Oletteko törmänneet tällaiseen ilmiöön? Olen 18-vuotias ja minulla on ollut eräänlainen tarina jo vähän yli vuoden. Isä tulee aina vihaiseksi kun puhun (isän sanojen mukaan) "hourusta". Se sanoo, että ei kestä kuunnella kun "likka on ihan sekaisin".
Tänään kun yritin selittää perheenjäsenille että juttuni ei ole sekainen vaan ihan selkeä, monimutkainen ja johdonmukainen, veli (18-vuotias) tuli kiljumaan että kaikki puheeni ovat pelkkää typerää kuraa ja huusi vielä monta kertaa raivoissaan että "Turpa kiinni"
Oletteko te muut huomanneet että perheenjäsenenne olisivat suorastaan ilkeitä ongelmienne suhteen?
Tänään kun yritin selittää perheenjäsenille että juttuni ei ole sekainen vaan ihan selkeä, monimutkainen ja johdonmukainen, veli (18-vuotias) tuli kiljumaan että kaikki puheeni ovat pelkkää typerää kuraa ja huusi vielä monta kertaa raivoissaan että "Turpa kiinni"
Oletteko te muut huomanneet että perheenjäsenenne olisivat suorastaan ilkeitä ongelmienne suhteen?
Vastaukset 6
Vanhimmat
ja nyt voin kokemuksesta sanoa, että oli aikoinaan teini-ikäisenä ja tuossa sinun iässäsi oikein hyvä, että salasin psyyken vaivaisuuttani ja oireitani ja lääkärillä käyntejäni niin paljon kuin ikinä pystyin. En olisi ikinäs uskaltanu puhua tästä puolesta elämääni peheelleni. Vaistosin, että ovat ihan täys ennakkoluuloa ja mustavalkoisuutta, tietämättömiä näistä psyykkisen puolen ilmiöistä, oireista ja siitä varsinkaan eivät olisi tienneet (!), ettei kyseessä ole 'hulluus', hourulainen eikä mielisairaus, ei sekoamistila, vaan tuolloin ns.neuroottistasoinen oireisto vaan ja sen mukaiset kärsimykset. Minä onnistin salaamaan melkein kaiken ja sitten pääsinkin muuttamaan pois kotoa kauas muulle paikkakunnalle, jossa hakeuduin paitsi töihin myös lääkäriin. Minulle asiastasi tuli mieleen, että olisipa hyvä, kun eivät alunalkaen tietäisikään sinun vaikeuksistasi, mutta minkäs teet; vaikeaahan se on salata ja varmaan olet suurin toivein ja tukea ja rakkautta, hyväksyntää saadaksesi perheellesi kertoillut asioistasi. Tämä on pahalta tuntuvaa pettymystä. Perheesi itse on hukassa ja heitä varmaan ahdistaa tämän alan asia ja sitten käyttäytyvät tuollai. Parempi olisi kun löytäisit ihan muita aikuisia ihmisiä kanssasi puhelemaan sinunkin asioistasi. Tuo ei ole oikein, ei. Sellainen tunne minulle tuli kun luin tekstisi. Minä aikoinaan kun salasin vaikeuteni, niin säästyin jotenkin heidän kanssaan olemaan kuin samalla tasolla, samalla viivalla. Sitä paitsi persoonani oli just siksi erilainen, sillä olin joillakin aloin lahjakkaampi, älykkäämpi kun perheeni tajusi; tämä ei ole itsekehua, mutta vastakaikua ja vuorovaikutusta olis ollut siksikin vaikea saada ja tämmöinen psyykenaihe on vaikea perheelle, helposti reagoivat negatiivisesti, esimerkiksi häpeillen ja sillei.
Moi..
Mun vanhemmat haukkuu,syyttelee ja vähättelee mua..Ei kannusta masennukseni kanssa yhtään..Mutsi puhunu mun asioita eteenpäin ihmisille joille se ei kuulu ja mä oikeesti tosi lopussa..Jos meen sairaalaan niin ne ei tee mitää,ottaa korkeintaan ekg:n ja verikokeen ja sanoo et ne ok mee kotiin..Mulla tosi paha olla..Päätä ei enää särje normaalisti..
Miten se ei särje normaalisti?
Käytkö puhumassa masennuksestasi ammattilaisille?
jos ei ymmärrä itse ottaa itseään niskasta kiinni.
Toivottavasti toi sun viesti on mauton läppä!
Mä tiedän kyllä miltä tuntuu kun läheiset ei ota tosissaan. Parasta on käydä juttelemassa jonkun ammattilaisen kanssa asioista ja selkeyttää huomattavasti päätä. Asiat vain löytävät paikkansa ja loksahtavat kuin itsestään paikoilleen..
..voit huonosti jos perhe on tuollainen.
Tod. näköisesti rikot jonkin vaikenemisen säännön.
Suojele itseäsi äläkä kerro asioitasi ilkeille ihmisille vaan mukaville.
Voimia toipumiseen.