huono puoli, että ikävä kasvaa, kun on erossa rakkastaan. Silloin on aikaa ikävöidä, muistella ja kaivata.
Onneksi loma ja vesisade loppuu pian ja päivät täyttyy jostakin muusta kuin mm. 24:lla pyörimisestä :)
Ja tänään paistaa vihdoin aurinko, niin pääsee grillaamaan itseään. Hyvä dekkari, vesipullo ja tietenkin suklaalevy seuraksi, niin kyllä sillä taas yksi päivä menee eteenpäin.
Epäilen, että ikävöinti ei lopu koskaan, sillä ikävöin häntä aina, joka päivä, vaikka tietäisin tapaavani hänet melko pian. Tätäkö se loppuelämä sitten on?
Onneksi loma ja vesisade loppuu pian ja päivät täyttyy jostakin muusta kuin mm. 24:lla pyörimisestä :)
Ja tänään paistaa vihdoin aurinko, niin pääsee grillaamaan itseään. Hyvä dekkari, vesipullo ja tietenkin suklaalevy seuraksi, niin kyllä sillä taas yksi päivä menee eteenpäin.
Epäilen, että ikävöinti ei lopu koskaan, sillä ikävöin häntä aina, joka päivä, vaikka tietäisin tapaavani hänet melko pian. Tätäkö se loppuelämä sitten on?
Vastaukset 3
Vanhimmat
koko loppuelämääsi meinaa toista ikävöidä? Minullakin on ikävä erästä, mutta jos siihen ikävöimiseen koko loppuelämä menee, niin vaikka kuolen mielummin.
Hyvä, että sinä sentään pystyt keskittymään lukemiseen. Minäkin olen yrittänyt, mutta ajatukset harhailee koko ajan hänessä, hänessä, hänessä...
Tosiaan, onneksi loma kohta loppuu ja päivät saavat taas uudenlaista sisältöä.
ikävä tai ei, lomasta pitäisi yrittää nauttia. Kone kiinni ja tennarit jalkaan. Kyllä pitää muutakin päähän mahtua kuin ikävä ja työ/opiskelu. Miten olisi vaikka pyörähdys terassilla tai jossain rannalla. Kyllä se ikävä siinä mukana kulkee, mutta lievittyy edes vähän. Tapaa uusia ihmisiä, juttuseuraa, muuta ajateltavaa tulee väkisin. Nyt lähtee yksi..
mutta yrityksen puolelle on toistaiseksi jäänyt. Välillä on useita päiviä, etten edes käy koneella, enhän minä sentään riipuvainen ole. Terassilla en ole käynyt vuosiin, ei oikein kiinnosta. Yleiset rannatkaan eivät kiinnosta. Olenhan minä toki lomaillut, ollut muuallakin kuin kotona neljän seinän sisällä. Sama se missä olen tai minne menen, kun tuo yksi mokoma seuraa koko ajan.
Onhan noita parempiakin päiviä välillä, jottei ihan surkutteluksi menisi. Iloa ja nauruakin on ihan riittämiin, joskin sitten niitä kyyneleitäkin. On tämä vuoristoratakyyti ollut jo vähän liian pitkä, enkä ole vielä edes ehtinyt Lintsille...