Tässä on pätkä kirjastani "Kolmio". Haluaisin saada mielipiteitä, joten kiitos jos vaivaudutte lukemaan/kommentoimaan:
”Sinä valehtelet. Eikö niin?” hän sanoi tomerasti ja katsoi minua. Mietin hetken, kehtaisinko tunnustaa tekoni. Katsoin kuitenkin parhaaksi jatkaa valkoista valhetta, vaikka se tuntuikin inhottavalta. ”En valehtele. Oikeasti!” Tuon sanottuani minua alkoi kaduttaa. Olisi ollut sittenkin parempi tunnustaa kun kerran hän kysyi asiasta suoraan. ”Vai niin... No selvä sitten, uskon sinua.” hän vastasi, mutta aistin hänen katseestaan, ettei hän oikeasti uskonut. Yritin hymyillä hänelle, mutta tuntui kun kasvoni olisivat halvaantuneet. Syyllisyys painoi mielessäni kun helvetin raskas kivi.
Hän nousi seisomaan, nappasi takkinsa tuolin karmilta ja lipui ovea kohti. Hän olisi selvästi lähdössä kotiin, enkä ihmetellyt miksi. ”Minne menet?” kysyin muka hämmästyneenä ja tartuin hänen kädestään kiinni. Hän pysähtyi, muttei vastannut. Siinä hän seisoi hiljaa selin minuun ja tajusin heti, ettei hänellä ollut aikomustakaan vastata. Minua alkoi ketuttaa koko touhu, ja huokasin raskaasti ääneen. Silloin hän käänsi kasvonsa minuun. Hän katsoi minuun koiranpentumaisella katseella. Minun teki kovasti mieli suudella häntä, ja ajattelin että sillä saisin hänet jäämään. Hymyilin, ja koskin kädellä hänen sileää poskeaan. Silloin näin, miten kyyneleet valuivat hänen silmäkulmistaan.Olin siis saanut hänet jopa itkemään. Koitin kuivata kyyneleitä peukalollani, mutta hän veti pikaisesti kasvonsa pois ulottuviltani ja ryntäsi ovesta ulos. Kun hän oli sulkenut oven perässään, rojahdin takaisin tuoliini. Miten onnistuinkaan pilaamaan taas kaiken? Suunnaton viha nousi itseäni vastaan. Jos joku olisi ojentanut minulle aseen, olisin takuuvarmasti ampunut itseäni niin, että joudun kitumaan kuoliaaksi. Silloin olisin ainakin saanut rangaistuksen. Kadutti, kun en ollut silloin lauantaina miettiny asioita loppuun asti. Tuntui, kun jokin peto olisi tunkeutunut minuun, ja ohjannut toimintaani. Se oli riistänyt sydämeni äänen, ja saanut hormonieni halut valtaan. Oikeasti en milloinkaan voisi satuttaa ketään minulle rakasta –en ainakaan tahallani. Olen aina ollut pettämistä vastaan, mutta nyt olin syyllistynyt siihen itse. Potkaisin viereisen tuolin agressiivisesti nurin, ja annoin kasvojeni vajota käsiini –niihin, jotka olivat luvattomasti koskettaneet toisen naisen ihoa. Vihasin itseäni sekunttisekunnilta enemmän. Tuntui, että pääni räjähtäisi kohta, ja syyllisyydentuntuiset aivosoluni tahraisivat huoneen luonnonvalkoiset seinät. Riisuin paitani ja farkkuni nopeasti, ja heitin ne ulko-ovea päin, josta hän oli juuri hetki sitten lähtenyt. Menin sohvan luo, heittäydyin siihen makuulle, ja vedin peiton korviin. Toivoin, etten heräisi enää koskaan ja jos heräisin, niin asioiden olisi parasta olla paremmassa jamassa.
”Sinä valehtelet. Eikö niin?” hän sanoi tomerasti ja katsoi minua. Mietin hetken, kehtaisinko tunnustaa tekoni. Katsoin kuitenkin parhaaksi jatkaa valkoista valhetta, vaikka se tuntuikin inhottavalta. ”En valehtele. Oikeasti!” Tuon sanottuani minua alkoi kaduttaa. Olisi ollut sittenkin parempi tunnustaa kun kerran hän kysyi asiasta suoraan. ”Vai niin... No selvä sitten, uskon sinua.” hän vastasi, mutta aistin hänen katseestaan, ettei hän oikeasti uskonut. Yritin hymyillä hänelle, mutta tuntui kun kasvoni olisivat halvaantuneet. Syyllisyys painoi mielessäni kun helvetin raskas kivi.
Hän nousi seisomaan, nappasi takkinsa tuolin karmilta ja lipui ovea kohti. Hän olisi selvästi lähdössä kotiin, enkä ihmetellyt miksi. ”Minne menet?” kysyin muka hämmästyneenä ja tartuin hänen kädestään kiinni. Hän pysähtyi, muttei vastannut. Siinä hän seisoi hiljaa selin minuun ja tajusin heti, ettei hänellä ollut aikomustakaan vastata. Minua alkoi ketuttaa koko touhu, ja huokasin raskaasti ääneen. Silloin hän käänsi kasvonsa minuun. Hän katsoi minuun koiranpentumaisella katseella. Minun teki kovasti mieli suudella häntä, ja ajattelin että sillä saisin hänet jäämään. Hymyilin, ja koskin kädellä hänen sileää poskeaan. Silloin näin, miten kyyneleet valuivat hänen silmäkulmistaan.Olin siis saanut hänet jopa itkemään. Koitin kuivata kyyneleitä peukalollani, mutta hän veti pikaisesti kasvonsa pois ulottuviltani ja ryntäsi ovesta ulos. Kun hän oli sulkenut oven perässään, rojahdin takaisin tuoliini. Miten onnistuinkaan pilaamaan taas kaiken? Suunnaton viha nousi itseäni vastaan. Jos joku olisi ojentanut minulle aseen, olisin takuuvarmasti ampunut itseäni niin, että joudun kitumaan kuoliaaksi. Silloin olisin ainakin saanut rangaistuksen. Kadutti, kun en ollut silloin lauantaina miettiny asioita loppuun asti. Tuntui, kun jokin peto olisi tunkeutunut minuun, ja ohjannut toimintaani. Se oli riistänyt sydämeni äänen, ja saanut hormonieni halut valtaan. Oikeasti en milloinkaan voisi satuttaa ketään minulle rakasta –en ainakaan tahallani. Olen aina ollut pettämistä vastaan, mutta nyt olin syyllistynyt siihen itse. Potkaisin viereisen tuolin agressiivisesti nurin, ja annoin kasvojeni vajota käsiini –niihin, jotka olivat luvattomasti koskettaneet toisen naisen ihoa. Vihasin itseäni sekunttisekunnilta enemmän. Tuntui, että pääni räjähtäisi kohta, ja syyllisyydentuntuiset aivosoluni tahraisivat huoneen luonnonvalkoiset seinät. Riisuin paitani ja farkkuni nopeasti, ja heitin ne ulko-ovea päin, josta hän oli juuri hetki sitten lähtenyt. Menin sohvan luo, heittäydyin siihen makuulle, ja vedin peiton korviin. Toivoin, etten heräisi enää koskaan ja jos heräisin, niin asioiden olisi parasta olla paremmassa jamassa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kieli on epäloogista ja lapsekasta.
"Vihasin itseäni sekunttisekunnilta enemmän."
"Se oli riistänyt sydämeni äänen, ja saanut hormonieni halut valtaan."
Ensimmäisessä persoonassa esitetty henkilö on romaanissa riskivalinta. Lopputulos on helposti tunkkainen, kuten tässä esimerkissä. Lukijana työläännyn nopeasti, koska henkilö ei vaikuta älykkäältä.
- Sinä valehtelet. Eikö niin? Hän tiuskaisi ja katsoi silmiini. Mietin tunnustaisinko tekoni, tuntui pahalta valehdella, mutten voinut enää perääntyä.
- En valehtele voit luottaa minuun! Tuon sanottuani minua alkoi kaduttaa.
Tässä ihan pieni näyte, miten tekstiä voisi tiivistää ja tehdä siitä raikasta, silti sisältö pysyi täsmälleen samana. Suomen kieli on ihanan rikas. Ohjeeksi antaisin että tarina on se mistä lähdetään. Kirjoita ensin tarina kasaan. Sen jälkeen on aika muokata kerronta lukijaystävälliseen muotoon.
Näin lyhyestä pätkästä on mahdoton antaa kattavaa arviota tarinan sisällöstä.
että teksti on ihan hyvä, mutta sitä pitäisi "stilisoida", eli se pohjakertomus on ihan hyvä, jopa melko hyvin kerrottu, mutta ei se tällaisena toimi, pikkuvirheet pitäisi korjata.
Hyvin kerrottu kuitenkin.
Harjoittele vielä. Sinulla saattaa olla tosi hyvä tarina mielessä, mutta jotenkin se ei vielä tule hyvin esiin tuossa tekstissä.
Mulle tuli sellainen olo, että olit käyttänyt joitakin kielikuvia, kuvailuja ja kliseisiä sanontoja ihan sattumanvaraisesti...Olipa vaikeasti sanottu:P Mutta siis, miksi tuo nainen "lipui" ovea kohti? Vastaako se oikeasti hänen liikkeitään/olemustaan siinä tilanteessa? Ja katsoiko hän sitten tosiaan "koiranpentumaisella katseella"? Se tuntuu epäuskottavalta tuossa tilanteessa.
Kuvailun pitäisi olla sellaista, että se kertoo JUURI kyseisestä henkilöstä ja tilanteesta jotain, ja osuvasti ja omin sanoin. Oli tuossa kyllä myös persoonallisia ilmauksia. Mutta jotenkin tällaiset "suunnaton viha nousi itseäni vastaan" tuntuu lattealta, selittelyltä. Muistaakseni Stephen King on antanut ohjeen: "Näytä, älä selitä".
Lisäksi luulin alusta alkaen, että päähenkilö on nainen, en osaa sanoa miksi. Mutta ihan hätkähdin tuota vieraan naisen koskettelua :D
Mutta huom. teksti ei suinkaan ole toivotonta.. Se vaan vaatii vähän lisää miettimistä.. Ja toisekseen, tämä on vain yhden epäpätevän lukijan mielipide x)
Silmiini pisti tuo "helvetin raskas kivi". Tarkoitako sillä kiveä, joka on helvetin painava, vai kiveä joka sijaitsee helvetissä?
Tämä olisi hyvä tietää lukukokemuksen kannalta...
Älkää nyt olko noin negatiivisia! Voi sitä antaa positiivistäkin palautetta! Haluaisin ensin kysyä, minkä ikäinen olet? Ja oletko nainen/tyttö vai mies/poika ( ei pakko vastata)
Teksi oli hienosti kuvailtua, mutta ehkä hieman liian "jumittavaa.
Romaanin tulisi olla tasapainoinen: - kuvailua ja toimintaa, tasapuolisesti
Kirjassa voi tietysti olla kohtaus jossa kuvaillaa erityisen paljon, mitä tapahtuu.
Ja sitten taas " nopea " kohtaus missä kuvailua on vähemmän. Lyhyen katkelman perusteella on kuitenkin vaikea sanoa, millainen kirja kokonaisuudessa tulee olemaan.
Mutta todella mielenkiintoista teksiä. Jatka ihmeessä kirjoittamista!! ;))
Ihan oikeasti, sinussa on potentiaalia. Tekstistä huomaa, että olet nuori ja sukupuoleltasi sitä kauniimpaa lajia.
Ensinnäkin: jatka kirjoittamista. Kirjoita, kirjoita, kirjoita. Harjoitus tekee mestarin, varsinkin kun lähtökohta on näin hyvä.
Toisekseen: lue, lue, lue. Lue myös kirjoitusoppaita ja osallistu kirjoittajapiireihin, kursseille. Ne auttavat tuossa tekstin hionnassa, jota muut ovat täällä kaivanneet.
Tarvitse hiukan "ulkopuolisia" neuvoja kliseitten ja muitten karikoitten välttämiseen. Ihan alussa silmään pistää "...hän sanoi TOMERASTI". Tällaiset turhat kuvailut ovat yleisiä aloittelijoilla: lukijaa ne saattavat herkästi ärsyttää. Sen tomeruuden tulee käydä ilmi dialogista, ehkä puhujan asennosta jne.
Tyyliin:
Hän seisoi kädet puuskassa, kasvoilla päättäväinen ilme. "Sinä valehtelet." Mietin hetken, tunnustaako. Valehtelun jatkaminen tuntui pahalta, totuuden kertominen vielä pahemmalta.
"Vannon, etten valehtele". Heti sanat lausuttuani kaduin, etten ollut käyttänyt tilaisuutta hyväkseni ja tunnustanut. Nyt siihen olisi ollut tilaisuus, ehkä viimeinen mahdollisuus olla rehellinen.
"Vai niin... kai minun on sitten uskottava". Äänestä kuulsi pettymys, kasvojani kaihtava katse kertoi vielä enemmän.
Pinnistin huulilleni hymyn, se jäi yritykseksi. Syyllisyys teki olosta raskaan.
Hän nousi seisomaan, tarttui takkiinsa, lähti ovea kohti. Kotiaan kohti, enkä voinut väittää ihmetteleväni hänen päätöstään.
"Minne menet?" kysyin siltikin ja tartuin häntä kädestä.
Hän ei vastannut, käänsi vain selkänsä ja arvasin, ettei hänellä ollut aikomustakaan vastata. Huokaisin, koko näytelmä oli niin turhaa, ajanhukkaa.
Silloin hän kääntyi, katseessa näkyi pyyntö. Olisin halunnut suudella häntä, ehkä kosketus olisi saanut hänet jäämään, antamaan anteeksi. Sivelin hänen poskeaan, tummista silmistä valuva kyynel tuntui lämpimältä sormellani.
Ymmärrätkö jujun?
Vähennä adjektiiveja ja luota lukijan ymmärrykseen tajuta asiat, vaikka et väännäkään rautalangasta.
”Valehtelet. Eikö niin?” hän sanoi katsoen minua. Mietin tekoni tunnustamista . Jatkoin kuitenkin valkoista valhettani, vaikka inhotti. ”En valehtele. Oikeasti!” Heti kadutti. Olisi ollut sittenkin parempi tunnustaa, kun kerran suoraan kysyttiin . ”Vai niin... No selvä sitten, uskon sinua.” hän vastasi, mutta ei kuulostanut vilpittömältä. Yritin hymyillä , mutta kasvoni olivat halvaantuneet. Syyllisyys painoi helvetin raskaana.
Hän nousi seisomaan, nappasi takkinsa tuolin karmilta ja meni ovelle. En ihmetellyt sitä. ”Minne menet?” kysyin hämmästystä näytellen ja tartuin hänen käteensä. Hän ei vastannut, ja seisoessaan selin minuun tajusin, ettei hänellä ollut aikomustakaan sellaiseen. Minua alkoi ketuttaa ja huokasin raskaasti. Silloin hän kääntyi minuun päin ja katsoi koiranpentumaisesti. Minun teki kovasti mieli suudella häntä, ja ajattelin saada hänet siten jäämään. Hymyilin ja koskin kädellä hänen poskeaan.