Sairastuin kymmenisen vuotta sitten pakko-oireiseen häiriöön. Oireillut olin tosin jo kauan ennen sitä, mutta silloin kymmenen vuotta sitten repesi ja elämä muuttui aivan mahdottomaksi elää ja jouduin/pääsin useamman kuukauden sairauslomalle. Sain terapiaa ja Seronilia. Lääke alkoikin hyvin auttaa ja annos nostettiin 60 mg. Pakko-ajatuksia tuli/tulee vieläkin aina joskus, mutta nyt pystyn vastustamaan niitä. Välillä kokeilin laskea annosta, mutta tuntui, että oireet palasivat. Eräs psykiatri käski minun suhtautua sairauteeni kuin diabetekseen, eli tulen syömään lääkkeitä lopun elämääni.
Työterveyslääkärini kuitenkin nyt puuttui asiaa ja ihmetteli, että kuinka olen syönyt jo kymmenen vuotta ko. lääkettä. Mitään ihmeellisiä sivuvaikutuksia ei ole ollut, tai sitten olen niin hyvin tottunut jo niihin, etten koe niitä sivuvaikutuksiksi. Toivoisin, että kertoisitte kokemuksianne pitkäaikaisesta lääkehoidosta pakko-oireiseen häiriöön. Onko muitakin, jotka ovat syöneet näin pitkään? Ehkä pidempään? Haittoja? Etuja?
Työterveyslääkärini kuitenkin nyt puuttui asiaa ja ihmetteli, että kuinka olen syönyt jo kymmenen vuotta ko. lääkettä. Mitään ihmeellisiä sivuvaikutuksia ei ole ollut, tai sitten olen niin hyvin tottunut jo niihin, etten koe niitä sivuvaikutuksiksi. Toivoisin, että kertoisitte kokemuksianne pitkäaikaisesta lääkehoidosta pakko-oireiseen häiriöön. Onko muitakin, jotka ovat syöneet näin pitkään? Ehkä pidempään? Haittoja? Etuja?
Vastaukset 1
Vanhimmat
minullekin sanottiin että lääkitys kestänee lopun ikää tai ainakin vuosia.voithan kokeilla lopettamista,mutta usein oireet palaavat,varsinkin jos on oireillut vuosia.
työterveyslääkäri on tuskin erikoistunut psykiatriaan.minulle on ainakin ok,vaikka joutuisin syömään lääkettä lopun ikääni,maailma on täynnä erilaisia sairauksia,joihin on loppuelämän lääkitys.
etuna sanoisin pakkoajatusten laantumisen.se on niin hyvä etu,etten haittoja ole huomannut.