Vuonislahden maisemiin Pielisen rannalle kohonnut kesäteatteri sai huljakan kasteensa tuulisessa heinäkuun illassa.
Heikki Turusen käsikirjoittama ja muutaman ammattilaisen "kantama" näytelmä oli mukavaa katseltavaa.
Turunen "väänsi" tekstissään Olli Tiaisesta inhimillisen, osin omien intohimojensa riepotteleman sotasankarin.
Mikä lienee se perimmäinen totuus - sitä emme voi tarkkaan tietää, mutta kirjailija oli uskaltanut kertoa miehestä seikkoja, joita ihan kaikki eivät allekirjoita.
Uskon, että tarina pyyhkii kuitenkin aika lähellä totuutta.
Suomen historian kannalta saattoi olla parempi, että kävi kuten kävi.
Miksi - sen päätelköön jokainen historiaa tutkittuaan.
Vuonislahtelaisten, noiden periksiantamattomien kylänkehittäjien ja lieksalaisten teatteriharrastajien yhteistyö tuotti makeankirpeän hedelmän!
Hannu Virolaisen ohjastama näytelmä eli lähes koko ajan täysillä.
Välillä navakaksi yltynyt tuuli tosin vei osan vuorosanoista ja nautinnosta.
Kannattaisi ehkä panostaa äänentoistoon. Kyllähän se lisää kustannuksia, mutta kun on tultu näinkin pitkälle niin olen varma sen tuottamasta hyödystä.
Piipussa "päivystänyt" Stool oli messevä juontaja. Jossakin määrin hieman koominen, mutta ehkäpä sellaiseksi tarkoitettukin. Ratkaisu toimi hienosti.
Olli Tiainen jäi aavistuksen etäiseksi. Oliko syy esittäjässä vai siinä, etten tunne rajakapteenin historiaa kovin hyvin?
Päätäpahkaa taivaanrannanmaalariin rakastuva ja vahvasti tunteva tyttönen, josta sittemmin tuli Olli Tiaisen vaimo oli uskottava ja herätti ajatuksia.
Miksi naiset niin herkästi rakastuvat renttuihin?
Hyvä on, myönnetään - kaunis nainen saa minut joskus unohtamaan, että kyseessä on vain näytelmä.
Jos jotakin moittisin niin se on ehkä hieman liiallinen yleisön "kosiskelu", johon syyllistyivät lähes kaikki.
Olisiko vähän vähempi yleisölle puhuminen riittänyt? En tiedä kun ei ole vartailukohtaa.
Hyvää siinä oli se, että vuorosanat kuuluivat paremmin.
Pääasiassa harrastajavoimin tehdyssä näytelmässä ohjaaja on yleensä kovilla.
Harrastajilla kun se into tuppaa olemaan suurempi kuin taito.
Tämä tuli esiin taas kerran, vaikka hyvinhän Virolainen oli porukan "piiskannut".
Harrastajien kannattaisi ehkä miettiä rooliaan vähän enemmän.
Pienikin tehtävä saa ihan uutta jännitettä kun se on harkittu, joskin lienee vaikea keskittyä rooliinsa jos niitä on vaikkapa kolmekin samassa näytelmässä.
Yksikään suoritus ei silti millään muotoa pilannut näytelmää.
Harrastajiltakin nähtiin tosin muutamia ihan verrattomia suorituksia. Pirtin seinustalla keikkunut piru oli tilanteen karmeudesta huolimatta tai ehkä juuri siksi todella hyvä.
Lapset olivat ihan oma lukunsa, vaikka heiltä ei voi odottaa samaa pitkäjänteistä paneutumista kuin aikuisilta niin silti lapset selviytyivät osistaan hyvin.
Pienistä puutteista huolimatta Vuonislahdessa tehtiin ja tehdään upeaa jälkeä.
Onnea ja menestystä heille!
Heikki Turusen käsikirjoittama ja muutaman ammattilaisen "kantama" näytelmä oli mukavaa katseltavaa.
Turunen "väänsi" tekstissään Olli Tiaisesta inhimillisen, osin omien intohimojensa riepotteleman sotasankarin.
Mikä lienee se perimmäinen totuus - sitä emme voi tarkkaan tietää, mutta kirjailija oli uskaltanut kertoa miehestä seikkoja, joita ihan kaikki eivät allekirjoita.
Uskon, että tarina pyyhkii kuitenkin aika lähellä totuutta.
Suomen historian kannalta saattoi olla parempi, että kävi kuten kävi.
Miksi - sen päätelköön jokainen historiaa tutkittuaan.
Vuonislahtelaisten, noiden periksiantamattomien kylänkehittäjien ja lieksalaisten teatteriharrastajien yhteistyö tuotti makeankirpeän hedelmän!
Hannu Virolaisen ohjastama näytelmä eli lähes koko ajan täysillä.
Välillä navakaksi yltynyt tuuli tosin vei osan vuorosanoista ja nautinnosta.
Kannattaisi ehkä panostaa äänentoistoon. Kyllähän se lisää kustannuksia, mutta kun on tultu näinkin pitkälle niin olen varma sen tuottamasta hyödystä.
Piipussa "päivystänyt" Stool oli messevä juontaja. Jossakin määrin hieman koominen, mutta ehkäpä sellaiseksi tarkoitettukin. Ratkaisu toimi hienosti.
Olli Tiainen jäi aavistuksen etäiseksi. Oliko syy esittäjässä vai siinä, etten tunne rajakapteenin historiaa kovin hyvin?
Päätäpahkaa taivaanrannanmaalariin rakastuva ja vahvasti tunteva tyttönen, josta sittemmin tuli Olli Tiaisen vaimo oli uskottava ja herätti ajatuksia.
Miksi naiset niin herkästi rakastuvat renttuihin?
Hyvä on, myönnetään - kaunis nainen saa minut joskus unohtamaan, että kyseessä on vain näytelmä.
Jos jotakin moittisin niin se on ehkä hieman liiallinen yleisön "kosiskelu", johon syyllistyivät lähes kaikki.
Olisiko vähän vähempi yleisölle puhuminen riittänyt? En tiedä kun ei ole vartailukohtaa.
Hyvää siinä oli se, että vuorosanat kuuluivat paremmin.
Pääasiassa harrastajavoimin tehdyssä näytelmässä ohjaaja on yleensä kovilla.
Harrastajilla kun se into tuppaa olemaan suurempi kuin taito.
Tämä tuli esiin taas kerran, vaikka hyvinhän Virolainen oli porukan "piiskannut".
Harrastajien kannattaisi ehkä miettiä rooliaan vähän enemmän.
Pienikin tehtävä saa ihan uutta jännitettä kun se on harkittu, joskin lienee vaikea keskittyä rooliinsa jos niitä on vaikkapa kolmekin samassa näytelmässä.
Yksikään suoritus ei silti millään muotoa pilannut näytelmää.
Harrastajiltakin nähtiin tosin muutamia ihan verrattomia suorituksia. Pirtin seinustalla keikkunut piru oli tilanteen karmeudesta huolimatta tai ehkä juuri siksi todella hyvä.
Lapset olivat ihan oma lukunsa, vaikka heiltä ei voi odottaa samaa pitkäjänteistä paneutumista kuin aikuisilta niin silti lapset selviytyivät osistaan hyvin.
Pienistä puutteista huolimatta Vuonislahdessa tehtiin ja tehdään upeaa jälkeä.
Onnea ja menestystä heille!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kiitos!
Tiettävästi näytännöt jatkuvat seuraavanakin kesänä.
Kesälle 2010 voisitte ottaa Simo Hurtan (Eino Leino).
Siinä jatkuisi paikallishistoria-sarja.
Eihän se tosin ole välttämättömyys.
Mitenkäs sinne saisi järjestettyä operetin?
Kreivitär Mariza, Lepakko tai Valkoinen Hevonen...
Orfeus kanalass..., ei kun Manalassa.
Savonlinnassa on ooppera ja Vuonislahdessa olisi operetti.