Haluan kertoa teille siitä, miten minusta tuli, mikä tuli. Toivon, että Te, jotka olette vasta sairautenne alkuvaiheessa, saisitte rohkeutta hakea apua, ennen kuin on liian myöhäistä. Tällaista helvettiä ei toivoisi edes pahimmalle vihollisellekaan. Toivon, että jaksaisitte lukea tämän loppuun.
Olen 18-vuotias nuori nainen ja minulla on ollut ruokaan liittyvää häiriökäyttäytymistä jo viisi vuotta. Vakavaa bulimiaa (toisin sanoen ahmin ja oksennan 3-6 kertaa päivässä) on ollut lähes neljä vuotta. Nyt tiedän, että tällaista loppuelämäni tulee olemaan, kunnes "kone" sammuu. Tällaisilla elämäntavoilla siihen tuskin menee pitkään.
Anoreksiaa sairastin noin vuoden verran 13-14 vuotiaana. Siitä kaikki alkoi. Olin koulussa tunnollinen tyttö, ja yhdeksännen luokan päättötodistuksen keskiarvo oli 9,7. Alimmillani painoin 39 kg (tosin punnituksissa join vettä niin paljon, että vaaka näytti 42 kg.) Koulussakin huomattiin valtava painonpudotus, joka oli noin 15 kg. Jälkikäteen minua surettaa -oikeastaan suututtaa - että niin vamhemmat, terveydenhoitaja kuin kouluLÄÄKÄRIKIN uskoivat kaikki, kun väitin syöväni täysin normaalisti ja että painonpudotus johtui vain uudesta juoksuharrastuksestani ja pituuskasvusta. Kaikki myös uskoivat, että menkkani tulivat täysin normaalisti, kun niin sanoin. Lääkäri totesi, että painoni oli pudonnut 19 prosenttia alkupainosta (15 prosenttia on raja tutkimuksiin), mutta kun sanoin olevani OK, tutkimukset jäivät tekemättä. Ihmettelen syvästi, miksi vanhempani eivät heivanneet minua suoraan suljetulle osastolle. Muistan niin elävästi keskustelun autossa, jonka kävin isäni kanssa: hän huusi minulle, että minun täytyi alkaa syödä ja läiskäsi käteeni omenan ja sanoi, että hän haluaa nähdä, kun syön sen. Minä itkin ja huusin, että olen syönyt jo aamupalan; niin paljon etten jaksanut muruakaan. Sinä päivänä kaikki räjähti käsiin: koko päivän itkin paniikissa koulussa. Lopulta lähdin kotiin. Myöhemmin luokanvalvojani soitti perään ja kysyi, enhän vain aikonut satuttaa itseäni. Vastasin en. Käteäni koristivat veriset ja turvonneet ruutu- ja ympyräkuviot, jotka olin itseeni kaivertanut.
Bulimiaksi anoreksia muuttui, kun lopulta tajusin, että jäisin kiinni, jos jatkaisin samaan malliin. Niinpä aloin yhtäkkiä syödä. Paljon. Ja oksentaa. Pian opin oksentamaan ilman sormia ja täysin ääneti. Mikään ei enää rajoittanut minua - pystyin tekemään sen missä vain ja milloin vain, eikä kukaan huomaisi!
Kun menin lukioon, sain paljon uusia ihania ystäviä ja tajusin äkkiä, ettei koulu ollutkaan minulle kaikki kaikessa. Minä, entinen kiltti tyttö aloin juoda, käyttää sekaisin kaiken maailman lääkkeitä ja harrastaa yhden illan suhteita.
Nykyään minusta tuntuu, että olen bulimikko, koska olen vain riippuvainen ahmimisesta ja oksentamisen aiheuttamasta hyvänolon tunteesta. En ole enää yhtä pakkomielteinen painostani: painan nyt 47 kg ja olen erittäin tyytyväinen; en edes haluaisi painaa vähempää! Periaatteessa minusta tuntuu, että olisin oikeastaan aika onnellinen ilman tätä sairautta, mutta onkohan näin? Voiko todellakin olla, että bulimia on minulle vain "tapa?" Miksi sitten olen harrastanut vain irtosuhteita? Kunnioitanko minä itseäni? Entä miksi syön silloin tällöin iltaisin erinäisiä lääkkeitä sekaisin, jotta rauhoittuisin ja saisin unta? Minullahan on kaikki lähes täydellisesti: olen kaunis, minulla on unelmakroppa (ja olen siis sitä mieltä ihan itsekin, mikä onkin melko kummallista), olen fiksu; koulu sujuu hyvin, vaikken siitä stressaakaan, miehet juoksee perässä, olen itsevarma (tämäkin on todella ristiriitaista sairauteni kanssa), olen sosiaalinen ja puhelias. Mutta silti. Olen toisaalta niin väsynyt. Niin yksin. Syyllisyys, joka minussa elää on valtava. Laskin juuri, että vuosittain oksennan noin 3600 litraa RUOKAA ulos. Sillä aikaa, kun toisella puolella maapalloa ihmiset kärsivät nälästä. Minä en ansaitse olla täällä.
Viimeiset neljä vuotta JOKAINEN sivu päiväkirjastani on päättynyt näihin sanoihin: olisin mieluummin kuollut.
Kaikki ei ole nyt hyvin. Minä olen tosi tosi kipeä.
Voimia kaikille
Olen 18-vuotias nuori nainen ja minulla on ollut ruokaan liittyvää häiriökäyttäytymistä jo viisi vuotta. Vakavaa bulimiaa (toisin sanoen ahmin ja oksennan 3-6 kertaa päivässä) on ollut lähes neljä vuotta. Nyt tiedän, että tällaista loppuelämäni tulee olemaan, kunnes "kone" sammuu. Tällaisilla elämäntavoilla siihen tuskin menee pitkään.
Anoreksiaa sairastin noin vuoden verran 13-14 vuotiaana. Siitä kaikki alkoi. Olin koulussa tunnollinen tyttö, ja yhdeksännen luokan päättötodistuksen keskiarvo oli 9,7. Alimmillani painoin 39 kg (tosin punnituksissa join vettä niin paljon, että vaaka näytti 42 kg.) Koulussakin huomattiin valtava painonpudotus, joka oli noin 15 kg. Jälkikäteen minua surettaa -oikeastaan suututtaa - että niin vamhemmat, terveydenhoitaja kuin kouluLÄÄKÄRIKIN uskoivat kaikki, kun väitin syöväni täysin normaalisti ja että painonpudotus johtui vain uudesta juoksuharrastuksestani ja pituuskasvusta. Kaikki myös uskoivat, että menkkani tulivat täysin normaalisti, kun niin sanoin. Lääkäri totesi, että painoni oli pudonnut 19 prosenttia alkupainosta (15 prosenttia on raja tutkimuksiin), mutta kun sanoin olevani OK, tutkimukset jäivät tekemättä. Ihmettelen syvästi, miksi vanhempani eivät heivanneet minua suoraan suljetulle osastolle. Muistan niin elävästi keskustelun autossa, jonka kävin isäni kanssa: hän huusi minulle, että minun täytyi alkaa syödä ja läiskäsi käteeni omenan ja sanoi, että hän haluaa nähdä, kun syön sen. Minä itkin ja huusin, että olen syönyt jo aamupalan; niin paljon etten jaksanut muruakaan. Sinä päivänä kaikki räjähti käsiin: koko päivän itkin paniikissa koulussa. Lopulta lähdin kotiin. Myöhemmin luokanvalvojani soitti perään ja kysyi, enhän vain aikonut satuttaa itseäni. Vastasin en. Käteäni koristivat veriset ja turvonneet ruutu- ja ympyräkuviot, jotka olin itseeni kaivertanut.
Bulimiaksi anoreksia muuttui, kun lopulta tajusin, että jäisin kiinni, jos jatkaisin samaan malliin. Niinpä aloin yhtäkkiä syödä. Paljon. Ja oksentaa. Pian opin oksentamaan ilman sormia ja täysin ääneti. Mikään ei enää rajoittanut minua - pystyin tekemään sen missä vain ja milloin vain, eikä kukaan huomaisi!
Kun menin lukioon, sain paljon uusia ihania ystäviä ja tajusin äkkiä, ettei koulu ollutkaan minulle kaikki kaikessa. Minä, entinen kiltti tyttö aloin juoda, käyttää sekaisin kaiken maailman lääkkeitä ja harrastaa yhden illan suhteita.
Nykyään minusta tuntuu, että olen bulimikko, koska olen vain riippuvainen ahmimisesta ja oksentamisen aiheuttamasta hyvänolon tunteesta. En ole enää yhtä pakkomielteinen painostani: painan nyt 47 kg ja olen erittäin tyytyväinen; en edes haluaisi painaa vähempää! Periaatteessa minusta tuntuu, että olisin oikeastaan aika onnellinen ilman tätä sairautta, mutta onkohan näin? Voiko todellakin olla, että bulimia on minulle vain "tapa?" Miksi sitten olen harrastanut vain irtosuhteita? Kunnioitanko minä itseäni? Entä miksi syön silloin tällöin iltaisin erinäisiä lääkkeitä sekaisin, jotta rauhoittuisin ja saisin unta? Minullahan on kaikki lähes täydellisesti: olen kaunis, minulla on unelmakroppa (ja olen siis sitä mieltä ihan itsekin, mikä onkin melko kummallista), olen fiksu; koulu sujuu hyvin, vaikken siitä stressaakaan, miehet juoksee perässä, olen itsevarma (tämäkin on todella ristiriitaista sairauteni kanssa), olen sosiaalinen ja puhelias. Mutta silti. Olen toisaalta niin väsynyt. Niin yksin. Syyllisyys, joka minussa elää on valtava. Laskin juuri, että vuosittain oksennan noin 3600 litraa RUOKAA ulos. Sillä aikaa, kun toisella puolella maapalloa ihmiset kärsivät nälästä. Minä en ansaitse olla täällä.
Viimeiset neljä vuotta JOKAINEN sivu päiväkirjastani on päättynyt näihin sanoihin: olisin mieluummin kuollut.
Kaikki ei ole nyt hyvin. Minä olen tosi tosi kipeä.
Voimia kaikille
Vastaukset 9
Vanhimmat
Voimia sulle kovasti!!!! Itse olen vain ahmija ja sitä myötä vain ylipainoinen. Että ei minulla mitään hätää taida ollakaan, vaikka yritän joka päivä uudelleen aloittaa laihduttamisen ja se päätyy sitten aina äärettömään ahmimiseen. Oletko koskaan yrittänyt mitään lääkkeitä tuohon bulimiaan?
En ole :( Tosiaan tämä sairaushan on vain omassa tiedossani ja se tekeekin kaikesta entistä raskaampaa :( En yksinkertaisesti vain pystyisi kertomaan siitä kellekään (edes lääkärille), hävettää muutenkin niin paljon! Ihmettä tässä tarvittaisiin, olen toivoton tapaus :( :(
Luin tarinasi, kiitos kun jaat sen. Haluaisin sanoa sinulle että älä pelkää hakea apua, sinun ei tarvitse hävetä oireitasi. Tuhannet ja tuhannet ihmiset kärsivät samoista oireista, se on sairaus, ei valintasi. Toivotonta tapausta ei ole olemassa, olen siitä täysin varma. Ihmiset parantuvat kaiken sortin syömishäiriöistä kymmenienkin vuosien sairastelun jälkeen. Se on fakta, olen nähnyt. Pyydän, pyydän sua hakemaan apua! Olet sen arvoinen! Paljon lämpimiä ajatuksia sinnepäin =)
Olet tosi kipeä, eikä siinä taida paljon voimien toivottelu auttaa. Sinä tarvitset apua, ja mietin täällä pääni puhki, mistä voisit sitä saada. Tuntuu siltä, että vaikka sinulla on pitkä sairaushistoria ja tiedostat hyvin sen vaiheet, niin olet jäänyt vaille henkisen puolen tukea. Jo pelkästään oikeanlainen lääkitys voisi auttaa, mutta ihan selvästi olet psyykkisen avun tarpeessa. Etkö uskaltaisi kertoa vanhemmillesi, että syömisessäsi on paljon pielessä. Vaikka oletkin 18v nuori nainen, olet ainakin minun näkökulmastani lapsi, joka tarvitsee myös vanhempiensa apua. Jos tämä ei onnistu, niin mene rohkeasti vaan lääkäriin. Joko koulu yms. terveydenhuoltoon tai terveyskeskukseen. Jos et uskalla sanoa mitään, niin kerro, että vaikka esim. minä olen kehoittanut sinua hakemaan apua ja näyttämään tuon kirjoittamasi viestin lääkärille. Syömishäiriöisten hoito on ihan viime vuosina mennyt kovasti eteenpäin ja lääkäri kyllä tietää mistä saat apua esim. terapian muodossa. Olet vasta loppuelämäsi alkumetreillä, joten nyt kannattaa miettiä, mitä siltä haluat. Vaadi, että sinusta pidetään huolta. Olet ehdottomasti sen arvoinen.
Kiitos viestistäsi! Rupesin miettimään tarkemmin syitä siihen, miksi minulle on niin mahdotonta puhua asiasta kenellekään, ja luulen että syy on siinä, etten luota ihmisiin. Kun olin pieni, kaikkein läheisimmät ihmiset ympärilläni kommentoivat puoliksi leikillään "läskejäni" ja tukevuuttani (vaikka olin aivan normaali.) Aina, kun söin sanottiin, että kannattaa varoa, ettei perse kasva. Kukaan ei tosiaan tiennyt, kuinka paljon tuo satutti minua. Minusta tuntuu muutenkin, etteivät edes omat vanhempani tunne minua: he eivät tiedä, että olen erittäin herkkä, he eivät tiedä että olen valtavan empaattinen ihminen - he eivät edes tiedä, että osaan laulaa todella hyvin. Vanhempani ovat aina halunneet ymmärtää minun olevan matemaattisesti jne. lahjakas ja esim. musiikillisesti täysin taitamaton. Ja mikä kaikkein ironisinta: heillä ei ole aavistustakaan, että olen sairastanut bulimiaa neljä vuotta. Äidilläni on ollut myös ryyppykausia, jotka ovat myös omalla tavallaan vaikuttaneet suhteeseemme.
Lisäksi minusta tuntuu kuin olisin jotenkin yhteiskunnan pohjasakkaa, sillä se mitä teen on NIIN VÄÄRIN. En halua olla vaivaksi. En halua pettää kaikkia paljastamalla, että olen valehdellut kaikki nämä vuodet. En myöskään halua saada kaikkien ihmisten edessä bulimikko-leimaa. *Huokaus.* Syitähän riittää.
Ja tällaisenahan he minut haluavat. He auttoivat minua rakentamaan itsestäni tämän, mikä olen. Sen kaikki tekivät minulle selväksi jo pikkutyttönä.
Voi miten tuttua. Jokaisen historia vaikuttaa siihen, mitä meistä tulee. Ihmiset tekevät virheitä tietoisesti ja tiedostamatta. Samassa perheessä toinen sairastuu, toinen ei. Itse ajattelisin, että ainakin meillä sairauden syy oli kommunikaatio-ongelma. Se, että herkkä nuori ei osannut tuoda ajatuksiaan ja toiveitaan selkeästi esille, halusi ehkä miellyttääkin jne. Ja toisaalta vanhemmat eivät ymmärtäneet "viestejä". Kuvittelivat tämän nuoren olevan samanlainen kuin sisarukset tai pitävän tietyistä asioista.Tässä tilanteessa sairauden oli pakko puhkaista kupla. Herättää vanhemmat, opettaa nuori ilmaisemaan tunteitaan.Sinulla on oikeus saada äänesi kuuluville. Sinun pitää saada kertoa mistä pidät ja mitä inhoat. Vanhempien tehtävä on kestää totuus. Sinä et ole tehnyt mitään väärin. Bulimia on sairaus ja siihen kuuluu olennaisesti valehteleminen. Vanhempasikaan eivät välttämättä ole tehneet suuria virheitä. Sairaus on niin monen tekijän summa. Äidilläsi on varmaan oma historiansa, joka on saanut aikaan riippuvuuden alkoholiin. Luulen, että hän ymmärtää sinua. Ole onnellinen, että sinun riippuvuutesi puhkesi nyt, kun sille vielä voidaan paljonkin tehdä. Onhan historiasi kuitenkin vielä melko lyhyt ja voit oikein mielellään alkaa rakentaa itsestäsi sen, joka olet. Hae itsellesi apua. Kenenkään ulkopuolisen ei sairaudestasi tarvitse tietää mitään. Lääkäreillä ym. on vaitiolovelvollisuus, eikä sinun tältä istumalta tarvitse päättää kenelle kerrot ja mitä. Sitä voi sitten miettiä esim. hoitojutuissa.
Se mikä on ollut, on mennyt. Älä ihmeessä märehdi menneessä ja "toisten sanomisissa" ja anna niille sanomisille merkityksiä, joita ei ole. JOs vanhempasi eivät tunne sinua, he eivät tunne sinua ja sillä sipuli. VOit joko kertoa itsestäsi heille ja tutustuttaa itsesi heille tai sitten olla välittämättä ja keskittyä elämään oikeaa elämää.
Ihmisillä ei niin kauheasti ole odotuksia sinua kohtaan, sinä itse oletat niin. On satoja ihmisiä, jotka ovat kertoneet paljon aremmista ja hävettävimmistä asioista ammatti-ihmisille ja mitään sen kummempaa ei ole tapahtunut. Et sinäkään ole mikään erikoistapaus, paitsi itsellesi, sillä sinulla on vain yksi elämä.
Et kai itsekään usko tietäväsi, "millaisena ihmiset sinut haluavat", se ei nimittäin ole mahdollista ellei sinulle ole sitä suoraan ja selkeästi sanottu, jota epäilen.
Et ole enää pikkutyttö vaan nuori nainen ja sinun tehtäväsi on huolehtia itsestäsi, ei muiden!
Oi voi, olisikin noin helppoa. Niin paljon kaikenlaista on kuitenkin ehtinyt tapahtua tuon neljän vuoden aikana, että nyt jos yhtäkkiä menisin ja sanoisin "moi äiti ja isä, mulla on paha bulimia" seuraukset tuskin olisivat kovin hyviä. Luulen - tiedän - että isäni ja minun väliltä murtuisi jotakin lopullisesti. Hän olisi vihainen, sen tiedän (ja siihen hänellä kyllä olisi täysi oikeus - olen laskenut, että syön yksinäni noin neljän ihmisen edestä, kalliiksi tulee.) Ja äitini... Suhtautuisi varmaankin ihan ymmärtäväisesti ja tajuaisi, että kyse on vakavasta sairaudesta, mutta ennemmin tai myöhemmin rupeaisi ryyppäämään. Sukulaiset? Sääliviä katseita. Niin ja ystävät? En enää koskaan saisi heidän luottamustaan takaisin, sillä on syytä muistaa myös se, että bulimia on erittäin suuri osa minua ja persoonallisuuttani: bulimikko-minä rakastaa kaikennäköisiä herkkuja ja ravintola-illallisia ystävien kera, ja se toinen taas tykkää lähinnä omenoista ja raejuustosta - mieluiten yksin nautittuina. Bulimikko-minä on rento ja rempseä, joka ei kaloreita ja rasvoja katso. Ja se toinen on puolestaan hyvin tarkka siitä, mitä suuhunsa pistaa. Bulimikko-minän ei tarvitse joka päivä rehkiä lenkkipolulla pysyäkseen hoikkana, kun taas tämän toisen tarvitsee. Bulimikko-minää kadehditaan. Voisin jatkaa listaa loputtomiin.
On totta, että minun täytyy pysähtyä miettimään, mitä elämältäni oikeastaan halua. No mitä? En tiedä haluanko enää kauheasti mitään. En usko, että minulla edes olisi enää voimia selviytyä läpi monien vuosien parantumisprosessista.
Et voi tietää toisten, et edes vanhempiesi reagointia, etukäteen. On hyvin itsekästäö olla noin "kaikkitietävä" ja oikeuttaa sillä oma epänormaali käytös.
Vaikka kuinka väittäisit tuntevasi ihmisen, et voi ennustaa varmuudella, miten hän mihinkin asiaan reagoi; yleinen virhe, joka aiheuttaa suunnattomasti vuorovaikutuksessa ja kommunikoinnissa väärinkäsityksiä kun "tiedetään" etukäteen.
Toisaalta, et ole vastuussa toisten ihmisten ajatuksista tai käytöksestä ja et silläkään voi oikeuttaa epänormaalia käytöstäsi; myöskään muut eivät ole vastuussa sinun valinnoistasi.
Eli istu alas ja mieti; elätkö itseäsi varten vain muiden mieliksi; kukaan ei odota sinun mielistelevän ketään!