Mulle on pikkuhijaa selvinnyt et en pysty hakemaan ulkopuolista apua. Oisko kellään jotain neuvoa/ syytä/keinoa joka herättäis mut tajuamaan et en voi enää kontroloida syömistäni ja oksentaa terveyden ja
muun elämän kustannuksella?
Oon 19, painan 56-58 kiloa ja oon 176 cm pitkä, sairastuin bulimiaan joskus 10 wee menkkojen (joita ei oo kuulunu nyttemmin vähään aikaan) alettua. Olin läski lapsi, mut laihduin nopee kun rupesin kattelee syömisiäni ja sitten jossain leirikoulussa homma tais mennä överiks ja sairaus vei mennessään. Nykyään oksennan vähintään viis kertaa viikossa, joskus kolme kertaa päivässä. Aina suihku päällä, jottei muu perhe huomais mitään.
Oon huomannu et alan eristätyy niistä harvoista kavereista, joita mulla on. Kahdelle oon kertonu, ja toisesta tuli mun paras kaveri (sekin sairastaa). Mutta sitten ne, joille en oo pystyny kertoo.. En tiedä. Pahinta oli just ku törmäsin yhteen treenikaveriin, joka sano silminnähen pelästyneenä: SÄ OOt LAIHTUNU. HEI OiKEESTI; SÄ OOT LIIAN LAIHA, ÄLÄ TEE SITÄ ENÄÄ, JOOKO.
Ja mä vaan virnuilin typerästi pala kurkussa, en saanu sanottua muuta kuin et "no en oo vähään aikaan treennannu kovaa, se on varmaan vaan kadonnutta lihasmassaa, oon ihan kunnossa" Kaikista eniten mä vihaan sitä katsetta, joka huokuu sääliä. Sama juttu mutsin kanssa, sekin hokee että oon liian laiha, sama juttu maikkojen kanssa jotka sanoo huolestuneena et näytän hoikistuneen.. Mä en jaksa. Haluaisin löytää joku päivä sen oikean, mut kuinka kukaan voi rakastua sellaseen joka selvästikään ei rakasta itseään?
muun elämän kustannuksella?
Oon 19, painan 56-58 kiloa ja oon 176 cm pitkä, sairastuin bulimiaan joskus 10 wee menkkojen (joita ei oo kuulunu nyttemmin vähään aikaan) alettua. Olin läski lapsi, mut laihduin nopee kun rupesin kattelee syömisiäni ja sitten jossain leirikoulussa homma tais mennä överiks ja sairaus vei mennessään. Nykyään oksennan vähintään viis kertaa viikossa, joskus kolme kertaa päivässä. Aina suihku päällä, jottei muu perhe huomais mitään.
Oon huomannu et alan eristätyy niistä harvoista kavereista, joita mulla on. Kahdelle oon kertonu, ja toisesta tuli mun paras kaveri (sekin sairastaa). Mutta sitten ne, joille en oo pystyny kertoo.. En tiedä. Pahinta oli just ku törmäsin yhteen treenikaveriin, joka sano silminnähen pelästyneenä: SÄ OOt LAIHTUNU. HEI OiKEESTI; SÄ OOT LIIAN LAIHA, ÄLÄ TEE SITÄ ENÄÄ, JOOKO.
Ja mä vaan virnuilin typerästi pala kurkussa, en saanu sanottua muuta kuin et "no en oo vähään aikaan treennannu kovaa, se on varmaan vaan kadonnutta lihasmassaa, oon ihan kunnossa" Kaikista eniten mä vihaan sitä katsetta, joka huokuu sääliä. Sama juttu mutsin kanssa, sekin hokee että oon liian laiha, sama juttu maikkojen kanssa jotka sanoo huolestuneena et näytän hoikistuneen.. Mä en jaksa. Haluaisin löytää joku päivä sen oikean, mut kuinka kukaan voi rakastua sellaseen joka selvästikään ei rakasta itseään?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Itse olen ollut buliimikko jo 4 vuotta ja sinä aikana laihtunut ylipainoisesta reilusti alipainoiseksi. Mä oksennan vähintään 5 krt päivässä ja usein useamminkin. Itse olen tajunnut, että elämä ei ole tällaisen kärsimyksen arvoista, vaikka en hoitoon olekaan vielä hakeutunut. Miettii nyt tätä sairauttakin; olla nyt kokonaan ruoan armoilla ja mättää ruokaa, kun se hallitsee meitä ja sitten pakottaa itsensä oksentamaan, kun ei halua lihoa. Onko siinä loppujen lopuksi mitään järkeä, kun voisi nauttia siitä ruoasta, joka meille on annettu, eikä väen väkisin yrjötä sitä pitkin vessaa, peläten että muut kuulevat? Millaista elämää tämäkin on? Ja sitten eristäydytään ja masennutaan, eikä huvita tehdä mitään. Huvittaako sinua oikeasti elää näin? Ruokaa menee hukkaankin ja varsinkin rahaa.
Millaista elämä voisi olla ilman tätä? Ehkä ei sen kummempaa, mutta ei tarvitsisi koko ajan vaan miettiä syömistä? Ja jos ei voi olla sinut itsensä kanssa, ei koskaan voi olla onnellinen, siis ainakaan oikeasti. Myöhemmin arvelet, että olin minäkin tyhmä, kun oksensin vaan kaiken syömäni pois. Ja pahimmillaan bulimia voi pilata sinun terveytesi ja elimistön. Mieti, meillä on vain yksi elämä ja yksi vartalo, kaikkea tuhoa ei saata saada parannettua. Sitten sitä on myöhäistä enää itkeä. Ei tätä jaksa kovin kauaa, joten eikö olisi parempi nyt vaan nöyrästi pyytää apua, siis edes jonkinlaista, kuin sitten 5 tai 10 vuoden päästä jo paljon huonommassa kunnossa tajuta, että nyt tarvii kipeästi apua ja silloin tuhot ovat jo paljon pahemmat? Vai haluatko vielä alistua tälle paskalle sairaudelle ja pilata elämäsi? Ole vahva ja hae apua. Kukaan ei sinua tuomitse ja tämä sairaus ei ole sinun vikasi. Tää on vaan niin syvältä. Sitten parantuneena voisit kertoa oman selviytymistarinan ja nauraa jälkeenpäin tälle typerälle paskiaiselle! Tarvitaan vaan kova taistelutahto! Päätöksenteko kestää vain hetken ja sillä voit oikeasti muuttaa loppuelämäsi laatua huomattavasti. Olisinpa minäkin tajunnut jo aiemmin hakeutua hoitoon. Ihan vituttaa nytten. Oon pilannut kaiken ja itseni. Mulla on varmaan jo pahoja ongelmia esimerkiksi ruoansulatuselimistössäni. Se on ihan sekaisin, kun oksennan kokoajan :( Vatsaan koskee, jos syö jotain ja vatsa on sen jälkeen löysänä. Mut voimia sinulle! Ja toivottavasti haet nyt apua. Kyllä kaikki siitä paranee!
Oon koittanu kanssa miettiä että rahaa ja ruokaa vaan menee hukkaan.. sepä se, en koskaan osta itse mitään ahmimisherkkuja, häpeän ihan sairaasti sitä, että porukoiden ostamia ruokia vaan ahmin ja tuhlaan niitten rahoja. Usein syömispakko vaan yllättää yksin kotona ollessa, pitäisi olla koko ajan aktiivinen ja menossa, ettei tulisi ahmitttua.. Tiedän todellakin, kuinka arvokas elämä on, mutta.. Mullakin on pahoja ongelmia ruoansulatuksen kaa (taas yks häpeän aihe), vatsa löysänä vaikka olisikin tosi hyvä viikko ja en laattaisi. Hampaat on säilyny suht valkosina (toistaseks), mut nään aina painajaisia, joissa oon esim. jossain kemuissa, huomaan yhden hampaan heiluvan ja sitten kun kokeilen muita niin ne jää mun käteen. Yhteen aikaan oli rytmihäiriöitä, leukakipuja, päänsärkyä ja muuta, mut nekään ei saanu mua tulemaan järkiini.
Mut et sä itteäs ole pilannut, kuten en mäkään itteäni. Ainakin on pakko uskoo niin. Tai pitemminkin luopuu kaikesta toivosta ja avata silmät, koska just tää
hetki mitä meillä on käsillä on ainoo mitä meillä on. En pysty kyl hakemaan apua, pelkään liian paljon sitä, et joutuisin liikuntakieltoon, mun hermoheikko äiti sais taas yhden syyn itkeä ja et
en vois enää välttyä sääliltä ja selän takana puhumiselta, et sairastusin vielä pahemmin. Mut en aio masentua ja katkeroitua,
aion ajatella itteeni terveenä ja hyvinvoivana, niin ehkä jonain päivänä huomaan et mun ei enää tartte taistella. Juotiin just kaverin kanssa yhet
lightti-siiderit ja söin rahkaa, kahvijogurtin, mansikoita ja valmispuuroa, kaiken kaikkiaan hyvän iltapalan - en laatannu enkä aiokaan. Vaikka oonkin ajatellu näin varmaan tuhat kertaa ennen viikon laattausmaratonia, niin tää voi olla uus alku. Katotaan. Kyllä me päästään täst hirviöstä.
Olen pilannut kyllä itseni. Mun sisko uhkailee jo pakkohoidolla, mutta sinne en mene, ennemmin vaikka tapan itseni, niin ei tarvitse. Tai vaikka karkaan ulkomaille. Onneksi olen 18. Menen hoitoon vasta kun itse haluan vittu soikoon. Siinä taistossa kaikki muut häviävät. Pakkohoidolla uhkailu vaan pahentaa asiaa, koska en anna koskaan periksi, minulla on niin kova tahto ja sillä olen myös laihtunut. Sori, valehtelin tuosta ruoansulatu ja kakka-jutusta, mun vatsa ei ole löysänä, vaan mulla on ummetusta. Kerran viikossa tulee varmaan paskaa ja sekin on niin kovaa, että se pitää kaivaa kertakäyttöhanskoilla, koska muuten se ei vaan tule ulos. Nyt nolottaa..
Olen itsekin joskus tuota yrittänyt, että pidän sisällä jotakin hyvällä omalla tunnolla, mutta se on loppunut siihen, kun olen nähnyt vaa'an lukeman seuraavan kerran. Olisi ihanaa kyllä parantua joo... Auta minua..
..kaivaa paska kerran viikossa ulos vai ripuloida lähes päivittäin siihen malliin kuin ois jollain rusina-taateli-dieetillä :) Mut toi siskos harrastama pakkohoito-uhkailu ei kyllä auta asiaa, vaikka se kertookin vain siitä et se on huolissaan ja välittää susta, se on kyl käsittämätöntä miten joittenkin ihmisten huolehtiminen - mun mutsi mukaan lukien - on sitä et ne suuttuu..mut toisaalta sellasen, jolla ei oo syömishäiriötä on mahdotonta todella ymmärtää mitä sä käyt läpi, joten yritä pitää pää kylmänä. Ja kukaan ei sua hoitoon voi pakottaa, se valinta on vaan ja ainoastaan sulla.. Se siitä mun tänpäiväsestä loistavasta fiiliksestä, treenien jälkeen tarkotuksena oli ensin syödä iltapalaks lautasellinen puuroo hedelmien kaa, mut
kun mutsi oli leiponu lettuja niin aattelin et syön lisäks puolikkaan letun konjakkihillolla ja mansikoilla, mut eikä mitä.. possu vetäs kolme ja
puol jättilettua lisukkeineen. Iski kauhee morkkis ja vatsakipu, mut jos nyt jotain lohdullista keksii niin ainakaan niit ei oo enää keittiössä vaanimassa mua. Ja eipähän ainakaan lopu rasvavarastot kesken kun meen huomenaamulla herättyäni tunnin pk-lenkille. Soitin kaverille ja olo koheni vähän, en laatannu. Mut huomenna en kyl
voi syödä mitään muuta kun kuitupitosta ja vähärasvasta ruokaa...Mut se musta ja mun ruikutuksesta. En tiiä ootko kertonu kenellekään kaverilles bulimiasta, ilmesesti siskos tietää, mut kannattaa kyl kertoo jos vaan pystyy. Mun bestiksen reaktio joskus vuosia sitten kun kerroin sille oli mitä ihanin: "voi pientä! Anna anteeks, mut mullakin on sama vika!" Mä olin samalla aikaa sekä onnellinen et pystyin puhumaan ja et se ymmärsi, että surullinen sen kärsimyksen puolesta. Me vaan itkettiin koko yö yhessä ja vellottiin itsesäälissä.. Niin ja voit kyl kirjotella mulle, lupaan olla tukena.
En ole kertonut.. Sullapa on tosiaan sattunut ''onnekas'' mäihä, kun kaverisikin on potenut samasta asiasta. Mun kaveri tuskin on, muuten voisin kyllä harkita kertovani, jos tietäisin että hänelläkin on bulimia. Mutta ei hän kyllä ole. Niin oletko nyt päättänyt parantua, kun et ole oksentanut? Minua ei saisi mikään pitämään jotain sisälläni... :( Oksennan pakostakin joka päivä. Auta mua, kun ei ole paljoa motivaatiota parantua. Voitko antaa sähköpostiosoitteesi?
...että ystävä jolle kerrot suuttuu ja ei ymmärrä laisinkaan. Toinen kaveri jolle kerroin joskus neljä vuotta sitten, huolestu ensin tosi paljon mut jätti asian sikseen kun vakuuttelin, etten oo tekemässä kuolemaa tai mitään. Mut joskus on vaan otettava se riski, et joko pelästyttää rakkaan ihmisen pois luotaan tai sitten se ihminen tulee yhä läheisemmäks ja tärkeämmäks. Jos joku kertois ensimmäisenä just mulle kasvotusten syömishäiriöstään olisin ainakin tosin otettu siitä, että se uskaltautuu paljastamaan elämänsä suurimman salaisuuden ja tuskan juuri mulle...Niin no, eilisen sikailu paino vieläkin vatsassa, aamulla karsea pömppis, mut söin kumminkin ihan suht normaalin aamupalan kymmeneltä, lounaan kahelta ja päivällisen kuudelta..Mua motivoi se, että ens vuonna haluan opiskelemaan ulkomaille/suomalaiseen ammattikorkeeseen ja sitä kautta vaihtoon ja on harvinaisen selvää, että maisemien vaihto ei tuu muuttamaan mun elämänlaatua yhtään parempaan suuntaan vaikka kuinka unelmoisin, jos en just
nyt saa tehtyä välejä
selviksi itteni kanssa täällä koto-Suomessa. Jos olisin esimerkiksi laatannut äskösen päivällisen (kaks ruisleipää, kolme kalapuikkoa, raejuustoa, rahkaa, salaattia ja puolikas omena), en jaksais juosta illalla kuin korkeintaan puoliteholla, kurkkuun sattuis, silmät
ja naama olis turvoksissa ja huominen päiväkin olis menny nestehukan takia osin piloille. Sillon kun olen oksentanu, musta tuntuu että se häpeä ja kurjuus paistaa kilometrien päähän, oon vaan kiinnostunu itestäni tai lähinnä siitä mitä pahaa muut musta ajattelee - ja multa menee kokonaan ohi ne asiat, jotka oikeesti tekee elämästä ihanan. Ilo ja hymy ja auringonpaiste. Ja muu shitti, menipäs runolliseks :) Mut sun täytyy löytää oma motivaatios, pystyt kyllä siihen. Kirjoittele, eemeli on [email protected]
makin kelaan joka pv,etta tanaan hallitsen itteni. mut ilta on aina pahin!!
Hirveaa ja samalla ihanaa lukea teidan viesteja. tai siis,etta en oo yksin tan kanssa. mulla on ollut taa nyt n.9kk,kukaan ei tieda.ja joka paiva ajattelen,etta tanaan en oksenna. harvoin onnistun. en tiia mita tekisin.. en vaan usko etta koskaan pystyn lopettamaan..paras taan mennessa,on ollut viikko ilman oksentamista. mutta heti kun iskee morkkis jostian,niin se on vaan liian helppoa kun sen on kerran oppinut..
toivottavasti me viela jotenkin paastaan tasta....
Jo se että kirjotit tälle palstalle, on alku. Jos nyt haet apua ja myönnät että et pysty tähän yksin niin sulla on paljon paremmat mahdollisuudet parantua.. Tosin hyvä mun on sanoa, kun en yhdeksässä vuodessa oo itekään pystynyt avaamaan suutani kuin kahelle tärkeälle ihmiselle ja niitäkin oon vannotanu pitämään suunsa kiinni, ihan kuin en luottais niihin pätkän vertaa:( Joskus vaan tulee niitä hetkiä, tiedätkö, kun ei tunnista itteään (viikko sitten juoksentelin ketoosissa myhäillen ympäri keittiötä ja vaan availin ja suljin kaappeja vetästyäni noin litran jauho-sokeri-kananmuna-voi-mössöä.. iljettävää, olin vaan että wtf, kuka tää säälittävä henkilö on?) ja miettii et mikä mua estää, mulla on tähänki asti löytyny tahdonvoimaa tehdä elämästäni kurjuutta, miksen mä käytä sitä tahdonvoimaa saadakseni nauttii elämästä ja zip vaan lopettaa tän pelleilyn saman tien.. Mut se ei oo niin helppoo varsinki kun reagoi stressiin, vastoinkäymisiin ja kaikkeen ahmimalla. On niin naurettavan helppoo purkaa vastoinkäymisten, pettymysten ja saamattomuuden aikaansaama viha ja
suru vessanpönttöön, mut tuskallisinta ikinä on itkee ja pyörii ahmimisen jälkeen suihkun lattialla kun on päättäny ettei tukeudu samoihin vanhoihin kaavoihin.. Pysy vahvana, vaikka helppoo ei se ei tuu olemaan. Anna itelles anteeks vastoinkäymiset ja muistele terveenä olemisen hyviä puolia.