Tänään 7 kk poikani kuolemasta. Joinakin päivinä olen ihan varma, että tätä murhetta ei voi millään kestää. Kuitenkin jostakin on aina tullut voimaa jatkaa, en ole ainakaan vielä sairastunut, vaikka aluksi ainakin ajattelin , että varmasti sairastun johonkin vakavaan tautiin ihan vain surusta.
Miksi tämän elämän pitää olla niin epäreilua, monesti mietin, että mitä pahaa juuri minä olen tehnyt, että menetin lapseni. Järjellä tiedän, että on lapsellista ajatella niin, mutta eihän niille ajatuksillensa mitään voi.Elämästä vain meni niin iso pala pojan mukana. Ikävä ja kaipaus tulevat olemaan seuralaisena koko loppuelämäni. Toisaalta pelko tulevaisuudesta. Mitä tapahtuu seuraavaksi. Tällaista en niin kovasti aikaisemmin ajatellut.
Koettakaa jaksaa kaikki te rakkaat äidit ja isät, jotka olette joutuneet lapsenne hautaan saattamaan. Joskus tapaamme vielä lapsemme.
Ikävä
13
1868
Vastaukset
- kyyneleitä silmät täynnä
tämä on,suunnatonta surua,ikävää,itkua ja tuskaa.Eikä se hellitä,hetkeksi voin jotenkin keskittää ajatukset muuhun mutta vain hetkeksi.Silti tajunta tietää ja muistuttaa hyvinäkin hetkinä että rakas poikani on mennyt,lähtenyt sinne jonnekkin mistä en tiedä mitään.Haen häntä kaikkialta,katson taivaalle ja kuvittelen jokaisen erikoisen pilven häneksi,ajattelen,siellä on poikani.Katselee minua ja haluaa sanoa:Äiti,älä sure ja itke,tiedän nyt miksi olen täällä,tiedän jotain mutta en voi kertoa sulle jotta sie jaksaisit siellä maanpäällä elää kunnes tapaamme jälleen.Mietin menenkö jo liian syvälle surussani,alanko elämään jossain omassa mailmassani jonne en päästä muita.En omasta mielestäni sillä pystyn puhumaan ystävilleni näistä ja he reagoivat siihen sanomalla että varmasti näetkin hänet ja että kaikki mikä auttaa sinua surussasi on oikeutettua ja et tarvitse kenenkään hyväksyntää siihen.Mutta mie todella tunnen niin,en muista kuka sanoi minulle kun olin vielä lapsi että emme tiedä kuoleman ihanuutta jotta jaksaisimme elää.Tuo lause on jäänyt mieleen kirkkaana jo 40 vuotta,paljon olen lapsuuden asioita unohtanut mutta en tuota.On päiviä jolloin haluan luovuttaa,en jaksa elää ja ajatella tulevaa syksyä ja talvea,pimeitä iltoja ja miettiä miten eteenpäin.Silloin yritän ajatella että me tapaamme vielä,olen siitä ihan varma,aina ollut,uskonut siihen että tämä maanpäällinen elämä on vain yksi taso ja on vielä jotain muuta.Silläkin on tarkoitus että elän vielä poikani kuoleman jälkeen,kasvatan tyttäreni omaan elämään ja kuten poikani uskova ystävä sanoi mulle "Jumalalla on varattuna sulle vielä monia iloisiakin asioita".On joku joka on luonut kaiken,tietää kaiken ja myös tekee asioita joita emme ymmärrä,antaa surua vaikka tietää että se satuttaa meitä.Mutta hän tietää myös että kestämme sen ja aikanaan ymmärrämme sen.Mieki olen kestänyt,hirveimmän suruni tähän asti,vaipunut kaksinkerroin ja luullut kuolevani jokaisen itkukohtauksen aikana.Silti on jälkeenpäin ollut helpompi,ainakin jonkun aikaa,seuraavaan tuskaan asti.Vaikka itken ja puhun lapselleni hänen haudallaan niin tiedän ettei hän siellä ole,tiedän että hän kuulee minut,on toisessa ulottuvuudessa ja tietää myös että minun on läpikäytävä tämä suru,että tällä on merkitys.
Taisi tulla vaikeaselkoista tekstiä,kirjoitettu vaikeana aamuna ja silmät kyynelissä.Joskus meillä surevilla on rauha sydämmessä,asiat seestyvät ja aikanaan ymmärrämme kaiken.Nyt tuo ajatus tuntuu kaukaiselta,lähes mahdottomalta.Mutta kuitenkin se on mulle voimia antava,merkki siitä että selviydyn jatkamaan elämää siihen asti kunnes minun aikani on täynnä ja ymmärrän lopullisesti elämän tarkoituksen.Lämmöllä ajattelen teitä surevia ja toivon että joku saisi lohtua näistä minun ajatuksista.- kokemus kauan sitten
Otan osaa syvään suruusi.Minä uskon tietäväni missä poikasi on.Vuonna 1997 melkein kuolin,minun jopa uskottiin olevan jo kuollut, olin silloin sairaalassa.Verenkiertoni oli loppunut silmistä, korvista, lihaksista, olin sokea, mykkä, kuuro, en enää liikkunut.Lääkärit näkivät vain "melkein" ruumiini, mutta minä en ollut enää täällä.Tuli kahden sekunnin musta hetki, jolloin olin tietoisuus, eli siis sielu ilman ruumista.Se oli siirtyminen pois ruumiista toiseen tilaan.Pimeydessä koitti valkeus ja huomasin istuvani omana itsenäni ihan terveenä Itse Jumalan sylissä.Hän piti minua todella isänään, niinkuin maallinen isäni piti minua täällä.Koko taivaan väki oli tullut minua vastaan, kaikki tiesivät odottaa minua, koska sieltä käsin kuolema ei koita koskaan yllättäen, vaikka maan päällä se usein on meille yllätys.Kaikki olivat ikionnellisia tulostani, joka ainoa hymyili ja oli ikionnellinen.Kaikilla oli minulle hirveästi ihmeellistä näytettävää.Pyysin kuitenkin Jumalalta, aivan äärimmäisillä tahdonvoimilla tosin, koska oloni oli ihana, autuas ja onnea täynnä, että pääsisin pienen lapseni vuoksi takaisin, en pyytänyt sitä itseni takia.Jumala pahoitti hieman mielensä, mutta lupasi päästää minut takaisin, lupasin kaikille palata sinne ja pahoittivat hekin hieman mielensä mutta ilostuivat suuresti, kun seuraavalla kerralla lupasin jäädä sinne.Samassa tunsin, kuinka veri ryöpsähti aivoihini ja sieltä silmiini, korviini ja kaikkialle ja heräsin sairaalassa taas järjettömään tuskaan.Minulle sanottiin ensimmäiseksi, että luulivat minun kuolleen.
Uskon tietäväni tämän verran taivaasta, en tiedä mitä muut ajattelevat siitä, mutta minä olen tästä varma: Kun kuolema tulee, tulee se parin sekunnin siirtymävaihe, sen jälkeen meillä on aineeton ruumis, tai se saattaa olla jotakin ainettakin, mutta näemme ihan itse itsenämme, mutta ilman mitään vaivoja.Emme tajua olevamme kuolleita, koska elämme.Ei elävä voi ymmärtää olevansa kuollut.Kun taivaaseen jää tai on jo aika jäädä, meidät jaetaan ryhmiin, uusiin tulokkaisiin.Suurin osa uusista tulokkaista tutkii innostuneina kaikkea mitä siellä on,mitä täällä ei ole, kuten hedelmiä, jotka vaihtavat väriä, ja monivärisiä hedelmiä yms.
Tulokkaat saavat "omien" vaatteidensa tilalle niin hohtavat valkoiset "kaavut", että vastaavaa valkoista hohtavuutta ei maassa ole missään,heille järjestetään upea juhlakulkue ja suuret juhlat.Myöhemmin voi olla missä vaatteissa ikinä haluaakin.Siellä oli käydessäni kesä ja käsittämätöntä kyllä, Jeesus oli hyvin ruskettunut!En olisi ikinä voinut edes kuvitella mitään sen suuntaistakaan.Jeesuksella on öljytty tukka, ja joka ainoa hiussuortuva on järjestyksessä, ei olekaan partaa ollenkaan, hiukset ovat kastanjanruskeat ja ylettyvät vain olkapäille, ei vastaa ollenkaan kuvaa, mitä esim.Jeesustauluissa on.Jeesus on 168cm pitkä, hoikka ja sirorakenteinen, ei ollenkaaan kaunis kasvoinen ja joutui valitettavasti maan päällä kokemaan kovaa pilkantekoa ulkonäöstään.Jeesuksen puku vaihtelee, mutta niitä yhdistää valtaisa hohtaminen.Sellaista ei edes ole täällä.
Kun ihminen kuolee täältä, hän joko menee taivaaseen itse,Jeesus hakee hänet, enkelit tai edesmenneet omaiset.
Taivas, tai paikka missä he nyt ovat, on todellakin toinen ulottuvuus.Sinne ei pääse ihminen kuin kuoleman kautta ja kuoleman rajamailla käyminen on niin hirvittävä ja pahoja fyysisiä vammojakin jättävä kokemus siinä vaiheessa, kun palaakin takaisin, että itselle on parempi jäädä sinne ikuiseen onnen olotilaan.
Mene ulos ja katso taivaalle, siellä, aivan käsittämättömissä korkeuksissa toisessa ulottuvuudessa, siinä ihanassa kultaisessa jalokivikaupungissa, jossa on kristallinkirkasta vettä ja jossa on ihanat vehreät kesäiset nurmet ja niityt, on poikasi uskoakseni edesmenneiden omaistenne ja uusien tuttaviensa luona, hänellä on siellä oma talokin, niinkuin kaikilla siellä.
Oman kuolemankokemukseni takia tiedän nyt, että Jeesus on ylösnousemus ja elämä, kun hän herättää meidät viimeisenä päivänä, luulin aina ennen, että haudoista ja kaikki kerralla, mutta se ei ole niin.Jeesus herättää meidät meidän omana viimeisenä päivänämme, heti kaksi sekuntia ruumiista lähtömme jälkeen,emme kuole ollenkaan koko aikana.Myöhemmin tapahtuu se viimeinen ylösnousemus, jolloin haudat aukeavat ja Jeesus huutaa omiaan nimeltä ja häneen uskovat saavat sen ikikestävän ruumiin, joka Aatamilla ja Eevallakin oli.
Tapaat poikasi aivan varmasti ja elät hänen kanssaan ikuisesti.Hän elää koko ajan yläpuolellamme siellä toisessa ulottuvuudessa, jota elävien silmät eivät voi nähdä.
Kun aikanaan menet sinne, saat tietää miksi poikasi otettiin sinne.Luultavasti Jumalan mielestä hän oli saanut kaiken jo maan päällä valmiiksi ja oli valmis taivaaseen.Jumala pitää meitä kaikkia elävinä, täällä olevia ja siellä olevia.
Pyydä suruusi Jumalalta vahvistusta, niin hän lähettää enkeleitä luoksesi.Et näe heitä, mutta saatat tuntea, kuinka he pitävät kädestäsi kiinni tai kannattelevat sinua ja antavat voimaa kestää.
En ollut ennen kuolemankokemustani mitenkään erityisen "uskovainen", ihan tavallinen evankelis-luterilainen, joka kävi vain jouluna kirkossa, mutta uskoin kyllä Jumalaan ja Jeesukseen.Siispä tiedän, että ei tarvitse olla mitenkään erikoinen millään tavoin, luottamus yläilmoihin riittää.
Toivon, että tästä oli jotain apua,koska minä olen vain yksi todella harvoista, jotka ovat palanneet kertomaan. - kiesus sentään
kokemus kauan sitten kirjoitti:
Otan osaa syvään suruusi.Minä uskon tietäväni missä poikasi on.Vuonna 1997 melkein kuolin,minun jopa uskottiin olevan jo kuollut, olin silloin sairaalassa.Verenkiertoni oli loppunut silmistä, korvista, lihaksista, olin sokea, mykkä, kuuro, en enää liikkunut.Lääkärit näkivät vain "melkein" ruumiini, mutta minä en ollut enää täällä.Tuli kahden sekunnin musta hetki, jolloin olin tietoisuus, eli siis sielu ilman ruumista.Se oli siirtyminen pois ruumiista toiseen tilaan.Pimeydessä koitti valkeus ja huomasin istuvani omana itsenäni ihan terveenä Itse Jumalan sylissä.Hän piti minua todella isänään, niinkuin maallinen isäni piti minua täällä.Koko taivaan väki oli tullut minua vastaan, kaikki tiesivät odottaa minua, koska sieltä käsin kuolema ei koita koskaan yllättäen, vaikka maan päällä se usein on meille yllätys.Kaikki olivat ikionnellisia tulostani, joka ainoa hymyili ja oli ikionnellinen.Kaikilla oli minulle hirveästi ihmeellistä näytettävää.Pyysin kuitenkin Jumalalta, aivan äärimmäisillä tahdonvoimilla tosin, koska oloni oli ihana, autuas ja onnea täynnä, että pääsisin pienen lapseni vuoksi takaisin, en pyytänyt sitä itseni takia.Jumala pahoitti hieman mielensä, mutta lupasi päästää minut takaisin, lupasin kaikille palata sinne ja pahoittivat hekin hieman mielensä mutta ilostuivat suuresti, kun seuraavalla kerralla lupasin jäädä sinne.Samassa tunsin, kuinka veri ryöpsähti aivoihini ja sieltä silmiini, korviini ja kaikkialle ja heräsin sairaalassa taas järjettömään tuskaan.Minulle sanottiin ensimmäiseksi, että luulivat minun kuolleen.
Uskon tietäväni tämän verran taivaasta, en tiedä mitä muut ajattelevat siitä, mutta minä olen tästä varma: Kun kuolema tulee, tulee se parin sekunnin siirtymävaihe, sen jälkeen meillä on aineeton ruumis, tai se saattaa olla jotakin ainettakin, mutta näemme ihan itse itsenämme, mutta ilman mitään vaivoja.Emme tajua olevamme kuolleita, koska elämme.Ei elävä voi ymmärtää olevansa kuollut.Kun taivaaseen jää tai on jo aika jäädä, meidät jaetaan ryhmiin, uusiin tulokkaisiin.Suurin osa uusista tulokkaista tutkii innostuneina kaikkea mitä siellä on,mitä täällä ei ole, kuten hedelmiä, jotka vaihtavat väriä, ja monivärisiä hedelmiä yms.
Tulokkaat saavat "omien" vaatteidensa tilalle niin hohtavat valkoiset "kaavut", että vastaavaa valkoista hohtavuutta ei maassa ole missään,heille järjestetään upea juhlakulkue ja suuret juhlat.Myöhemmin voi olla missä vaatteissa ikinä haluaakin.Siellä oli käydessäni kesä ja käsittämätöntä kyllä, Jeesus oli hyvin ruskettunut!En olisi ikinä voinut edes kuvitella mitään sen suuntaistakaan.Jeesuksella on öljytty tukka, ja joka ainoa hiussuortuva on järjestyksessä, ei olekaan partaa ollenkaan, hiukset ovat kastanjanruskeat ja ylettyvät vain olkapäille, ei vastaa ollenkaan kuvaa, mitä esim.Jeesustauluissa on.Jeesus on 168cm pitkä, hoikka ja sirorakenteinen, ei ollenkaaan kaunis kasvoinen ja joutui valitettavasti maan päällä kokemaan kovaa pilkantekoa ulkonäöstään.Jeesuksen puku vaihtelee, mutta niitä yhdistää valtaisa hohtaminen.Sellaista ei edes ole täällä.
Kun ihminen kuolee täältä, hän joko menee taivaaseen itse,Jeesus hakee hänet, enkelit tai edesmenneet omaiset.
Taivas, tai paikka missä he nyt ovat, on todellakin toinen ulottuvuus.Sinne ei pääse ihminen kuin kuoleman kautta ja kuoleman rajamailla käyminen on niin hirvittävä ja pahoja fyysisiä vammojakin jättävä kokemus siinä vaiheessa, kun palaakin takaisin, että itselle on parempi jäädä sinne ikuiseen onnen olotilaan.
Mene ulos ja katso taivaalle, siellä, aivan käsittämättömissä korkeuksissa toisessa ulottuvuudessa, siinä ihanassa kultaisessa jalokivikaupungissa, jossa on kristallinkirkasta vettä ja jossa on ihanat vehreät kesäiset nurmet ja niityt, on poikasi uskoakseni edesmenneiden omaistenne ja uusien tuttaviensa luona, hänellä on siellä oma talokin, niinkuin kaikilla siellä.
Oman kuolemankokemukseni takia tiedän nyt, että Jeesus on ylösnousemus ja elämä, kun hän herättää meidät viimeisenä päivänä, luulin aina ennen, että haudoista ja kaikki kerralla, mutta se ei ole niin.Jeesus herättää meidät meidän omana viimeisenä päivänämme, heti kaksi sekuntia ruumiista lähtömme jälkeen,emme kuole ollenkaan koko aikana.Myöhemmin tapahtuu se viimeinen ylösnousemus, jolloin haudat aukeavat ja Jeesus huutaa omiaan nimeltä ja häneen uskovat saavat sen ikikestävän ruumiin, joka Aatamilla ja Eevallakin oli.
Tapaat poikasi aivan varmasti ja elät hänen kanssaan ikuisesti.Hän elää koko ajan yläpuolellamme siellä toisessa ulottuvuudessa, jota elävien silmät eivät voi nähdä.
Kun aikanaan menet sinne, saat tietää miksi poikasi otettiin sinne.Luultavasti Jumalan mielestä hän oli saanut kaiken jo maan päällä valmiiksi ja oli valmis taivaaseen.Jumala pitää meitä kaikkia elävinä, täällä olevia ja siellä olevia.
Pyydä suruusi Jumalalta vahvistusta, niin hän lähettää enkeleitä luoksesi.Et näe heitä, mutta saatat tuntea, kuinka he pitävät kädestäsi kiinni tai kannattelevat sinua ja antavat voimaa kestää.
En ollut ennen kuolemankokemustani mitenkään erityisen "uskovainen", ihan tavallinen evankelis-luterilainen, joka kävi vain jouluna kirkossa, mutta uskoin kyllä Jumalaan ja Jeesukseen.Siispä tiedän, että ei tarvitse olla mitenkään erikoinen millään tavoin, luottamus yläilmoihin riittää.
Toivon, että tästä oli jotain apua,koska minä olen vain yksi todella harvoista, jotka ovat palanneet kertomaan.mitä tarinaa. Hohtavat kaavut ja sitä rataa...
- jaksaa
Voimia 'Viola' ja edelliselle kirjoittajalle myös ja kaikille lapsensa menettäneille !
Yksi asia auttaa minua jaksamaan ja se on se, että toivon kohtaavani lapseni vielä joskus kun oma aikani koittaa. JOkainen päivä vie minua häntä lähemmäs, vaikka alkusurussa tuntui että se vie kauemmas.
Suru joskus alkaa ilmetä myös fyysisinä vaivoina. Itse meni kai liian nopeasti töihin lapseni kuoltua (2 kk sen jälkeen) ja aloin oireilla myöhemmin ja jouduin sairaslomalle henkisistä syistä. Kehokin sairastui. Tosin sille pystyttiin kuvantamaan syitäkin. Mutta konkreettinen fyysinen kipu oli läsnä siinä missä henkinenkin. Yhteensattumaa vai ei, kuka sen tietää. Kuitenkin hiukan yli vuosi lapseni kuolemasta minun huonoennusteinen syöpä todettiin... En jaksanut edes välittää. Taisin kirota kyllä että taas jotain uutta, mutten osannut surra, olihan minulla voimakas suru lapsestani vielä päällä. Paljon muutakin vastoinkäymistä elämässä on ollut ja menetystä jo ennen noita, ja nyt jotenkaan en enää uskalla tai viitsi odottaa elämältä herkkupaloja vaan vain sitä moskaa, etten pettyisi liikaa odotuksineni. Mutta toisaalta en tuhlaa energiaani siihen odottamiseenkaan, että mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan tai mitä tapahtuu seuraavaksi. Tapahtui hyvää tai pahaa, se tapahtuu kuitenkin, turha sitä on etukäteen odotella tai pelätä tai voivotella. Tässä hetkessä, elämän virrassa mukana... en jaksa vastaan räpistellä enkä toisaalta yritä soutaa nopeampaa kuin virta minua vie. Omalla painollaan kuljen ja otan vastaan putoukset joita eteen tulee ja heittäydyn elämälle ja kuolemalle.
Ei tämä elämä reilua ole, mutta valituksia ei kuluttajaneuvoja ota vastaan... ;) jos Jumalakaan. Jotenkin on vaan pakko luottaa huomiseen ja siihen jälleennäkemiseen. Ikävä lapseen on valtava ja tulee olemaan aina.- surussanne
Te kaikki kolme kirjoititte kuin suoraan minun elämästäni, minun kokemastani, minun ajatuksistani. Olen myös menettänyt poikani kuolemalle. Olen kokenut saman kuin te.
Katselen pilviin, kuvittelen hänet lähelleni, ajatusten kautta "puhun" hänelle, välillä tunsin todellakin eläväni jossain ihan eri maailmassa mitä muut ihmiset. Pikkuhiljaa alan nakertaa sen muun elämän laitaa kiinni. Pudoten ja nousten, enimmäkseen elämä vie minua. Välillä tuntuu jopa hyvältä tämä, että on oppinut elämään vain tätä hetkeä ja tätä päivää. On helpompi näin. Ei tarvitse stressata huomista, ei tehdä suunnitelmia viikkojen päähän, kunhan elää vaan.
Elämä kyllä vie eteenpäin. Vääjäämättä kohti sitä hetkeä, jolloin minunkin aikani tulee täältä lähteä. Ja silloin uskon näkeväni poikani siellä jossakin. Välillä ajattelen, näenkö vielä huomista iltaa? Tulenko hengissä tältä työmatkalta takaisin kotiin? Mitä väliä, enpä kanna huolta, enkä pelkää. Koska joskus se kuitenkin tapahtuu. On ihana elää, kun ei tarvitse pelätä kuolemaa. Ennen pelkäsin. Enää en. Tiedän, että se on vain asken johonkin parempaan. Niinkuin sanottiin täälläkin, että jos ihmiset tietäisivät miten ihanaa kuoleman jälkeen on, he eivät ehkä eläisi täällä maan päällä niin kauaa. Minä tiedän, ja uskon, mutta annan elämän silti viedä minua. Aikani tulee kyllä joskus. Rakkaushaleja ja voimia teille, kanssaäidit. - surusydän
surussanne kirjoitti:
Te kaikki kolme kirjoititte kuin suoraan minun elämästäni, minun kokemastani, minun ajatuksistani. Olen myös menettänyt poikani kuolemalle. Olen kokenut saman kuin te.
Katselen pilviin, kuvittelen hänet lähelleni, ajatusten kautta "puhun" hänelle, välillä tunsin todellakin eläväni jossain ihan eri maailmassa mitä muut ihmiset. Pikkuhiljaa alan nakertaa sen muun elämän laitaa kiinni. Pudoten ja nousten, enimmäkseen elämä vie minua. Välillä tuntuu jopa hyvältä tämä, että on oppinut elämään vain tätä hetkeä ja tätä päivää. On helpompi näin. Ei tarvitse stressata huomista, ei tehdä suunnitelmia viikkojen päähän, kunhan elää vaan.
Elämä kyllä vie eteenpäin. Vääjäämättä kohti sitä hetkeä, jolloin minunkin aikani tulee täältä lähteä. Ja silloin uskon näkeväni poikani siellä jossakin. Välillä ajattelen, näenkö vielä huomista iltaa? Tulenko hengissä tältä työmatkalta takaisin kotiin? Mitä väliä, enpä kanna huolta, enkä pelkää. Koska joskus se kuitenkin tapahtuu. On ihana elää, kun ei tarvitse pelätä kuolemaa. Ennen pelkäsin. Enää en. Tiedän, että se on vain asken johonkin parempaan. Niinkuin sanottiin täälläkin, että jos ihmiset tietäisivät miten ihanaa kuoleman jälkeen on, he eivät ehkä eläisi täällä maan päällä niin kauaa. Minä tiedän, ja uskon, mutta annan elämän silti viedä minua. Aikani tulee kyllä joskus. Rakkaushaleja ja voimia teille, kanssaäidit.Poikani menettänyt äiti olen myös minä...
Täällä siitä kirjoittanutkin joskus.
Aikaa onnettomuudesta ja 19-vuotiaan Esikoiseni poismenosta on vasta reilut kolme kuukautta, -ja tuntuu etten vielä ole päässyt kunnolla edes alkuun tämän suruni kanssa.
Ikävä on suunnaton, ja vaikka järjen tasolla tiedän, ettei Rakasta Esikoistani enää ole, niin tunne tasolla en voi tätä ymmärtää... Etten koskaan enää häntä näe, kuule iloista nauruaan ja saa tuntea suurta ja lämmintä halaustaan...
Itkenyt olen, mutta ammatti-ihminen totesi minun "pitävän kantta" suruni ja itkuni päällä. Varmaan näin onkin, sillä KAIKKI mikä vain jollakin tavalla vähänkin muistuttaa Pojastani, tekevät NIIN kipeää että yritän saada itkuni mahdollisimman pian loppumaan. Jotenkin tunnen olevani "liian rauhallinen" tilanteeseen nähden.
Ehkä elimistöni suojelee mieltäni vielä...
Pelkään "sekoanko", sairastunko vakavasti... Vaikkei sillä itselleni tällä hetkellä merkitystä olekkaan, niin kuopukseni tähden toivon, että saan vielä jonkinaikaa täällä maanpäällä kulkea.
Minulla on vahva usko, ja pojilleni (sekä muille läheisille) olen aina rukoillut siunausta ja varjelusta. Nyt kuitenkin olen miettinyt, että ei ollut äidin rukouksista apua; missä olivat suojelusenkelit silloin kun Poikani joutui onnettomuuteen!?! Muistan jostakin lukeneeni, (myös lapsensa menettäneen äidin kirjoitus), että enkelit olivat hänen lapsensa lähellä, -lähempänä kuin koskaan, -hakemassa lasta Taivaan Kotiin. Näin minäkin haluaisin ajatella. "Ehkä taivaassa tarvittiin heitä, näitä ihania enekeleitä", kirjoitti tämä samainen äiti.
Minä en kuitenkaan voi olla miettimättä, että pääsikö Rakas Lapseni Taivaan Isän hellään huomaan, -hänellä kun ei ollut uskoa... (tai näin hän ainakin antoi ymmärtää, mutta kirkkoon kuului vielä...)
Toivon, että minun monien vuosien rukoukset, -vaikkeivat Poikaani voineet onnettomuudelta varjella, niin ainakin auttisivat häntä pääsemään Taivaan Isän luo, -ja että siellä joskus vielä tapaamme...
Luja ja Lämmin rutistus Teille kaikille jotka olette lapsen (tai muun läheisen) menettäneet.
Toivon Teille kaikille paljon voimia ja kiitän siitä, että olette siellä jossakin tietokone ruutujenne äärellä jakamassa ajatuksianne, -ne tuovat lohtua myös minulle.
On joku paikka missä voi vaihtaa ajatuksia, puhuminen kun on välillä niin vaikeaa... - minäkin....
surusydän kirjoitti:
Poikani menettänyt äiti olen myös minä...
Täällä siitä kirjoittanutkin joskus.
Aikaa onnettomuudesta ja 19-vuotiaan Esikoiseni poismenosta on vasta reilut kolme kuukautta, -ja tuntuu etten vielä ole päässyt kunnolla edes alkuun tämän suruni kanssa.
Ikävä on suunnaton, ja vaikka järjen tasolla tiedän, ettei Rakasta Esikoistani enää ole, niin tunne tasolla en voi tätä ymmärtää... Etten koskaan enää häntä näe, kuule iloista nauruaan ja saa tuntea suurta ja lämmintä halaustaan...
Itkenyt olen, mutta ammatti-ihminen totesi minun "pitävän kantta" suruni ja itkuni päällä. Varmaan näin onkin, sillä KAIKKI mikä vain jollakin tavalla vähänkin muistuttaa Pojastani, tekevät NIIN kipeää että yritän saada itkuni mahdollisimman pian loppumaan. Jotenkin tunnen olevani "liian rauhallinen" tilanteeseen nähden.
Ehkä elimistöni suojelee mieltäni vielä...
Pelkään "sekoanko", sairastunko vakavasti... Vaikkei sillä itselleni tällä hetkellä merkitystä olekkaan, niin kuopukseni tähden toivon, että saan vielä jonkinaikaa täällä maanpäällä kulkea.
Minulla on vahva usko, ja pojilleni (sekä muille läheisille) olen aina rukoillut siunausta ja varjelusta. Nyt kuitenkin olen miettinyt, että ei ollut äidin rukouksista apua; missä olivat suojelusenkelit silloin kun Poikani joutui onnettomuuteen!?! Muistan jostakin lukeneeni, (myös lapsensa menettäneen äidin kirjoitus), että enkelit olivat hänen lapsensa lähellä, -lähempänä kuin koskaan, -hakemassa lasta Taivaan Kotiin. Näin minäkin haluaisin ajatella. "Ehkä taivaassa tarvittiin heitä, näitä ihania enekeleitä", kirjoitti tämä samainen äiti.
Minä en kuitenkaan voi olla miettimättä, että pääsikö Rakas Lapseni Taivaan Isän hellään huomaan, -hänellä kun ei ollut uskoa... (tai näin hän ainakin antoi ymmärtää, mutta kirkkoon kuului vielä...)
Toivon, että minun monien vuosien rukoukset, -vaikkeivat Poikaani voineet onnettomuudelta varjella, niin ainakin auttisivat häntä pääsemään Taivaan Isän luo, -ja että siellä joskus vielä tapaamme...
Luja ja Lämmin rutistus Teille kaikille jotka olette lapsen (tai muun läheisen) menettäneet.
Toivon Teille kaikille paljon voimia ja kiitän siitä, että olette siellä jossakin tietokone ruutujenne äärellä jakamassa ajatuksianne, -ne tuovat lohtua myös minulle.
On joku paikka missä voi vaihtaa ajatuksia, puhuminen kun on välillä niin vaikeaa...Surusydän, usko pois, poikasi on Taivaan Isän luona. Usko Hänen Armoonsa. Jumalahan on elämän ja kuoleman Herra. Vain Hän päättää kuolemasta, vaikka se olisi sitten millainentahansa, ja että kuoleeko vai ei. Poikasi elämällä oli merkitys, poikasi sai elämäntyönsä valmiiksi ja aika lähteä tuli. Hänen kuolemallaansakin on merkityksensä. Jumala herättelee ihmisiä poikasi kautta, että kuolema voi tulla milloin ja missä ja miten tahansa. Jumala haluaisi, että Hänet muistetaan. Poikasi oli tavallaan "uhri", Jumalan välikäsi. Jumala on luvannut, ettei Hän jätä ketään yksin, eikä hylkää ketään. Ei Hän ole poikaasi hylännyt. Usko pois. Sillä Hänhän on Rakkaus. Hän ei ole viha, eikä tahdo kenellekään pahaa. Eikä poikasi varmasti ollut yksin kuolemansa hetkellä. Hän, eli Jumala itse, oli poikasi kanssa, enkeleittensä kautta.
Minun uskoni Häneen on kasvanut entisestään poikani kuoleman kautta. Minulla ei ole ketään muuta, joka olisi niin joka hetki kanssani ja tukenani kuin Hän. On ihana elää uskoen Häneen, ja sen kautta jälleennäkemiseen kuoleman jälkeen. Ei tarvitse pelätä kuolemaa, ei ajatella ja murehtia koska tai miten se tulee. Olen valmis, koska ei tarvitse kantaa huolta mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Hän pitää kyllä meistä huolen, rakas surusydän. - surusydän
minäkin.... kirjoitti:
Surusydän, usko pois, poikasi on Taivaan Isän luona. Usko Hänen Armoonsa. Jumalahan on elämän ja kuoleman Herra. Vain Hän päättää kuolemasta, vaikka se olisi sitten millainentahansa, ja että kuoleeko vai ei. Poikasi elämällä oli merkitys, poikasi sai elämäntyönsä valmiiksi ja aika lähteä tuli. Hänen kuolemallaansakin on merkityksensä. Jumala herättelee ihmisiä poikasi kautta, että kuolema voi tulla milloin ja missä ja miten tahansa. Jumala haluaisi, että Hänet muistetaan. Poikasi oli tavallaan "uhri", Jumalan välikäsi. Jumala on luvannut, ettei Hän jätä ketään yksin, eikä hylkää ketään. Ei Hän ole poikaasi hylännyt. Usko pois. Sillä Hänhän on Rakkaus. Hän ei ole viha, eikä tahdo kenellekään pahaa. Eikä poikasi varmasti ollut yksin kuolemansa hetkellä. Hän, eli Jumala itse, oli poikasi kanssa, enkeleittensä kautta.
Minun uskoni Häneen on kasvanut entisestään poikani kuoleman kautta. Minulla ei ole ketään muuta, joka olisi niin joka hetki kanssani ja tukenani kuin Hän. On ihana elää uskoen Häneen, ja sen kautta jälleennäkemiseen kuoleman jälkeen. Ei tarvitse pelätä kuolemaa, ei ajatella ja murehtia koska tai miten se tulee. Olen valmis, koska ei tarvitse kantaa huolta mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Hän pitää kyllä meistä huolen, rakas surusydän.Kirjoituksesi toi lohtua minulle!
- Viola
surusydän kirjoitti:
Kirjoituksesi toi lohtua minulle!
Voin vain kiittää kaikkia teitä, jotka jaatte minun kanssani ajatuksianne ja tunteitanne. Vaikka me kaikki olemme omianlaisiamme ihmisiä, jokaisen meidän suru on erilainen, mutta silti meillä on niin paljon samoja ajatuksia ja pystymme ymmärtämään toisiamme. Tämä oman lapsen menettäminen on niin käsittämättömän vaikea kokemus. Tarvitsemme kaiken lohdun, minkä vain voimme saada.
Tunnen, että en voi edes ystäviänikään saada ymmärtämään, miten oikeasti voin. He kysyvät kyllä, miten minä voin. Mitä siihen vastaisi. Joo, kyllä tämä tästä on alkanut mennä. Helpointa on vastata niin, eiväthän he kestäisi, jos kertoisin, miltä tuntuu, kun kymmenet asiat ympärillä muistutavat siitä, että poikaani ei enää ole. Miltä tuntuu mennä oman lapsensa haudalle, miettiä, että ihan oikeasti olen haudannut sinne multamassojen alle oman rakkaan lapseni, olkoonkin, että se on vain hänen kuorensa. Helpompi sanoa, että kyllä tämä tästä, kun he eivät halua todella kuulla muuta.
Uskon siihen, että tapaan vielä poikani, olen vakuuttunut siitä, jollakin tapaa koen, että hän on jossakin lähelläni. Itse olen nähnyt kaksi unta hänestä, jotka tuntuivat, kuin hän olisi ottanut minuun ihan oikeasti yhteyttä. Sinä, joka kerroit tuosta kuolemankokemuksestasi, taivaallisesta valosta ja Jeesuksen ulkonäöstä, siitä, että Jeesus oli niin ruskettunut. Minä näin pojastani unta, jossa tapasin hänet kauniissa paikassa, aurinko paistoi ja hän oli niin ruskettunut, siellä oli paljon muita ihmisiä ja kaikkialla oli niin valoisaa. Kertomasi perusteella ajattelin, että poikani oli sitten varmaan päässyt perille. Mitenkään erityisen uskonnollinen hän ei ollut eläessään, kuului kyllä kirkkoon ja uskoi varmaan Jumalaan, vaikka ei, kuten veljensä, avoimesti juurikaan puhunut uskonasioista. Toisaalta ajattelen, että hän teki eläessään todella paljon hyvää kanssaihmisilleeen, ehkä se riittää. Itse rukoilen, että Jumala ottaisi hänet vastaan, antaisi hänelle rauhan ja ikuisen valonsa loistaa hänelle. Teen näin, vaikka olen myös ollut vihainen Jumalalle ja ajatellut, että hän on pettänyt minut.En kuitenkaan ole lakannut uskomasta Jumalaan, koska minusta tuntuu, että olen kuitenkin saanut voimaa jatkaa elämääni, ehkä johdatusta sekin, että löysimme tänne lohduttamaan toinen toistamme. - Kyyneleitä silmät täynnä.
Viola kirjoitti:
Voin vain kiittää kaikkia teitä, jotka jaatte minun kanssani ajatuksianne ja tunteitanne. Vaikka me kaikki olemme omianlaisiamme ihmisiä, jokaisen meidän suru on erilainen, mutta silti meillä on niin paljon samoja ajatuksia ja pystymme ymmärtämään toisiamme. Tämä oman lapsen menettäminen on niin käsittämättömän vaikea kokemus. Tarvitsemme kaiken lohdun, minkä vain voimme saada.
Tunnen, että en voi edes ystäviänikään saada ymmärtämään, miten oikeasti voin. He kysyvät kyllä, miten minä voin. Mitä siihen vastaisi. Joo, kyllä tämä tästä on alkanut mennä. Helpointa on vastata niin, eiväthän he kestäisi, jos kertoisin, miltä tuntuu, kun kymmenet asiat ympärillä muistutavat siitä, että poikaani ei enää ole. Miltä tuntuu mennä oman lapsensa haudalle, miettiä, että ihan oikeasti olen haudannut sinne multamassojen alle oman rakkaan lapseni, olkoonkin, että se on vain hänen kuorensa. Helpompi sanoa, että kyllä tämä tästä, kun he eivät halua todella kuulla muuta.
Uskon siihen, että tapaan vielä poikani, olen vakuuttunut siitä, jollakin tapaa koen, että hän on jossakin lähelläni. Itse olen nähnyt kaksi unta hänestä, jotka tuntuivat, kuin hän olisi ottanut minuun ihan oikeasti yhteyttä. Sinä, joka kerroit tuosta kuolemankokemuksestasi, taivaallisesta valosta ja Jeesuksen ulkonäöstä, siitä, että Jeesus oli niin ruskettunut. Minä näin pojastani unta, jossa tapasin hänet kauniissa paikassa, aurinko paistoi ja hän oli niin ruskettunut, siellä oli paljon muita ihmisiä ja kaikkialla oli niin valoisaa. Kertomasi perusteella ajattelin, että poikani oli sitten varmaan päässyt perille. Mitenkään erityisen uskonnollinen hän ei ollut eläessään, kuului kyllä kirkkoon ja uskoi varmaan Jumalaan, vaikka ei, kuten veljensä, avoimesti juurikaan puhunut uskonasioista. Toisaalta ajattelen, että hän teki eläessään todella paljon hyvää kanssaihmisilleeen, ehkä se riittää. Itse rukoilen, että Jumala ottaisi hänet vastaan, antaisi hänelle rauhan ja ikuisen valonsa loistaa hänelle. Teen näin, vaikka olen myös ollut vihainen Jumalalle ja ajatellut, että hän on pettänyt minut.En kuitenkaan ole lakannut uskomasta Jumalaan, koska minusta tuntuu, että olen kuitenkin saanut voimaa jatkaa elämääni, ehkä johdatusta sekin, että löysimme tänne lohduttamaan toinen toistamme.myös minua ns.rajakokemuksen kertominen.Jossain siellä lapseni on.Eilen oli tyttäreni ripillepääsypäivä ja puhuin autolla ajaessa pojalleni aivan kuin hän olisi istunut vieressäni.Pyysin häntä ja jumalaa olemaan vierelläni kirkossa,antamaan minulle voimaa sillä vaikka kyseessä oli iloinen juhla niin minulle se tulisi olemaan vaikea päivä.Kaikki ne virret joista kaksi oli samoja jotka laulettiin poikani hautajaisissa.Jätin myös tyhjän tilan viereeni jotta lapseni istuisi siihen.Koko kirkossa olon ajan olinkin rauhallinen,katsoin alttaritaulua ja jotenkin tunsin että poikani pitää kädestä kiinni.Kenellekkään en voi sitä silti kertoa,mutta haluankin pitää sen tiedon itselläni.Eilen myös huomasin ettei kukaan lähiomaisistani todella tiedä minkälaisen surun kanssa elän,ei myöskään työpaikalla joka kuitenkin on henkilökunnaltaan suuri,ei edes ystäväni tiedä.Kukaan heistä ei menettänyt lastaan,kukaan heistä ei ole kävellyt elämänsä rankempia askeleita lapsensa arkun jäljessä.Tässä suhteessa olen yksin,vain tällä palstalla uskallan puhua ja koen tulevani ymmärretyksi.täällä tiedetään mitä suru on.Kiitos siitä teille kaikille.Ilman teidän tukea olisin täysin hajalla,varmasti en edes alkua pitemmällä tässä surun käsittelemisessä vaikka tulee hetkiä että olen taas pudonnut jonnekkin syvälle enkä jaksa nousta.Kolme kuukautta on kulunut,eilenkö se tapahtui?,niin monesti olen ajatellut.Kauanko aikaa menee siihen että en enää kysy Miksi? Jotenkin ajattelen että silloin kun en enää mieti sitä niin silloin vasta saan rauhan,että silloin luotan täysin siihen että se oli Jumalan tahto.Itse en siihen kysymykseen vastausta tule saamaan.
- surusydän
Kyyneleitä silmät täynnä. kirjoitti:
myös minua ns.rajakokemuksen kertominen.Jossain siellä lapseni on.Eilen oli tyttäreni ripillepääsypäivä ja puhuin autolla ajaessa pojalleni aivan kuin hän olisi istunut vieressäni.Pyysin häntä ja jumalaa olemaan vierelläni kirkossa,antamaan minulle voimaa sillä vaikka kyseessä oli iloinen juhla niin minulle se tulisi olemaan vaikea päivä.Kaikki ne virret joista kaksi oli samoja jotka laulettiin poikani hautajaisissa.Jätin myös tyhjän tilan viereeni jotta lapseni istuisi siihen.Koko kirkossa olon ajan olinkin rauhallinen,katsoin alttaritaulua ja jotenkin tunsin että poikani pitää kädestä kiinni.Kenellekkään en voi sitä silti kertoa,mutta haluankin pitää sen tiedon itselläni.Eilen myös huomasin ettei kukaan lähiomaisistani todella tiedä minkälaisen surun kanssa elän,ei myöskään työpaikalla joka kuitenkin on henkilökunnaltaan suuri,ei edes ystäväni tiedä.Kukaan heistä ei menettänyt lastaan,kukaan heistä ei ole kävellyt elämänsä rankempia askeleita lapsensa arkun jäljessä.Tässä suhteessa olen yksin,vain tällä palstalla uskallan puhua ja koen tulevani ymmärretyksi.täällä tiedetään mitä suru on.Kiitos siitä teille kaikille.Ilman teidän tukea olisin täysin hajalla,varmasti en edes alkua pitemmällä tässä surun käsittelemisessä vaikka tulee hetkiä että olen taas pudonnut jonnekkin syvälle enkä jaksa nousta.Kolme kuukautta on kulunut,eilenkö se tapahtui?,niin monesti olen ajatellut.Kauanko aikaa menee siihen että en enää kysy Miksi? Jotenkin ajattelen että silloin kun en enää mieti sitä niin silloin vasta saan rauhan,että silloin luotan täysin siihen että se oli Jumalan tahto.Itse en siihen kysymykseen vastausta tule saamaan.
...näitä kirjoituksia.
Jokaisen näistä olisin itse voinut kirjoittaa...
Jos mitään muuta minulle ei ole, -niin ainakin tieto siitä, etten ole täysin yksin näiden tunteiden ja ajatusten kanssa.
Te kaikki, jotka olette lapsen menettäneet -kirjoitatte siitä täällä tai ette, -niin omalta osaltanne jaatte tätä suuunnatonta surua ja tuskaa...
Lohdun sanoja minulla ei teille edelleenkään ole,
mutta lujaa ja lämpimästi rutistan jokaista teistä!
Näin voimme ajatuksin "kulkea" toistemme rinnalla...
- poikansa menettänyt äiti
poikani kuolemasta. Vieläkään en jaksa ymmärtää, en uskoa sitä todeksi. Tänään nukahdan sohvalle ja yritän...ehkä saan poikaani yhteyden unessa. Olen edelleen surun murtama. Surun silmillä katson elämääni eteenpäin. Eteenpäin on mentävä, mutta voiko enää koskaan tuntea aitoa iloa? Miksi tämä taakka annettiin minulle? Onko elämä enää koskaan elämisen arvoista? Voinko enää koskaan tuntea, että elämä on huoletonta? Voinko koskaan rauhoittua? Olenko taas putomassa pohjalle? Vastahan sieltä pääsin vähän jaloilleni. Onko loppuelämäni kamppailua itseni kanssa, kuinka jaksan selvitä päivästä toiseen sekoamatta? Syyllisyyskin välillä kalvaa. Vieläkin ajattelen, että jos olisin tehnyt sitä tai tätä, olisiko poikani vielä elossa. Tuska, kaipaus ja ikävä polttaa...minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä. Miten jaksan elää lopun elämäni...poikani kuolemansuru rinnassani?
- Anonyymi
Minun RAKAS poikani kuoli reilu vuosi sitten. Ymmärrän surusi.Tänäänkin vain itkenyt ja surrut.puhun kuin hän olisi täällä.uskoo ken tahtoo mutta Katsoin elokuvaa sohvalla istuen,käänsin pääni ja hän istui vieressä hetken. Samassa asennossa istui kuin eläessään.vähän sumuinen mutta täysin omana itsenään. Olin rukoillut pari viikkoa ja itkenyt,että anna merkki jos voit ja se merkki tuli.Monta muutakin tapahtumaa on ollut.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Istuva kansanedustaja epäiltynä pahoinpitelystä ja ampuma-aserikoksesta
Seiskan tietojen mukaan Timo Vornanen on epäiltynä pahoinpitelystä ja ampuma-aserikoksesta eikä kenellekään taatusti tul4333130Timo Vornanen kilahti
Mikähän sille kansanedustajalle polisiisi miehelle on noin pahasti mennyt hermot , että tulevaisuudensa pilasi totaalise1072512Tollokin tajuaa että Timo Vornanen
oli joutunut äärimmäiseen tilanteeseen ampuessaa yhden laukauksen katuun. Ei poliisi tee tuollaista hetken mielijohteest3702359Pullonpalautusjärjestelmä muuttuu - paluu menneisyyteen
EU suuressa viisaudessaan on päättänyt, että pulloja pitää kierrättää. Jos oikein ymmärsin, nykyisen järjestelmänmme ti1582045Sininen farmari - Ford Focus- YFB-842 on poliisilta kadoksissa Kauhajärvellä
https://alibi.fi/uutiset/poliisilta-poikkeuksellinen-vihjepyynto-autossa-oleva-henkilo-on-avuntarpeessa/?shared=29255-2d71857Onko oikeudenmukaista? Yhdellä taholla yllättävä valta-asema Tähdet, tähdet -voittajan valinnassa!
Näinpä, onko sinusta tämä oikein? Viime jaksossakin voittaja selvisi vain yhden äänen erolla ja tänä sunnuntaina ensimm231277- 1661265
No kerros nyt nainen
Kumpi mielestäsi oli se joka väärinkäsitti kaiken? Nyt voi olla jo rehellinen kun koko tilanne on jo lähes haihtunut.971186Persukansanedustaja Timo Vornanen ammuskellut Helsingissä
Poliisi siviiliammatiltaan, luvallinen ase mukana baarissa tällä hemmetin valopääpersulla. Meni eduskunnasta suoraan baa721111Nainen, mietit miten minä jaksan
En voi hyvin. Nykyään elämäni on lähinnä selviytymistä tunnista ja päivästä toiseen. Usein tulee epävarma olo, että mite88967