neuvokaa hyvät ihmiset !

juuri kännipäissään saa tällaisia kohtauksia ja sitten myös tapahtuu asioita, joita ei pitäisi tapahtua. Ehkä lapseltasi puuttuvat tavoitteet, kiva harrastus, hyvä ystävä, ehkä työtä ei ole eikä rahaa, tai työssä ei viihdy. Pitäisi selvittää, mikä on se asia, joka painaa. Mutta ne viinit ja viinat pitäisi jättää pois. Onhan hän nyt ihmisenä arvokkaampi, ettei kannata kaiken antaa mennä pieleen viinapäissään.Kun hän huutaa, on se kuitenkin enemmän avunhuuto. Sano hänelle, että haluat auttaa, että lapsesi on sinulle rakas, ja että sinä tarvitset häntä yhtä paljon kuin hän sinua. Koettakaa löytää uusi tie, jota kulkea, ja auttaa toisianne.

sulle, jos suinkin mahdollista niin yritä keskustella kaikesta mikä häntä painaa että alkaisi solmut aueta. Monesti ammattiauttajalle meno voi olla liian suuri kynnys ja hän vaan kapinoi entistä enemmän.

Mielestäni hänet pitää saada turvaan, eli johonkin laitokseen ja sieltä sitten vähitellen pois. Jos hän aikoo hypätä kännissä/huumeissa minne vaan, ette voi estää, eli viekää pakkohoitoon ja siitä se sitten lievenee. Pääasia että hän on turvassa eikä pääse tekemään itselleen mitään.

Ei se ole häpeä vaan keino turvata hänen elämänsä josta voi tulla mitä tahansa.

Laite se ojennukseen. Taitaa olla joku Emo kun tolla tavalla uhkailee?

Naurettavan kuuloista touhua, ja kuitenkin "aikuiselta" (21v) ihmiseltä odottaisi jo "aikuismaista" käytöstä.

Laita plikka ojennukseen.

Nykysin kun kakaroita paapotaan joka välissä niin tällasia ne sitten on aikuisenakin, kiukuttelevat ku saatanan pikku-kakarat!

kun tytär selvänä uhkasi samaa! Hän oli n. 10 vuotta sitten 27-vuotias: kaksi lasta, aika vaativa työ, mies 3-vuorotyössä.
Asuimme eri paikkakunnilla, joten hän pystyi minulta -huolimatta päivittäisistä puheluista - salaamaan, että oli todella syvässä burn outissa ja yleisesti masentunut, näki kaiken toivottomana.
Kerran sitten eräänä toukokuisena lauantaina, kun soittelin kuulumisia, hän alkoi hysteerisesti itkeä, että "hyppään kohta tosta parvekkeelta!"

Olin aivan kauhistunut ja läksin siitä paikasta ajamaan 150 km hänen luokseen.

Ilmeni, että oireita oli jatkunut jo pitkään - mies kertoi, kun aloin kysellä. Vein sitten tyttären lääkäriin - hän sai lääkityksen ja aluksi 3 kk sairaslomaa. Myös keskusteluterapiaa. Mutta takapakkia tuli aina välillä. Olin tiiviissä yhteydessä lääkäriin puhelimitse, samon mieheensä.

Lopulta, n. 4-5 kk jälkeen (sairaslomaa jatketttiin) "masennuksen selkä taittui". Mutta lievemmässä muodossa (mm. pakkoneuroosi käsienpesusta yms.) jatkui vielä muutaman vuoden.

Tällä hetkellä hän on mielestäni suhteellisen tasapainoinen, ei kylläkään syö enää mielialalääkkeitä - ei ainakaan ole enää niitä itsetuhoisia uhkauksia.

Hän kertoi, että hän "ajatteli usein nuorena lukiolaisena itsemurhaa". Tunsin kamalaa
syyllisyyttä!
Nuorten mielenterveysongelmat ja masennus on SUURI HAASTE tälle "hyvinvointiyhteiskunnalle".
Ohjeeni on: toista toistamiseen, miten rakastat häntä ja miten tärkeä hän on sinulle. Älä vain syyllistä mistään tai moiti! Älä myöskään hoe, miten "hyvin" hänen asiansa oikeasti ovat (en tiedä ovatko?), sillä masentunut ihminen ei itse sitä näe.
Voi kun saisit hänet lääkäriin, nyt alkuun jokin masennuslääkitys ja toivottavasti myös terapia, johon hän sitoutuisi...
Mutta: ENNENKAIKKEA ÄIDINRAKKAUTTA! Jaksamista ja voimia sinulle - kyllä kaikki järjestyy! (Alkoholi on nyt huono "lääke"...)