Itse olen sairastanut kaikki syömishäiriön muodot...Oksentelin viimeiset 3vuotta, js sitä ennen näännytin noin 3vuotta...koko lapsuuden söin tunteeni ja olin yli lihava..Bulimiasta yritin päästä kovasti eroon..mutten tarpeeksi..Rakastin sitä kovin..sitten vihasin..Odotin että rakkaus tulee ja parantaa. Olin todella masentunut, oksentelin näännytin ,ja yli kaiken vihasin itseäni. Kunnes tapasin "elämäni miehen". Tämä täydellinen tapaus tuli, ja kuvittelin että oksentelu loppuu samantien. Mut ei se loppunut.. Elämäni oli luisumassa käsisitä. Oksensin kaikki rahani. Hampaani kärsivät pahasti..Samoin elimistö..Tahdonvoima ei vaan riittänyt lopettamaan. Odotin sitä "jotain joka parantaa muuten olen bulimikko aina ja ikuisesti":/ Noh seurustelun myötä e-pillerit tulivat ajankohtaisiksi. Kuvittelin niiden lihottavan, ja unohtelin niitä tahallaan ja oksensin usein pillerin jälkeen. Kuvittelin etten voisi saada lapsia ko mul oli bulimia. Mutta toisin kävi. Elämäni tuntui romahtvan siihen paikkaan kun kuulin odottavani. Lasta en voinut pitää sillä olen nuori jolla on vakava syömishäiriö yms..Päädyin aborttiin. Kokemus oli hyvin rankka..Kenellekkään en pysty asiasta puhumaan, kun kukaan tuntemani ei oikeen tajua. Tämän kokemuksen jälkeen tajusin sen että bulimia ei ollut mun rakas, vaan se teki mulle pahaa. ehkä jos mulla ei ois ollu tarvetta oksennella, en koskaan olisi tullut raskaaksi. En ole oksentanut 6kk ja 15päivään. On aikoja kun on vaikea olla ahmimatta, mutta en halua enää koskaan kokea samaa minkä 6kk sitten koin.Tai ne bulimia illat pönttöä vasten. Jokainen päivä ajattelen oksentelua ja lasta jonka ehkä joskus olisin saanut. Kadun virhettäni ja laihuuden ihannointia.Bulimia vei minulta nuoruuden , ja lihotti minua. Kun lopetin oksentelun laihduin 10kg. Nyt olen aika tyytyväinen itseeni ja sinut virheideni ja menneisyyteni kanssa. Toisaalta bulimia opetti minulle paljon. Olen silti miettinyt avun hakemista sillä koska vain voi tulla tilanne jota en kestä ja sorrun taas, mutten osaa hakea apua. Haluaisin puhua kokemuskestani edes jollekkin, mutten pysty.Poikaystäväni on ollut suuri tuki, mutta hän ei kuitenkaan tajua. Tätä taakkaa on niin vaikea kantaa. Mutta olen ainakin nyt vahva ja en tarvitse siihen ruokaa ja oksentelua, viinaa yms...Ne on mennyttä elämää, ja nyt olen lähes onnellinen. On joitain päiviä kun ajattelen menneisyyden asioita, mutta elämä on sitä miksi sen itse teet, ja olen päättänyt olla onnellinen. Menneet on menneitä ja pitää elää tätä päivää..Tiedän että se on vaikea este ylitettäväksi. Mutta se on sen arvoista.
bulimia ja minä
minä86
2394
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Älä turhaan kanna syyllisyyttä abortista. Teit oikean ratkaisun, koska lapsi olisi luultavasti joutunut vain kärsimään. Eikä syömishäiriöön sairastuminen ole kenenkään oma vika, sairaus on psyykkinen, joten oksentelustakaan et voi syyttää itseäsi.
Olen niin iloinen ja ylpeä puolestasi, että olet pystynyt lopettamaan oksentelun ja noin paranemismyönteisellä asenteella :) Hae kuitenkin ihmeessä apua/terapiaa, jos yhtään tuntuu ettet ole henkisesti kunnossa. Varmasti tekisi hyvää päästä puhumaan kaikki mieltä painava sellaiselle ihmiselle, joka tietää mistä puhut ja osaa arvioida ja auttaa parantumisessa.
Ehkä vielä joku päivä saat lapsen ja silloin ainakin voit pitää siitä huolta ja rakastaa sitä sataprosenttisesti, terveenä :)
Taustassasi on muuten samaa kuin itselläni, olen myöskin sairastanut kaikki syömishäiriöiden muodot. Lapsena olin lihava, jo silloin itsetuntoni painettiin maanrakoon. Syömishäiriöt kuitenkin varsinaisesti puhkesivat vasta myöhemmin, kun poikaystäväni hakkasi ja petti minua, samoihin aikoihin vanhempani erosivat ja siskoni sairastui anoreksiaan. Tein myöskin tuolloin abortin, enkä kadu. Ei kukaan olisi ansainnut joutua tähän maailmaan sen kaiken keskelle. Nykytilanteeni on edelleen surkea, jojoan aina vain syvemmällä syömishäiriöiden ja masennuksen kanssa, väkivaltaisesta poikaystävästäni olen kyllä eronnut pari vuotta sitten, mutta en enää kykene päästämään ketään lähelleni. En tiedä pystynkö koskaan. Eli avun hakeminen olisi tarpeellista täälläkin päässä :/
Kiitos sinulle, tarinasi antoi toivoa ja kannustusta paranemiseen :) Jatka samaan malliin äläkä tunne syyllisyyttä sairaudesta ja sen seurauksista, sinä et itse sitä valinnut vaan se valitsi sinut.
Hienoa, että olet päässyt eroon taudista. Olet vielä nuori ja elämääsi on vielä jäljellä hyvin kolme kertaa sen verran mitä vasta olet opetellut elämään; kaikki ihana on sinulla vielä edessä päin.
Menneisyyttä ei voi muuttaa ja sen murehtiminen ei auta ketään, vähiten sinua itseäsi.
Olen entinen bulimikko ja minulle on tehty kaksi aborttia. Nyt minulla on kolme lasta, kaunis koti ja mukava työ; olen jo keski-ikäinen. Nautin elämästäni suunnattomasti ja myötäkärsin kun luen bulimikkojen elämäntarinoita ja sitä, miten he (myös minä) hukkaavat monia vuosia elämästään; toisaalta kun sairaudesta selviää, arvostaa monia asioita aivan uudella tavalla.
Nauti elämästäsi!