Haluan kertoa teille siitä, miten minusta tuli, mikä tuli. Toivon, että Te, jotka olette vasta sairautenne alkuvaiheessa, saisitte rohkeutta hakea apua, ennen kuin on liian myöhäistä. Tällaista helvettiä ei toivoisi edes pahimmalle vihollisellekaan. Toivon, että jaksaisitte lukea tämän loppuun.
Olen 18-vuotias nuori nainen ja minulla on ollut ruokaan liittyvää häiriökäyttäytymistä jo viisi vuotta. Vakavaa bulimiaa (toisin sanoen ahmin ja oksennan 3-6 kertaa päivässä) on ollut lähes neljä vuotta. Nyt tiedän, että tällaista loppuelämäni tulee olemaan, kunnes "kone" sammuu. Tällaisilla elämäntavoilla siihen tuskin menee pitkään.
Anoreksiaa sairastin noin vuoden verran 13-14 vuotiaana. Siitä kaikki alkoi. Olin koulussa tunnollinen tyttö, ja yhdeksännen luokan päättötodistuksen keskiarvo oli 9,7. Alimmillani painoin 39 kg (tosin punnituksissa join vettä niin paljon, että vaaka näytti 42 kg.) Koulussakin huomattiin valtava painonpudotus, joka oli noin 15 kg. Jälkikäteen minua surettaa -oikeastaan suututtaa - että niin vamhemmat, terveydenhoitaja kuin kouluLÄÄKÄRIKIN uskoivat kaikki, kun väitin syöväni täysin normaalisti ja että painonpudotus johtui vain uudesta juoksuharrastuksestani ja pituuskasvusta. Kaikki myös uskoivat, että menkkani tulivat täysin normaalisti, kun niin sanoin. Lääkäri totesi, että painoni oli pudonnut 19 prosenttia alkupainosta (15 prosenttia on raja tutkimuksiin), mutta kun sanoin olevani OK, tutkimukset jäivät tekemättä. Ihmettelen syvästi, miksi vanhempani eivät heivanneet minua suoraan suljetulle osastolle. Muistan niin elävästi keskustelun autossa, jonka kävin isäni kanssa: hän huusi minulle, että minun täytyi alkaa syödä ja läiskäsi käteeni omenan ja sanoi, että hän haluaa nähdä, kun syön sen. Minä itkin ja huusin, että olen syönyt jo aamupalan; niin paljon etten jaksanut muruakaan. Sinä päivänä kaikki räjähti käsiin: koko päivän itkin paniikissa koulussa. Lopulta lähdin kotiin. Myöhemmin luokanvalvojani soitti perään ja kysyi, enhän vain aikonut satuttaa itseäni. Vastasin en. Käteäni koristivat veriset ja turvonneet ruutu- ja ympyräkuviot, jotka olin itseeni kaivertanut.
Bulimiaksi anoreksia muuttui, kun lopulta tajusin, että jäisin kiinni, jos jatkaisin samaan malliin. Niinpä aloin yhtäkkiä syödä. Paljon. Ja oksentaa. Pian opin oksentamaan ilman sormia ja täysin ääneti. Mikään ei enää rajoittanut minua - pystyin tekemään sen missä vain ja milloin vain, eikä kukaan huomaisi!
Kun menin lukioon, sain paljon uusia ihania ystäviä ja tajusin äkkiä, ettei koulu ollutkaan minulle kaikki kaikessa. Minä, entinen kiltti tyttö aloin juoda, käyttää sekaisin kaiken maailman lääkkeitä ja harrastaa yhden illan suhteita.
Nykyään minusta tuntuu, että olen bulimikko, koska olen vain riippuvainen ahmimisesta ja oksentamisen aiheuttamasta hyvänolon tunteesta. En ole enää yhtä pakkomielteinen painostani: painan nyt 47 kg ja olen erittäin tyytyväinen; en edes haluaisi painaa vähempää! Periaatteessa minusta tuntuu, että olisin oikeastaan aika onnellinen ilman tätä sairautta, mutta onkohan näin? Voiko todellakin olla, että bulimia on minulle vain "tapa?" Miksi sitten olen harrastanut vain irtosuhteita? Kunnioitanko minä itseäni? Entä miksi syön silloin tällöin iltaisin erinäisiä lääkkeitä sekaisin, jotta rauhoittuisin ja saisin unta? Minullahan on kaikki lähes täydellisesti: olen kaunis, minulla on unelmakroppa (ja olen siis sitä mieltä ihan itsekin, mikä onkin melko kummallista), olen fiksu; koulu sujuu hyvin, vaikken siitä stressaakaan, miehet juoksee perässä, olen itsevarma (tämäkin on todella ristiriitaista sairauteni kanssa), olen sosiaalinen ja puhelias. Mutta silti. Olen toisaalta niin väsynyt. Niin yksin. Syyllisyys, joka minussa elää on valtava. Laskin juuri, että vuosittain oksennan noin 3600 litraa RUOKAA ulos. Sillä aikaa, kun toisella puolella maapalloa ihmiset kärsivät nälästä. Minä en ansaitse olla täällä.
Viimeiset neljä vuotta JOKAINEN sivu päiväkirjastani on päättynyt näihin sanoihin: olisin mieluummin kuollut.
Kaikki ei ole nyt hyvin. Minä olen tosi tosi kipeä.
Voimia kaikille
Olen 18-vuotias nuori nainen ja minulla on ollut ruokaan liittyvää häiriökäyttäytymistä jo viisi vuotta. Vakavaa bulimiaa (toisin sanoen ahmin ja oksennan 3-6 kertaa päivässä) on ollut lähes neljä vuotta. Nyt tiedän, että tällaista loppuelämäni tulee olemaan, kunnes "kone" sammuu. Tällaisilla elämäntavoilla siihen tuskin menee pitkään.
Anoreksiaa sairastin noin vuoden verran 13-14 vuotiaana. Siitä kaikki alkoi. Olin koulussa tunnollinen tyttö, ja yhdeksännen luokan päättötodistuksen keskiarvo oli 9,7. Alimmillani painoin 39 kg (tosin punnituksissa join vettä niin paljon, että vaaka näytti 42 kg.) Koulussakin huomattiin valtava painonpudotus, joka oli noin 15 kg. Jälkikäteen minua surettaa -oikeastaan suututtaa - että niin vamhemmat, terveydenhoitaja kuin kouluLÄÄKÄRIKIN uskoivat kaikki, kun väitin syöväni täysin normaalisti ja että painonpudotus johtui vain uudesta juoksuharrastuksestani ja pituuskasvusta. Kaikki myös uskoivat, että menkkani tulivat täysin normaalisti, kun niin sanoin. Lääkäri totesi, että painoni oli pudonnut 19 prosenttia alkupainosta (15 prosenttia on raja tutkimuksiin), mutta kun sanoin olevani OK, tutkimukset jäivät tekemättä. Ihmettelen syvästi, miksi vanhempani eivät heivanneet minua suoraan suljetulle osastolle. Muistan niin elävästi keskustelun autossa, jonka kävin isäni kanssa: hän huusi minulle, että minun täytyi alkaa syödä ja läiskäsi käteeni omenan ja sanoi, että hän haluaa nähdä, kun syön sen. Minä itkin ja huusin, että olen syönyt jo aamupalan; niin paljon etten jaksanut muruakaan. Sinä päivänä kaikki räjähti käsiin: koko päivän itkin paniikissa koulussa. Lopulta lähdin kotiin. Myöhemmin luokanvalvojani soitti perään ja kysyi, enhän vain aikonut satuttaa itseäni. Vastasin en. Käteäni koristivat veriset ja turvonneet ruutu- ja ympyräkuviot, jotka olin itseeni kaivertanut.
Bulimiaksi anoreksia muuttui, kun lopulta tajusin, että jäisin kiinni, jos jatkaisin samaan malliin. Niinpä aloin yhtäkkiä syödä. Paljon. Ja oksentaa. Pian opin oksentamaan ilman sormia ja täysin ääneti. Mikään ei enää rajoittanut minua - pystyin tekemään sen missä vain ja milloin vain, eikä kukaan huomaisi!
Kun menin lukioon, sain paljon uusia ihania ystäviä ja tajusin äkkiä, ettei koulu ollutkaan minulle kaikki kaikessa. Minä, entinen kiltti tyttö aloin juoda, käyttää sekaisin kaiken maailman lääkkeitä ja harrastaa yhden illan suhteita.
Nykyään minusta tuntuu, että olen bulimikko, koska olen vain riippuvainen ahmimisesta ja oksentamisen aiheuttamasta hyvänolon tunteesta. En ole enää yhtä pakkomielteinen painostani: painan nyt 47 kg ja olen erittäin tyytyväinen; en edes haluaisi painaa vähempää! Periaatteessa minusta tuntuu, että olisin oikeastaan aika onnellinen ilman tätä sairautta, mutta onkohan näin? Voiko todellakin olla, että bulimia on minulle vain "tapa?" Miksi sitten olen harrastanut vain irtosuhteita? Kunnioitanko minä itseäni? Entä miksi syön silloin tällöin iltaisin erinäisiä lääkkeitä sekaisin, jotta rauhoittuisin ja saisin unta? Minullahan on kaikki lähes täydellisesti: olen kaunis, minulla on unelmakroppa (ja olen siis sitä mieltä ihan itsekin, mikä onkin melko kummallista), olen fiksu; koulu sujuu hyvin, vaikken siitä stressaakaan, miehet juoksee perässä, olen itsevarma (tämäkin on todella ristiriitaista sairauteni kanssa), olen sosiaalinen ja puhelias. Mutta silti. Olen toisaalta niin väsynyt. Niin yksin. Syyllisyys, joka minussa elää on valtava. Laskin juuri, että vuosittain oksennan noin 3600 litraa RUOKAA ulos. Sillä aikaa, kun toisella puolella maapalloa ihmiset kärsivät nälästä. Minä en ansaitse olla täällä.
Viimeiset neljä vuotta JOKAINEN sivu päiväkirjastani on päättynyt näihin sanoihin: olisin mieluummin kuollut.
Kaikki ei ole nyt hyvin. Minä olen tosi tosi kipeä.
Voimia kaikille
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tarinasi on niin samanlainen kuin minunkin!! Minäkin olen 18-vuotias ja olen oksennellut jo neljä vuotta. Anoreksiaa en ole kuitenkaan sairastanut. Itsekin olen oppinut oksentamaan vatsalihaksilla ja voin oksentaa missävaan. Olen myöskin laihtunut paljon. 73kg-->48kg ja olen melko tyytyväinen itseeni. Oksennan kuitenkin enemmän vuodessa kuin sinä.......... Toisaalta tekee mieli hakea apua, mutta en vain osaa, koska oksentaminen on vain tapa. Tuntuisi oudolle elää ilman sitä.. Mietin itsekin itsemurhaa ja kuolemista joka päivä.
Kiitos tarinastasi.. Luulin olevani ainut, jolla bulimia on mennyt jo näinkin pitkälle ja joka voisi ymmärtää minua..
Totta on, että kukaan ei voi auttaa jos toinen ei ole motivoitunut ottamaan apua vastaan. Toisaalta tietyntasoinen pakkohoito on myös kaikkien ajan haaskausta jos kuitenkin kaikkien tuki - ja apukeinojen päätyttyä ihminen palaa lähtötilanteeseen.
Teillä kummallakin tulevaisuus näyttää huonolta ja kuten itsekin totesitte elämänlanka jo hauraalta. Harmi vain, ettette saa nauttia elämän hyvista ja syvällisistä puolista ja siitä, että itse elämä on jo lahja, jota tulisi arvostaa.
Bulimia ei ole elämätapa vaan oire jostakin ja siihen on kyllä parannuskeinoja, jos vain suostuu ja näkee vaivan niihin tutustumiseen ja läpikäymiseen. Ihmiset, varsinkin ammattiauttajat esim. kouluterveydenhoitajat, ovat inhimillisiä ja ymmärtäviä ihmisiä ja jos heiltä aidosti haluaa apua, sitä kyllä saa.
Tutustukaa edes parin viikon ajan elämään ilman oksennuksia ja jatkakaa sitten taas bulimikon elämää, mikäli se tuntuu paremmalta vaihtoehdolta.
En menisi pakkohoitoon vaikka mikä olisi. Sama olisi sitten tappaa itsensä, jos joku yrittäisi pakottaa. Niin ja että minä olen ajatuksellisesti syvällinen vaikka tämä sairaus voi ulkopuolisesta pinnalliselta tuntuakin. Ja arvostankin elämää, vaikka se ei siltä näytä, olen vain ajautunut aivan väärille poluille. Kunpa voisinkin olla oksentamatta-edes päivän, mutta en voi. Tiedän miltä viikko ilman oksentamista tuntuu-joskus 3 vuotta sitten taisin onnistua. Se lisäsi stressiäni, kun piti olla todella niukalla ruokavaliolla, etten lihoisi. Lihosin kilon, vaikka söin tosi vähän. Ja nyt elimisyöni on vielä enemmän sekaisin. Atkinsindieetti voisi sopia minulle, kun kaikki hiilihydrsstti turvottaa ja aiheuttaa ahmimishimon ja ei pidä nälkää. Siinä on vain yksi mutta; en syö lihaa... kalaa kylläkin syön..
Miten kauan sinä olet ollut parantuneena?
Sinä pystyt kuvaamaan ainakin näennäisesti objektiivisesti tilaasi. Mikset pystyisi sitten parantumaankin? Mielestäni ei pakkohoito ole ainoa vaihtoehto, vaan pitäisi onnistua myös jonkinlainen avohoito.
Bulimia on iso osa elämääsi, joten bulimian korvaamiseksi elämääsi on saatava tilalle jotakin huomattavaa täytettä. Olet älykäs, joten varmasti se onnistuu, vaikka työtä ja asenteiden ja käyttäytymismallien muokkausta kaikkine takapakkineen se vaatii. Jonkin mukavan terapeutin kanssa homma voisi onnistua. Sinulla on aineksia normaaliin elämään, älä anna periksi!!!
Terveyspuolella on tosi paljon myös täysiä kusipäitä, joten varaudu siihen, että jos haet apua, niin sinua 1) ei uskota tai 2) tulkitaan täysin väärin. Käy kuitenkin juttelemassa jonkun ulkopuolisen kanssa, et ole toivoton tapaus!
Mä oon joutunut syömishäiriön takia monta kertaa sairalaan pakkohoitoon ja todella aina sieltä päästyäni luisunut takaisin. Tällä kertaa en enää sinne sairaalaan mene. Ekan kerran ja seuraavat 10 olin siellä hospissa anon takia. Nyt kun vihdoin päästivät mut (taas) pois rupesin kyllä syömään, mutta ongelmaksi tulikin bulimia, vaikka olisin todellakin paljon mielummin syömättä. Yritin siis sanoa että kun syömishäiriöstä "jää kiinni" niin siinä hyvin nopeesti saattaa joutua pakkohoitoon, joka ei ole kivaa... Eikä siinä enää potilaan mielipiteillä paljon ole väliä, paitsi jos osaa valehdella hyvin.