onko muita joilla joko mielenterveys kärsinyt ja tehnyt kuten lapsille parhaaksi katsonut tai jostain muusta syystä lapset isällään? syyllisyys on raskas taakka kantaa. itse olin lasteni yh äiti 2kk, sitten lasten huoltajuus siirtyi isälle.hyvä niin, itse sain mielialalääkityksen ja koetan koota elämääni, olen vasta 21v, 2 poikaa jäi. ikävä on kova, saan kyllä tavata heitä aina kun haluan ja välit exään ón hyvät, mutta miksi ei jaksa omia lapsiaan hoitaa?olen miettinyt ja miettinyt ja todennut vaan että liian paljon liian äkkiä, syyllistämistä en kaipaa, mutta jos joku eteläsuomesta on tehnyt samoin, voi txtata ja muutkin ympäri suomen.
jätin lapset isälleen,muita?
hylännyt
12767
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Et ole hylännyt lapsiasi,ei mielenterveytesi voi olla ainakaan pahasti kärsinyt,koska olet tehnyt näin järkevän teon,lastesi parasta ajatellen,antanut heidät isänsä hoiviin,tekosi ei tosiaankaan osoita mielenvikaisuutta,päinvastoin,itselläni tilanne on aivan päinvastainen,ex vaimoni on pahasti minävaurioinen,narsistisen persoonallisuushäiriön oireet ja tunnusmerkit myös sopivat täydellisesti hänen tekemisiinsä,itse hän ei huomaa olevansa tällainen,mutta ympäristö huomaa,lapsesta hän ei ole kiinnostunut,eikä lapsen asioista välitä,hänellä on vain HÄN itse,lapsen etu ja lapsen paras ovat hänelle tuntemattomia asioita,lapsi kärsii,koulunkäynti kärsii,on häiriökäyttäytymistä,poissaoloja,psykosomaattisia oireitaja sairauksia ym. ym. useasti olen pyytänyt ja ehdottanut,että lapsi voisi asua luonani,koska minulla ei ole muuta kuin aikaa,hän taas on jatkuvasti päivisin pois kotoa,ja lapsi yksin,vastaus pyyntöihini ja ehdotuksiini,on se ainoa minkä hän osaa, haista v***u,kuten huomaat,olet päästäsi täysin terve,kun ajattelet,että lapsella on hyvä olla,tsemppiä ja jaksamista !!!
Siis meenatko oikeasti? En usko sinuun
Koetahan hoitaa itsesi kuntoon että jaksat otta aktiivisesti osaa lastesi elämään vaikka he ovat isän luona vakituiseen.
Minusta olet tehnyt rohkeasti olet vielä niin kovin nuori, ja kuitenkin tajusit etteivät voimasi ehkä riitä.
Lasten yh;na oleminen on oikeasti raskasta (no jos puolisoilla hyvät välit varmaan auttaa)
joten on parempi että annat itsellesi rauhan etkä kanna liikaa syyllisyyden taakkaa!
Itse jäin äitinä kertarykäisyllä yksin olen pinnistellyt kahden sairastelevan tenavan kanssa 6v, selvinnyt kyllä, mutta jos olisin ollut hieman huonomassa vedossa tai en olisi saanut keneltäkään apua olisin varmaan kaatunut taakan alle.
Mun mielestä isät pärjää lasten kanssa hienosti jos ovat luonteeltaan vastuuntuntoisia, tosin yh;ksi joutumista "yht´äkkiä" en kyllä toivo yhdellekään isille, niinkuin eräälle miehelle kävi.
on itse oltava kunnossa.
Huono äiti et missään tapauksessa ole,
sen todistaa jo se, että ajattelet lapsiesi
parasta. :)
Mikä mukavinta, tulette exän kanssa toimeen,
se on mahdottoman tärkeää :)
Hoivaa itseäsi nyt,
muun aika tulee myöhemmin :))
Minä olin yh vaikeavammaiselle pojalleni 8 vuotta. Kertaakaan en nukkunut kokonaista yötä noina vuosina, kertaakaan poika ei ollut yökylässä muualla (ei sukulaisia paikkakunnalla).
Poika vaatii hoitoa 24 h/vrk; hoidin häntä, ja kauheaa paperisotaa samalla (etuuksia oli haettava sieltä ja tuolta, mutta penniä piti venyttää silti koko ajan vaikka lopulta sain omaishoitajan "mahtavan" 200 euron kk-palkan).
Paloin viimein loppuun, tuli burn out, totaalinen. Olin yrittänyt saada omaishoitajille kuuluvia lakisääteisiä vapaita ( 1 viikonloppu kuukaudessa), muttei onnistunut. Olin yrittänyt saada tukiperhettä, muttei onnistunut (tukiperheet katsoivat lapseni liian vaativaksi). Olin yrittänyt saada hoitajaa kotiin, ei onnistunut.
Lopulta otin itse yhteyttä lastensuojeluun ja vaadin lapselle jotain paikkaa, laitospaikkaa. Sanoin etten enää jaksa. Löysin itse Netistä mukavan, kodinomaisen "laitoksen", jossa oli pienryhmä lapseni tavoin vammaisia. Sieltä löytyi kuin löytyikin paikka pojalleni.
Nyt poikani on viikot laitoksessa ja viikonloput, sekä pitkät lomat kotona. Minulla mielialalääkitys ja terapia, sekä ankara depis edelleen päällä syyllisyydentunteet siitä, että olen hylännyt lapseni yhteiskunnan huostaan.
Lapsen isä häipyi kuvioista melko pian hänen synnyttyään. Ei kestänyt pojan vammaisuutta (sanoi tämän suoraan).
Olen seurustellut jonkun aikaa erään miehen kanssa, joka on myös eronnut. Hänkin on jättänyt vaimonsa. Kun olen syytä kysynyt, hän välttelee vastausta.
Olen itsekseni epäillyt, että tuo sama kuin sulla olisi syynä eroon...mutta en ole halunnut uskoa sitä. Hänellä on vammainen lapsi, sekä pahasta anoreksiasta kärsivä tytär...
Tsemppiä sulle.
Voi meitä rohkeita ihmisiä, äitejä jotka uskallamme ottaa vastuun myös raskaista päätöksistä.
Saamme syyllisyyttä kantaa ulkopuolisten ymmärtämättömien taholta liikaa.
Älkäämme itse syytelkö itseämme mistään kukin hoitaa vanheemmuuttaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Yksin on niin raskas kantaa sitä vastuuta mikä lapsesta, vammaisesta etenkin seuraa.
Ja ellei ole koskaan byrokratian viidakossa vaeltanut ei voi kuvitellakaan millainen urakka on hakea omaishoidontukea /erityishoitotukea jnejne, uhh tuo homma se väsyttää.
Sinun tarinasi kosketti minua kovin, olen itse ollut totaali yh 6v käytännön yh 10v.
Esimmäisen vaikeasti sairaan lapsen kanssa mies jaksoi siten että kävi 7 pv viikossa työssä minkä suinkin kykeni ja lopun aikaa ajeli autolla ympäri kyliä tai oli kavereilla.
Sitten kun nuorempi lapsi syntyi ja osoittautui "sairaaksi" hän ei erään päivänä tullut töistä koskaan.
No uusi elämä uuden lapsettoman naisen kanssa oli varmasti ihanaa saattoi olla kotonakin.
Olen nilkuttanut nämä vuodet miten kuten jaksaen kuin ihmeen kaupalla vaikka välillä tuntuu että olisi parempi kun kuolisin pois, mutta kukaan ei huolehtisi minun siipirikkolapsistani. Heille ei ole Suomessa sopivaa laitosta ,ei sijaiskotia, ei ketään joka heidät hoitaisi jos minä en jaksaisi, joten olen raahustanut nääntymisen rajamailla eteenpäin.
Ajattelen lämmöllä teitä kaikkia jotka olette rohkeasti uskaltaneet tehdä ratkaisuja ja päätöksiä itsenne ja lastenne parhaaksi.
Minua kantaa nykyisin unelma siitä että voisin vielä saada rakastaa maailman ihaninta miestä, oikeasti kumppanina, ystävänä rakastajattarena.
Valitettavasti kaikista unelmaisista kirjoituksistani (suhteet osastolla) huolimatta taitaa olla niin että en koskaan saa kokea tätä rakkautta loppuun asti, sillä ei ole sellaista miestä joka huolisi 40 vuotiaan ylipainoisen hiirulaisen, jolla on kaksi pitkäaikaissairasta lasta, eihän?
Mitä sitten kun tämä unelma romahtaa, no ehkä löytyy jotain joka auttaa minua selviytymään. Pahaa pelkään että korttitalo voi sitten romahtaa, ellei tiikeriäiti minussa saa voimia jatkaa taistelua.
Rakkaus ei katso kiloja, ei lasten lukumäärää,
eikä sairauksia!
Olen tästä lyllertävä esimerkki :D
Minä sananmukaisesti "törmäsin" poikakaveriini
keskellä toria, vaikkakin illalla (pimeässä), mutta kuitenkin.
Niin kummallista elämä on :))
Kyllä minäkin olen miettinyt aikanani mihin
lapseni joutuisivat ilman minua.
Hyvä se asia on pähkäillä, saa itselleen rauhan.
Vuodet ovat kuitenkin kuluneet ja KAIKESTA
kakkastakin on selvitty.
Jos on tullut ryppy sinne tai tänne,
niin mitä sitten?
Uurteita ne vain ovat rakkauden :))
*hieroo ryppyvoidetta naamaan ja asettelee
kurkkuja silmilleen* :D
jos vain tietäisin miten.
On vain mentävä eteenpäin päivä kerrallaan.
Jos yrittää parhaansa, ei voi eikä saa itseltään enempää vaatia.
Ajattelepa äitiä, joka on vaikka mielestään osaamattomuudellaan itse aiheuttanut lapselleen vamman, hänenkin on osattava antaa itselleen anteeksi (ja maailmalle).
On niin hyvä kun pienten ja isojen murheiden kanssa tuskitellessa tietää että jossain on joku jolla on hallussaan ne sanat jotka saavat kuohuvan mielen tyyntymään, surullisen sydämen hymyilemään.
Kun uskon puute vaivaa ja nakertaa heikkoa itsetuntoa uupuneen haaveilijan on onnea lukea toisten elämää eläneiden kirjoituksia.
Minä olen niin kyllästynyt muovi-ihmisiin ja heidän täydelliseen ihmissuhdemaailmaansa että vaivun depiksen syövereihin, niin valoisa ja positiivinen ihminen kuin olenkin.
No menen ostamaan sitä uutta raskausarpivoidetta ja eiköhän se siitä!
Kiitos 3:n äiti!
Tässä ketjussa on yksinhuoltajuus pähkinänkuoressa.
Kyyneliä on sittenkin vielä varastossa.
Toivon sydämestäni, että kommentaattorimme osaa olla kerrakin hiljaa.
kenties kerran kaikki selviää.
Miksi tuskaa, suurin osa elämää?
Joskus ilonpilkahduskin häivähtää,
elämässämme, joka hetken kestettyään häviää.