny miehen? Ja miten mies on eron ottanu?
Olen vaan yksinkertaisesti kyllästynyt mieheeni ja hänen menoihinsa.. Lasta olen hoitanut yksin alusta asti, hänestä ei ole paljoakaan apua..
On niin hankalaa päättää mitä tehdä! Me ollaan ihan kuin kämppäkaverit.. Kaikenlainen hellyys, saati sitten seksi on jääny jo ajat sitten..
Mikä on ollu muille se viiminen niitti et on jättäny miehen? Ja miten mies on eron ottanu?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Alkoiko ongelmat jo ennen lapsen saamista? Meinaan vaan, että se vauva-aika ja ensimmäisen lapsen tuleminen on parisuhteelle aika kova niitti, kunnes se taas helpottaa.
muuttuvan paremmaksi, jos lähdet? Entä poikasi elämän?
Miten aiot pärjätä taloudellisesti? Entä kuka hoitaa lasta, jos vaikka sairastut?
Oletko ajatellut, ettet ehkä ole kyllästynyt mieheesi, vaan poikasi on antanut elämääsi niin paljon sisältöä, että mies on ajatuksissasi jäänyt taka-alalle? Miehellesi on ehkä käynyt samoin sinun suhteesi.
Nyt teidän molempien olisi aika oppia olemaan äiti ja isä. Parhaiten se onnistuu yhdessä. Paluuta aikoihin ja käyttäytymiseen ennen lapsen syntymää ei ole. Vaikka eroaisitkin, et saisi huolettomia tyttövuosiasi enää takaisin.
Juuri noita asioita olenkin miettinyt! Elämä muuttuu paremmaksi siten ettei enään tarvitse tapella ja saisin sellaisen suhteen missä minua oikeasti rakastetaan, ehkä jossain on joku mies minuakin varten..
Pojalta en aijo isää riistää, he näkisivät kun miehelle sopii, minulle sopii aina.. Taloudellinen tilanne tosin onkin se isoin juttu mikä askarruttaa.. Äitiyslomalaisena rahaa tulee niin niukasti, tällä hetkellä meillä on sellainen työjako että minä ostan vauvan tarvikkeet ja vauvan ruuat ja mies ostaa muut ruuat..
Raskausaikana olin lähdössä sen sata kertaa, meillä meni tosi huonosti.. Hetken vauvan syntymän jälkeen meni hyvin, olimme innoissamme uudesta vauvasta, emme kuitenkaan toisiimme hellyyttä purkanut vaan vauvaan.. EN EDES MUISTA MILLOIN OLLAAN PUSSATTU VIIMEKSI! Ei tätä voi enää miksikään suhteeksi sanoa..
Olen ottanut aina välillä puheeksi mikä minua painaa, vastaukseksi saan "voi v*ttu lähe sit kävelee, per*ele tarvi siin vinkuu"..
Nii just :(
en minä niitä tyttövuosia kaipaa alkuunkaan!
Rakastan olla äiti!!
..teidän asiat ovat vielä korjattavissa. Nyt vaan otat härkää sarvista ja KESKUSTELETTE asioistanne. Olette kuitenkin olleet aika vähän aikaa yhdessä ennen lapsen syntymää joten kai se alkuhuuman kipinä ja onnellisuus vielä siellä jossain piilee kunhan sen vain saa kaivettua esiin.
Oletko varmasti antanut miehellesi tilaa ja mahdollisuuksia hoitaa lastanne? Monet äidit, itseni mukaanlukien, hurahtaa niin siihen vauvan hoitoon eikä anna miehellekään tilaa. Mies sitten helposti jättää kaiken naisen kontolle kun huomaa että nainen´haluaa ja naiselta se paremmin luonnistuu. Nyt annnat tilaa sille ukkokullallesikin! Opettelette yhdessä, näytät sille ja vaikka se tekis väärinkin niin haittaako tuo jos ne housut on vauvalla hetken väärinpäin;)? Lähdet vaikka sieltä kotoa tuulettuun, kyllä se mies pärjää.
Usko tai älä mutta sen hellyyden ja seksinkin voi saada vielä luistamaan. Tahtoa se vaatii ja työtä parisuhteen eteen mutta se kannattaa! Ettet nyt vain olisi luovuttamassa liian aikaisin? Teillä on ihana yhteinen lapsi joka ansaitsee rakastavat vanhemmat ja ehjän perheen. Sen eteen kannattaa tehdä töitä, ei muuta kuin keskustelemaan että haluaako molemmat vielä onnistua tässä!!! Voimia ja jaksamista sinulle kovasti!
Minulla ja miehelläni oli muutama vuosi takaperin saman kaltaisia ongelmia ja yritimme keskustella niistä mutta tuntui että keskustelumme vain junnasivat paikallaan. lopulta kyllästyin ja menimme parisuhdeterapiaan.
Mietä kyllä auttoi kovasti.
Joten suosittelen lämpimästi
En ole kyl oikea henkilö neuvomaan, sillä olen itse samassa tilanteessa ja pohdin juuri samoja asioita. Oikeesti toi sun tekstis oli kuin omasta elämästäni, tosin meillä lapsi on jo 1,5vuotta. Haluisin lähteä, mutta rohkeus puuttuu. Mutta mitä järkeä on olla suhteessa kun ollaan tosiaan kuin kämppäkaverit, joilla nyt sattuu oleen yhteinen lapsi.. Me tapellaan tosi usein, pusuja/seksiä tms. hellyyttä ei ole ollut piitkään aikaan mutta pakko yrittää lapsen vuoksi. Olen yrittänyt asiasta puhua, mies ei jaksa/kerkeä puhu.
Olen sanonut miehelle(ollaan siis avoliitossa)et jos tää meidän suhde ei tästä miksikään vuoden loppuun muutu, niin parempi vissii muuttaa erilleen.
että näitä tämmösiä kämppis tapauksia on muitakin.. :(
Mitä miehes sanoi tohon että jollei vuoteen mitään tapahdu, lähet lätkimään?
Koko viikonlopun taas oltiin miehen sukulaisissa, ei jaksa enää esittää onnellista perhettä.. Mahtaako musta ruveta näkymään jo läpikin ettei enää kaikki ole niinkuin pitäis..
Vähän jo hävettää kun ollaan kyläilemässä, ei mies ikinä istu minun viereeni, puhu minulle yms yms.. Ihan kuin minua ei paikalla olisi edes.. Vasta kun tehdään lähtöä, hän tokaisee että laita poika valmiiksi, nyt mennään.. Ei yhtään kiva..
Muutimme kaksi kuukautta sitten erillemme ja suhteemme toimii paremmin.
Suhteemme oli ongelmallinen jo ennen poikamme syntymää, mutta kun poika syntyi ajauduimme nopeasti täydelliseen kaaostilaan. Minusta tuli ÄITI ja ainoastaa ja vain ÄITI, olin epävarma ja täydellisyyteen pyrkivä, en saanut mielestäni tarpeeksi tukea vauvan hoitoon, jäin yksin ja masennuin. Mieheni koki paineita sekä työ- että kotirintamalta, ja siinä sitä sitten oltiin. En jaksanut olla enää juuri mitään muuta kuin maitoautomaatti ja vaipanvaihtaja, kodinhoitokin jäi pikkuhiljaa.
Poikamme tarpeet tyydytettiin täysin, tiskit tiskasin kun ehdin ja jaksoin, mutta aikaa ei enää riittänyt oman hyvinvoinnin sen enempää kuin parisuhteenkaan ylläpitämiseen, olisin käyttänyt energiani 10kertaa mielummin vaikka imuroimiseen, kuin esimerkiksi seksiin, ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Kun kevät koitti ja tilanne alkoi näyttää hieman valoisammalta, minulle tuli täydellinen stoppi. Muutamia viikkoja myöhemmin muutimme äitini luo, ja täällä sitä nyt asutaan.
Poika näkee isäänsä viikonloppuisin ja vietämme paljon aikaa perheenä. Nyt minulla on kuitenkin mahdollisuus viettää myös omaa aikaa, jota minulla ei ollut ollenkaan aikaisemmin. Olen myös pystynyt keskittymään paremmin omaan hyvinvointiini, omaan tasapainooni, mutta myös suhteeseemme, jota olemme tässä nyt pikkuhiljaa uudelleenlämmitelleet.
Jos tilanteesi antaa periksi, suosittelen asumuseroa. Tällä tavoin saat mahdollisuuden katsoa tilannettanne vähän kauempaa ja lopullisen ratkaisun löytäminen helpoittuu. Pahinta on elää siinä välitilassa, kun ei tiedä mitä tehdä. Lapsi tekee kaikesta monin verroin monimutkaisempaa, ja syyllisyys vainoaa, mutta ratkaisun tehtyäsi elämä helpoittuu.
Jos miehesi sellaiseen suostuu, esim. parisuhdeterapiakin voisi auttaa. Usein kolmannen osapuolen osallistuminen saattaa avata paremmin niitä suhteen solmuja, joita ei saada auki.