Heippa hei!
Olen tähän mennessä vain lueskellet teidän muiden tarinoitanne, mutta päätinpä nyt kertoa teille myös omani, jos se vaikka helpottaisi omaa pahaa oloani..
Olen kohta 16 vuotias tyttö Helsingistä. Olen sairastanut bulimiaa kohta puolitoista vuotta ja olen todella kyllästynyt!
Kaikki alkoi siitä, kun olin käynyt kuukauden yläastetta ja jouduin onnettomuuteen, jonka vuoksi minulta jouduttiin amputoimaan keskisormi. Itsetuntoni ja omakuvani romahti täysin. Ala-asteella olin suosittu ja sosiaalinen tyttö jonka perään pojat kuolasivat, mutta tämä onnettomuus vei minulta kirjaimellisesti kaiken. Aloin pitää itseäni, rumana, lihavana ja vastenmielisenä. Bulimia ei puhjennut heti, vaan aluksi vain itkin itseni iltaisin uneen ja toivoin etten heräisi aamulla. Vedin hihan aina käteni päälle jotta kukaan ei näkisi sormeani ja niin teen vielä nykyäänkin. koko ajan tuntui kuin joku tuijottaisi vaikka kukaan ei katsonutkaan minuun päin. Puelen vuoden kuluttua tapahtuneesta itse sairaus puhkesi. Kuulin ystävältäni, että joku hänen kaverinsa oksentaa ruuan ulos syötyään sen, ja minä halusin tehdä samoin. Ensin jouduin muutamana kertana työntämään sormet kurkkuuni jotta pystyin oksentamaan mutta pian totuin siihen eikä tarvinnut kuin vähä "työntää" ja ruoka tuli ulos. Olin hirveän ylpeä itsestäni kun pystyin siihen. En ole koskaa puhunut sairaudestani kellekään kuin vasta puolivuotta sitten menin humalapäissäni paljastamaan sairauteni 3 ja puolivuotta vanhemmalle isosiskolleni, joka huolestui ja kertoi isoveljelleni. Isoveljeltäni sain vain kommentin " jossä et lopeta tota, nii kerron äitille". Vakuutin hänelle lopettavani, mutta ei se vaan niin helppoa ole. Sen jälkeen kumpikaan ei ole maininnut minulle mitään asiasta, toivovat ehkä että olen lopettanu tai eivät halua uskoa sitä todeksi eivätkä puhua siitä, ja hyvä niin, en näes halua kenenkään tietävän.
Olen monen monta kertaa miettinyt, että nyt en enää oksenna, mutta eipä ole sekään pitänyt niin kuin arvaattekin. Minun pitäisi vain pystyä pysymään erossa kaikista herkuista niin oksentaminenkin loppuisi, sillä en oksentele enää syötyäni tavallista ruokaa, vaan vain syödessäni herkkuja. Joskus olenki aloittanu dieettejä ja pystynyt olemaan viikon syömättä herkkuja ja oksentamatta ja kun sen viikon jälkeen olen laihtunut vaikka pari kiloa niin olen ajatellut että yhtenä päivänä voin syödä muutaman karkin, mutta muutaman jälkeen haluan lisää ja lisää ja ajattelen että ehkä yhen päivän voin herkutella ja ne päivät muuttuvatki viikoiksi..
Tällainen on minun kohdallani tämä sairaus ja toivon vielä joskus, että pääsen kokonaan eroon oksentamisesta, vaikka tiedän että sairaus itse ei lähde minusta koskaan pois, sillä se on pääni sisälläni.
Haluan kiittää teitä kaikkia muita jotka olette kertoneet tarinanne täällä, sillä olen saanut niistä voimia ja nyt yhä päättäväisemmin aion päästä tästä kavalasta sairaudesta eroon! Tarinoidenne ansiosta tajusin, että tämä ei ole mikään vuoden kestävä juttu vaan säilyy läpi elämän ja minä en halua tuhlata elämääni oksenteluun, se on varma!
Kiitos siis kaikille ja voimia!
Olen tähän mennessä vain lueskellet teidän muiden tarinoitanne, mutta päätinpä nyt kertoa teille myös omani, jos se vaikka helpottaisi omaa pahaa oloani..
Olen kohta 16 vuotias tyttö Helsingistä. Olen sairastanut bulimiaa kohta puolitoista vuotta ja olen todella kyllästynyt!
Kaikki alkoi siitä, kun olin käynyt kuukauden yläastetta ja jouduin onnettomuuteen, jonka vuoksi minulta jouduttiin amputoimaan keskisormi. Itsetuntoni ja omakuvani romahti täysin. Ala-asteella olin suosittu ja sosiaalinen tyttö jonka perään pojat kuolasivat, mutta tämä onnettomuus vei minulta kirjaimellisesti kaiken. Aloin pitää itseäni, rumana, lihavana ja vastenmielisenä. Bulimia ei puhjennut heti, vaan aluksi vain itkin itseni iltaisin uneen ja toivoin etten heräisi aamulla. Vedin hihan aina käteni päälle jotta kukaan ei näkisi sormeani ja niin teen vielä nykyäänkin. koko ajan tuntui kuin joku tuijottaisi vaikka kukaan ei katsonutkaan minuun päin. Puelen vuoden kuluttua tapahtuneesta itse sairaus puhkesi. Kuulin ystävältäni, että joku hänen kaverinsa oksentaa ruuan ulos syötyään sen, ja minä halusin tehdä samoin. Ensin jouduin muutamana kertana työntämään sormet kurkkuuni jotta pystyin oksentamaan mutta pian totuin siihen eikä tarvinnut kuin vähä "työntää" ja ruoka tuli ulos. Olin hirveän ylpeä itsestäni kun pystyin siihen. En ole koskaa puhunut sairaudestani kellekään kuin vasta puolivuotta sitten menin humalapäissäni paljastamaan sairauteni 3 ja puolivuotta vanhemmalle isosiskolleni, joka huolestui ja kertoi isoveljelleni. Isoveljeltäni sain vain kommentin " jossä et lopeta tota, nii kerron äitille". Vakuutin hänelle lopettavani, mutta ei se vaan niin helppoa ole. Sen jälkeen kumpikaan ei ole maininnut minulle mitään asiasta, toivovat ehkä että olen lopettanu tai eivät halua uskoa sitä todeksi eivätkä puhua siitä, ja hyvä niin, en näes halua kenenkään tietävän.
Olen monen monta kertaa miettinyt, että nyt en enää oksenna, mutta eipä ole sekään pitänyt niin kuin arvaattekin. Minun pitäisi vain pystyä pysymään erossa kaikista herkuista niin oksentaminenkin loppuisi, sillä en oksentele enää syötyäni tavallista ruokaa, vaan vain syödessäni herkkuja. Joskus olenki aloittanu dieettejä ja pystynyt olemaan viikon syömättä herkkuja ja oksentamatta ja kun sen viikon jälkeen olen laihtunut vaikka pari kiloa niin olen ajatellut että yhtenä päivänä voin syödä muutaman karkin, mutta muutaman jälkeen haluan lisää ja lisää ja ajattelen että ehkä yhen päivän voin herkutella ja ne päivät muuttuvatki viikoiksi..
Tällainen on minun kohdallani tämä sairaus ja toivon vielä joskus, että pääsen kokonaan eroon oksentamisesta, vaikka tiedän että sairaus itse ei lähde minusta koskaan pois, sillä se on pääni sisälläni.
Haluan kiittää teitä kaikkia muita jotka olette kertoneet tarinanne täällä, sillä olen saanut niistä voimia ja nyt yhä päättäväisemmin aion päästä tästä kavalasta sairaudesta eroon! Tarinoidenne ansiosta tajusin, että tämä ei ole mikään vuoden kestävä juttu vaan säilyy läpi elämän ja minä en halua tuhlata elämääni oksenteluun, se on varma!
Kiitos siis kaikille ja voimia!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Toivon todellakin, että saat rohkeutta hakea apua ja pääset bulimiasta eroon, vaikkakin helppoa se tuskin tulee olemaan! Bulimia on ollut sen verran pitkään osa elämääni (4 vuotta), että tiedän etten siitä eroon pääse ilman apua. Valitettavasti tiedän myös sen, että apua en tule ikinä pystymään hakemaan :(
Ole rohkeampi kuin minä, pelasta itsesi ja elämäsi, ja hae apua! Toivon sulle vilpittömästi kaikkea hyvää :) :) *Halaus*
Kiitos *May*!! :)
Juuri sinun tarinasi oli yksi vaikuttava syy tähän päättäväisyyteen, kiitos siis siitä!
Kaikkea hyvää myös sinulle!