Oon 19-vuotias mies. Olen toisaalta todella ujo, mutta tuttujen seurassa tosi villi ja sosiaalinen. Koko elämäni on ollut aivan perseestä. Puolivuotiaasta lapsesta asti isäni murskasi itsetuntoni mollaamalla ja haukkumalla minua, hän käytti minua likasankona, johon hän purki kaiken paskan. En ollut päiväkodissa ja ensimmäistä kertaa tutustuin ikäisiini lapsiin 7-vuotiaana koulussa. Tämä oli silloin ja on vieläkin minulle todella vierasta.
Sosiaalinen kanssa käyminen ei koskaan ole minulta onnistunut. Kestää todella kauan ennen kuin pystyn olemaan oma itseni ihmisten seurassa. Pelkään lisäksi kauniita naisia ja tyttöjä, koska koulussa tälläiset tytöt aina kiusasivat minua ja piikittelivät minua. Nyt, kesätyöpaikallani tälläinen suosittu ja kaunis tyttö luulee, että olen ihastunut häneen. Varmaan siksi koska välttelen häntä enkä ota katsekontaktia häneen. Hän on kertonut asiasta kavereilleen työpaikalla ja juttu alkaa levitä. Koulussa minulle kävi aina samalla tavoin enkä kestä enää. En tiedä mitä tehdä. En haluaisi edes tälläisiä tyttöjä. Pidän aivan toisenlaisista tytöistä, hiljaisista ja ujoista. Menen lopulta aivan lukkoon, koska kaikki luulevat ja olettavat asioita minusta, enkä pysty sanomaan kenellekään kohta enää mitään.
Minua kiusattiin muutenkin aina koulussa ja kaikkialla missä olen ollut. En vain käsitä, onko kohtaloni olla friikki kaikille muille ja vanki oman pääni sisällä? Aina kun yritän tulla ulos kuorestani tapahtuu tälläistä ja vetäydyn takaisin kuoreeni. Vitun idiootit, ettekö tajua ettei vittuilu ja kiusanteko auta ujoa ihmistä yhtään!!
Haluaisin joskus edes olla onnellinen, jos joskus asiat voisivat kohdallani onnistua, edes osittain. Varmaan kohta lopetan työt työpaikallani, kun työnteosta ei kohta tule enää mitään. En tiiä tajusko kukaan tästä mitää, oli vaan pakko avautua johonkin....
Sosiaalinen kanssa käyminen ei koskaan ole minulta onnistunut. Kestää todella kauan ennen kuin pystyn olemaan oma itseni ihmisten seurassa. Pelkään lisäksi kauniita naisia ja tyttöjä, koska koulussa tälläiset tytöt aina kiusasivat minua ja piikittelivät minua. Nyt, kesätyöpaikallani tälläinen suosittu ja kaunis tyttö luulee, että olen ihastunut häneen. Varmaan siksi koska välttelen häntä enkä ota katsekontaktia häneen. Hän on kertonut asiasta kavereilleen työpaikalla ja juttu alkaa levitä. Koulussa minulle kävi aina samalla tavoin enkä kestä enää. En tiedä mitä tehdä. En haluaisi edes tälläisiä tyttöjä. Pidän aivan toisenlaisista tytöistä, hiljaisista ja ujoista. Menen lopulta aivan lukkoon, koska kaikki luulevat ja olettavat asioita minusta, enkä pysty sanomaan kenellekään kohta enää mitään.
Minua kiusattiin muutenkin aina koulussa ja kaikkialla missä olen ollut. En vain käsitä, onko kohtaloni olla friikki kaikille muille ja vanki oman pääni sisällä? Aina kun yritän tulla ulos kuorestani tapahtuu tälläistä ja vetäydyn takaisin kuoreeni. Vitun idiootit, ettekö tajua ettei vittuilu ja kiusanteko auta ujoa ihmistä yhtään!!
Haluaisin joskus edes olla onnellinen, jos joskus asiat voisivat kohdallani onnistua, edes osittain. Varmaan kohta lopetan työt työpaikallani, kun työnteosta ei kohta tule enää mitään. En tiiä tajusko kukaan tästä mitää, oli vaan pakko avautua johonkin....
Vastaukset 14
Vanhimmat
Anna ihmisten luulla mitä luulevat.
Ainahan on näit se on ihastunu muhun juoruja.
Niitä tulee kaikille.
Jos muut luulevat väärin niin luulkoot.
Ei näit ihastumis juoruja ikinä pysty lopettamaan.
Ne vaan loppuu aikanaan.
Tule vaan rohkeesti kuorestas ulos.
Ku kyl muut haluu suhun tutustua.
Etkö sinäkin haluaisi?
ratkaista huumorilla? Laita ihan överiksi! Uhkaile vaikka pussata sitä!
vaan, että itse olen niin ujo etten ikinä pystyisi tuollaiseen!
Jep, mulla samankaltasia ongelmia (paitsi tollanen ihastumis- härdelli ei ole onneksi osunut kohdalleni...) Itse olen 19v. myöskin, naispuolinen ja ujo, mutta tutussa porukassa hyvinkin puhelias. Ärsyttävää tämmönen "kaksoiselämä"... Muakin häiritsee juuri toi, että ihmisillä on tiettyjä odotuksia ja olettamuksia musta. Niitä on vaikea muuttaa, kun rohkeutta muuttua yhtäkkiä sosiaalisemmaksi ei ole. Itse en ole keksinyt vielä ongelmaan ratkaisua. Kyllähän sitä tietysti pitäisi olla välittämättä niistä piikittelijöistä, mutta ei se ole helppoa just sen takia, että itsetunto on hatara. Olis kiva jutella sähkopostissa tai mesessä lisää, tuntuu että ollaan samalla aaltopituudella :) Jos kiinnostaa, niin kirjota s-postia: [email protected].
Oma lapsuus meni jollain tasolla samaa rataa kuin sinulla. Isäni oli hyvin arvaamaton (alkoholi), erittäin ankara ja hyvin epäjohdonmukainen, ja henkisesti olinkin aika murusina jo alle kouluiän. Tätä tasoitti tuolloin äidin liiallinenkin välittäminen, mutta tuntuu että tuo yhtälö sotki toimintamallini tyystin. Olo on välillä melko kaksijakoinen, mutta toisaalta täytyy olla onnellinen siitä ettei kumpikin vanhemmista ollut samanlaisia. Lapsiin tutustuin jo pienestä asti, mutta ei se lopputulosta muuttanut, joten ei kannata jäädä miettimään että minkälainen tilanne olisi jos olisit mennyt lapsena hoitoon.
Pärjäsin peruskoulussa sosiaalisesti suhteellisen hyvin olemalla riittävän huomaamaton. Ammattikoulussa olikin sitten vähän hankalampaa. Siellä sai tapella erään porukan kanssa sen verran että lopulta uhkasin haastaa ne oikeuteen jollei se lopu. Tehosi, mutta reagoin asioihin liian myöhään. Töissä ja armeijassakin tuli ongelmia, ja pian huomasinkin taas porukan kääntyneen itseäni vastaan, vaikken mielestäni ollut tehnyt mitään. Vaan ehkäpä se syy olikin juuri siinä. En tiedä kun en hallitse näitä. Nyt onneksi olen töissä firmassa jossa ei ole muita työntekijöitä ja on todella mukava pomo jolle on helppo puhua mistä vain. Vaikka palkka voisi olla parempikin, tämä paikka on silti itselleni siunaus.
Naisasiaan en sinänsä voi mitään sanoa kun en tarkkaan tunne tilannettasi, vaikka tekisikin mieli antaa vinkki että unohda ne aikaisemmat kokemukset ja käy kiinni jos tilanne osuu kohdalle. Ihmisissä kuitenkin monesti erilaisuudet täydentää ihan oikeasti toisiaan ja eihän sitä koskaan tiedä mitä sitä voisi syntyä. Kaksi ujoa on hankala yhdistelmä, ei sillä etteikö senkin saisi ajan kanssa toimimaan.
Oikeastaan mitään kunnollisia vinkkejä en osaa muuten antaa, sairaalloisen ujo kun olen itsekin. Mutta koita pärjäillä. Se saattaa kääntyä vielä lähivuosina oikein hyväksikin.
tosi tutulta kuulosti kirjoituksesi! Olen nainen, ja hirmuisen ujo ja epävarma. Ehkä ennemminkin epävarma, koska myös minä koen että joskus siskojen (siis vain hyvin läheisten ihmisten kanssa) olen hyvinkin vilkas ja puhelias.
Mutta muut ihmiset taas, he eivät voisi mitenkään kuvitella että olisin puhelias ja eloisa! Menen nimittäin ihan lukkoon minäkin ihmisten seurassa. En pysty ollenkaan olemaan oma itseni vieraiden seurassa, vaikka haluaisin kyllä ystäviä. Työpaikatkin ovat aina vaihtuneet, kun määräaikainen työsopimus päättyy. Kukaan ei halua palkata jatkoon tällaista sulkeutunutta ihmistä, niin se menee:(
Lapsuus oli myös samankaltainen kuin sinulla; ankara, kovaääninen, haukkuva isä, jota pelkäsin. Tuo likasanko-vertaus oli osuva. Ja äiti oli jollain lailla etäinen (ehkä masentunut), en saanut häneltäkään mitään hellyyttä. Ja lapsuus kului kotiympyröissä, en ollut hoidossa minäkään, tai muutenkaan muiden lasten kuin siskojen kanssa ennen kouluikää. Ei oppinut minkäänlaista sosiaalisuutta, sitä lähestulkoon pelkäsi muita ihmisiä! Ja herkkä luonne kun on, niin uskon kyllä että vaikeuteni juontaa tuolta lapsuudesta.
Et siis ole yksin ongelminesi, ja tosi "helpottavaa" lukea, että joku on kokenut samaa. ja ymmärtää ehkä tämänkin kirjoitukseni? minä ymmärsin hyvin ainakin mitä kirjoitit (luulen ainakin:)
Toivottavasti aurinko paistaa vielä meillekin.
Ku pikkasen moikkaa muita ja kyselee miten menee ja silleen niin alkaa tulla sosiaalisemmaks.
Ajan kanssa :)
Veit sanat suustani :) Kuullosti todella tutulta, en ole selvästikään ainoa. Olen samanikäinen ujo ja hiljainen ja ties mitä kaikkee muutakin. Vanhemmat ovat aina olleet ihan ok eivätkä ne ole alkoholisteja tms. niin on hieman helpompaa, en edes voisi kuvitella mitä olisin jos vanhemmat olisivat alkoholisteja tai eivät muuten välittäisi.
Olen koulukiusattu ja sillä on luultavasti suuri vaikutus siihen millainen nyt olen. Fyysistä kiusaamista ei yläasteen jälkeen ole ollut mutta sitä pahempaa eli henkistä on jatkuvasti. Ei sitä ehkä kiusaamiseksi voi sanoa, mutta sellaiseksi sen koen, sellaista katseilla, eleillä ja puheilla halveksivaa. Ajattelin, että se iän myötä loppuu mutta vitut, samaa rataa jatkuu. Kauan sitä on kestetty mutta jossain sen rajan on tultava vastaan ja se tässä pelottaakin.
Sosiaaliset tilanteet ovat aina vaan vaikeampia ja yritän aina mahdollisuuksien mukaan vältellä niitä. Muutamien tuttujen seurassa pystyn olemaan hieman sosiaalisempi ja vähemmän ujo, mutta en läheskään kaikkien. Aina kun saan olla yksin, niin se on todellista juhlaa. Joskus kun ei saa minkäänlaista rauhaa, niin tuntuu että räjähtää, tähän asti olen pystynyt olemaan viileänä. Tähän voisi kirjoitella kaikenlaista, mutta ei.. Ette voi edes kuvitella mikä kynnys oli kirjoittaa tänne.
Jos välttelet sosiaalisia tilanteita niin silloinhan sinä itse teet niistä vaikeampia.
Vähän kerrallaan.
Ei ole mikään kiire.
Isäni on minua polkenut lattiaan aina, kun siihen on ollut mahdollisuus. Ja olen myöskin koulukiusattu.
MUTTA: Ujoudestani huolimatta ja vakavasta masennuksesta toivuttuani olen vakaasti päättänyt olla antamatta periksi. Olen hivuttautunut sosiaalisiin tilanteisiin aina pikkuhiljaa. Se on joka kerta yhtä vaikeaa, mutta huomaan kuitenkin usein, että se on ainoa keino. Lisäksi huomaa, että toisiin tutustuttaessa, että jotkut heistä ovat yhtä hukassa kuin itse olet. Ja osalla taas on muita ongelmia tai vaikeuksia. Siitä tulee pakostikkin parempi olo, kun huomaa, ettei ole ainoa. Olen yrittänyt ajatella, että periaatteessa luovutettaessa ainoa vaihtoehto on kuolema. Ja kuolla ehdit myöhemminkin. Masennusta sairastaessani kuoleman ajatukset pyörivät mielessäni päivittäin. Nyt, kun olen toipunut niin ajatukset itsemurhasta ovat kaikonneet ja olen huomannut, että ainoa jäljelle jäävä vaihtoehto on elää. Vaikeuksista huolimatta.
Siis älä luovuta. Yritä aina vaan. Tiedän miten vaikeaa se on, mutta yrittämällä parannat tilannettasi aina jonkun verran.
Tsemppiä : ) T: Itse 23v mies.
14 vuotias poikani on ollut aina syrjään vetäytynyt. silti hänellä on ollut kavereita-kiitos hyvän asuinalueen ja koulun ansiosta.nyt olen huomannut lisääntyvää vetäytymistä kaveripiiristä ja siirtymistä netin maailmaan.siksi pelottaakin hänen puolesta, etteivät kaverit jää kokonaan. onko teillä antaa ohjeita, vihjeitä miten auttaisin poikaani tässä ujous/ syrjäänvetäytymisasiassa?
mut älä kuitenkaan hirveesti patista ulos.
Yksi tärkeä askel on todellakin tuo edellisen vastaajan sanoma. Tietysti jos alkaa liikaa vetäytymään voi miettiä vakavasti myös jonkin mielenterveys ongelman olemassa oloa. Se, että alkaa liikaa vetäytymään esim. nettiin, niin ei mielestäni ole hyvä merkki. Tosin netissä on tietenkin paljon kiinnostavia asioita, joihin voi jäädä koukkuun. Monelle netissä surffailusta tulee melkeinpä elämäntapa, mutta ei se ole pelkästään huono asia. Todellakin kaverit ovat tärkeä asia, joten mielestäni sinun kannattaa muistuttaa häntä siitä. Mutta jos tilanne huolestuttaa kannattaa sinun kysyä neuvoa jostain mielenterveystoimistosta, koska tuollainen usein liittyy mielenterveys ongelmiin, yleensä debressioon (masennukseen). Ujous taas helpottaa, vain menemällä ja tekemällä asioita ja olemalla mukana sosiaalisissa tilanteissa. Itse otin itseäni niskasta kiinni jo ennen aikuisikää. Jos en olisi sitä tehnyt olisin nyt todella vaikeassa jamassa. Mutta jos pojallasi tahtoa löytyy, niin hänen ujoutensa helpottaa kyllä iän myötä. valitettavasti se taitaa olla enimmäkseen pojastasi itsestään kiinni.
En ehkä ole mikään paras neuvoja, mutta omasta kokemuksesta allekirjoitan nuo edelliset.
Toivottavasti tuosta oli edes jotain apua. :)
Tajusin kaiken. Isäni ei ollut ihan yhtä räikeä, mutta muuten kuulostaa erittäin tutulta ja voin kertoa, että asiat helpottuu huomattavasti mitä enemmän tulee ikää. Vaihat välillä vähän maisemia niin se vapauttaa ihmeesti. En minäkään oikein vieläkään tyttöjen kanssa täysin vapaudu varsinkin, jos ovat kauniita, mutta paljon paljon on menty eteenpäin. Muistan hyvin millainen olin suunnilleen 19-vuotiaana ja ei ole sitten yhtään ikävä! Mene kirjakauppaan/kirjastoon ja osta/lainaa joku esim. Susan Jeffersin kirjoittama kirja. Ovat muuten hemmetin hyviä ja avaa paljon silmiä lukea niitä.
Varsinkin jos tyttö on nuorempi kuin sinä, niin ovatpa muuten kyllä sitten tyhmiä ja kaikenlaisia omia kuvitelmia kyllä osataan keksiä, mutta voin kertoa, että heilläkin alkaa jopa aivot kehittyä kunhan ikää tulee.
Elä hyvä mies luovuta. Jos yhtään tykkäät kirjoista, niin suosittelen Ehdottomasti lukemaan mitä mainitsin ja tekemään asioillesi jotain. Niihin kun todellakin voi vaikuttaa ja vissiin turha mainita että kannattaako!
Lisäksi, jos haluat hifistellä, niin mene hypnotisoitavaksi. Sekin on muuten jännä kokemus ja olo tapahtuman jälkeen on ennenkokematon. Ainakin minulla oli..
Itsehän olen muuten 22, mutta valovuosien muutos on tapahtunut siitä kun olin 19 ja ei pääty muutos tähän.