Läheisten suhtautuminen

Sosiaalistentilanteiden pelostani tietää aviomieheni, paras ystäväni ja vanhempani. Kaikilta heiltä olen saanut tukea, ymmärtävät ja suhtautuvat pelkooni hienosti. Lukuisille muille ystävilleni en asiasta ole puhunut, enkä sisaruksilleni. Joskus, tuntuu, että kun asiasta kertoisi useammalle, niin oleminen helpottuu. Toisaalta kaikki ei osaa suhtautua asiaan normaalilla tavalla. Pitäisivät minua sen jälkeen sairaana...ehkä.

asiasta yhdellekään, koska luulen, että tilanne vain pahenisi, kun minua ruvettaisiin tarkkailemaan.

Itse olen siinä onnellisessä asemassa, että läheiseni niin aviopuoliso kuin sisaretkin ymmärtävät tilanteeni.

Mikäli sinä et pysty puhumaan seurustelukumppanisi kanssa ongelmasta ja jos puhuttuasi tulee sellainen olo ettei hän ymmärrä , jätä koko kaveri. Maailma on täynnä hyviä miehiä jotka tajuavat tämän ongelman. Itse seurustelin kolmen kanssa ensin ennen nykyistä puolisoani ja kaikki tajusivat mistä on kyse.
Ne jotka eivät tajunneet liukenivat ja unohdin heidät.
Ei elämä saa olla kiinni yhdestä ihmisestä ja hänen hyväksynnästään. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka tajuavat missä panikkihäiriöisen tila menee.


Kerro avoimesti paniikistasi ja jos ei ymmärrä, niin mitä sitten lemppaa pois. Kyllä täällä maailmassa niitä ymmärtäväisiäkin miehiä löytyy.

Kysyit tuosta kiukun purkauksista.
Minä ainakin puran kiukkani tämän tästä ja mies senkun sanoo, että äitiä nyt vähän ahdistaa täytyy vissiin hieroa vaimon hartioita....
Kyllä näitä ymmärtäväisiä ja kiukun tajuavia ihmisiä löytyy. Esimerkiksi appiukko jolle pimahdan tämän tästä, sanoo vain, että on se hyvä, että on sellainen miniä, joka osaa pitää puolensa.
Ei tempperamentti ja kiukunpuuskien saaminen ole aina pahasta siinä on monta hyvää asiaa...ajattele että sinä tunnet... se on hieno juttu...

Sulle kaikkea hyvää toivotan, ja aurinkoa.

itse olen panikoiva. Ollut jo monta vuotta. Kerro ihmeessä kaverillesi/elämänkumppanillesi, sellaiselle jonka uskot YMMÄRTÄVÄN sinua. On tärkeää, että sulla on toipumisen kannaltaystävä jolle voit kertoa kaikki tuntemukset. Mun mies on tiennyt asiasta alusta asti. Ihmettelen yleensä, että miten tällaisen asian voi perhepiirissä pitää salassa? Senhän täytyy viedä sulta aivan älyttömästi ylimääräisiä voimia! Otat kaverisi mukaan jollekin pienelle kauppareissulle. Alat näin harjoitella pienistä asioista selviytymistä, vaikka olisitkin panikoivat ihminen. Se, että sä onnistut pienessäkin jutussa, antaa sulle paljon voimia ja huomaat, että SÄ VOIT SELVITÄ NÄISTÄ TILANTEISTA. Tähän "tautiin" ei kuole. Ne on vain meidän herkkien ihmisten ylireagoivia ajatuksia ja tuntemuksia.Mulle on iskenyt paniikki kun olen ajellut autolla yksin. Viimeksi otin isäni kaveriksi ajoreissulle. Ennen matkaa ajattelin, että ei tästä tuu mitään. Että nyt isäni kanssa ajelemaan! Mutta kummasti se vaan rauhoitti, kun tiesi, että vieressä istui "tervejärkinen", jolle saattoi antaa ajovuoron jos ei itse olis pystynyt. Tsemppiä sulle jatkossa. Mäkin olen tässä yrittänyt opetella suhtautumaan paniikkiin tavalla, että se EI OLE MIKÄÄN PEIKKO ELÄMÄSSÄNI, vaan olen jännittäjätyyppi, jolla vetää välillä jännitys yläkanttiin. Joku "tavallinen" tyyppi ei edes huomaisi, että nyt alkaa sydän paukuttaa kahtasataa, tai, että on huono olo. MÄ olen vain niin herkkä ihminen, että havaitsen itsessäni muutoksia herkemmin.

Tsemppiä sulle!!!! Jaettuna ongelmasi pienenee.