Puolisoni on ollut toista vuotta sairaslomalla masennuksen ym takia. Hänellä säännöllinen lääkitys.
Lääkityksen voimin hän puuhastelee kaikkea kotona ja vaikuttaa normaalilta.
Ongelmana on että oma mielenterveyteni on alkanut reistailla, saan raivokohtauksia, masennun, itkeskelen usein ja olen toivoton. Käyn töissä, huolehdin enimmäkseen perheen asioista jne.
Syynä on yksi hänen lapsensa jota en voi sietää. Lapsi on kuin puolisoni: hävittää tavaransa, ei muista koskaan mihin on laittanut tietyn tavaran, ei muista (eikä halua totella)lähes koskaan mitä olen sanonut kun yritän itsepintaisesti karsia hänen juurtuneita epämiellyttäviä tapojaan: ei korjaa jälkiään, ei tee sitä eikä tätä jne. Puolisoni on samanlainen, aina kaikki hukassa, ei osaa laittaa tavaroita niille kuuluviin paikkoihin, kadottaa avaimensa, kännykkänsä, lompakkonsa ym kotona päivittäin monta kertaa päivässä. Olen ihan henkisesti mitta täynnä tätä. Kaksi "lasta" jotka eivät korjaa jälkiään ja kadottavat kaiken.
Sitten kun joskus erittäin harvoin yritämme järjestää kahdenkeskistä aikuisten menoa, pilaa tämä yksi lapsi kaiken. Hän on maailman itsepäisin lapsi, ei tee mitään mikä ei miellytä häntä ja tekee kaiken millä saa minut ärsyyntymään ( inhoaa minua ja minä häntä.)Ei siis suostu menemään "hoitoon" että minä pääsisin puolisoni kanssa kyläilemään kahden kesken ilman lapsia. Hoitopaikkoja on muutenkin kiven takana, anoppi ei jaksa, pitää kerran vuodessa 2pv ja saa tarpeekseen kun ei jaksa pitää noin kurittomia lapsia. (Puolisoni ei osaa eikä välitä pitää säännöistä kiinni, ja yksin en pysty, jos toinen menee aina lasten mukaan.)
Minä kertakaikkiaan kaipaan lomaa lapsista, jota en saa ja mielenterveyteni alkaa hiipua sen takia. Lapset eivät ole omiani mikä lisää kestämisen tuskaa. Omiani olen rakastanut ja hoitanut eikä ikinä ole tarvinnut kestää tuollaista käytöstä mitä tämä yksi aiheuttaa.
Nyt siis olisi ollut meno tiedossa,ensimmäinen tänä kesänä ilman lapsia! ja yksi pistikin jarrut päälle vaikka asia oli sovittu, ja toiseksi puolisoni meni heti tämän lapsen puolelle ja oli valmis perumaan menomme tämän yhden itseppäisyyden huipun takia! Minähän menetin malttini heti. Aloin huutamaan, paiskomaan ovia, hyvä etten hajottanut jotain, raivosin tälle lapselle ja puolisolleni ja sanoin etten kestä enää tällaista elämää ettei aikuisten kesken voida koskaan tehdä mitään, aina vaan mennään YHDEN lapsen ehdoilla. (Muiden kanssa ei koskaan ongelmaa). Sanoin että näivetyn kuoliaaksi jos ei ikinä tavata omia ystäviämme ilman lapsia. Mutta mitä tekee puoliso: jatkaa puuhasteluaan ja kysyy mikä ongelma? Hänellä on lääkitys hän pysyy rauhallisena kuin mitään ei olisi tapahtunut ja minä suurinpiirtein uhkaan itsemurhalla!!!
(Näen joskus omia kavereitani, mutta liian harvoin, koska aika ei riitä aina ja kun riittäisi olen masentunut ja itkeskelen kotona surkeaa elämääni, enkä jaksa tehdä aloitetta soittaakseni jollekin. tuntuu ettei kukaan jaksa kuunnella enää valituksiani vaikka ymmärtävätkin minua!.Ja kesällä perheellisissä on niin paljon omaa ohjelmaa (vaikka kesä olisi mitä parhainta ystävien tapaamisaikaa). En jaksa iloita enää mistään. Puoliso on innolla lähdössä mihin hyvänsä lastensa kanssa, eikä ymmärrä että minä maksaisin vaikka miljoonan (jos olisi) ettei tarvitse lähteä heidän kanssaan, vaan vaikka kahden tai jonkun muun kanssa.
Tuntuu että alan olla henkisesti jo niin loppu että vihaan tämän yhden lapsen naamaakin jo niin paljon että sen näkiessäni voisin vaikka lyödä. (En ole lyönyt). Elämä on todella raskasta näin.
En haluaisi kuitenkaan itse tulla lääkeriippuvaiseksi vaikka kuinka tekisi vetää nappia naamaan.
Onko kokemusta luontaishoidoista masennukseen / räjähdysalttiuteen?
Lääkityksen voimin hän puuhastelee kaikkea kotona ja vaikuttaa normaalilta.
Ongelmana on että oma mielenterveyteni on alkanut reistailla, saan raivokohtauksia, masennun, itkeskelen usein ja olen toivoton. Käyn töissä, huolehdin enimmäkseen perheen asioista jne.
Syynä on yksi hänen lapsensa jota en voi sietää. Lapsi on kuin puolisoni: hävittää tavaransa, ei muista koskaan mihin on laittanut tietyn tavaran, ei muista (eikä halua totella)lähes koskaan mitä olen sanonut kun yritän itsepintaisesti karsia hänen juurtuneita epämiellyttäviä tapojaan: ei korjaa jälkiään, ei tee sitä eikä tätä jne. Puolisoni on samanlainen, aina kaikki hukassa, ei osaa laittaa tavaroita niille kuuluviin paikkoihin, kadottaa avaimensa, kännykkänsä, lompakkonsa ym kotona päivittäin monta kertaa päivässä. Olen ihan henkisesti mitta täynnä tätä. Kaksi "lasta" jotka eivät korjaa jälkiään ja kadottavat kaiken.
Sitten kun joskus erittäin harvoin yritämme järjestää kahdenkeskistä aikuisten menoa, pilaa tämä yksi lapsi kaiken. Hän on maailman itsepäisin lapsi, ei tee mitään mikä ei miellytä häntä ja tekee kaiken millä saa minut ärsyyntymään ( inhoaa minua ja minä häntä.)Ei siis suostu menemään "hoitoon" että minä pääsisin puolisoni kanssa kyläilemään kahden kesken ilman lapsia. Hoitopaikkoja on muutenkin kiven takana, anoppi ei jaksa, pitää kerran vuodessa 2pv ja saa tarpeekseen kun ei jaksa pitää noin kurittomia lapsia. (Puolisoni ei osaa eikä välitä pitää säännöistä kiinni, ja yksin en pysty, jos toinen menee aina lasten mukaan.)
Minä kertakaikkiaan kaipaan lomaa lapsista, jota en saa ja mielenterveyteni alkaa hiipua sen takia. Lapset eivät ole omiani mikä lisää kestämisen tuskaa. Omiani olen rakastanut ja hoitanut eikä ikinä ole tarvinnut kestää tuollaista käytöstä mitä tämä yksi aiheuttaa.
Nyt siis olisi ollut meno tiedossa,ensimmäinen tänä kesänä ilman lapsia! ja yksi pistikin jarrut päälle vaikka asia oli sovittu, ja toiseksi puolisoni meni heti tämän lapsen puolelle ja oli valmis perumaan menomme tämän yhden itseppäisyyden huipun takia! Minähän menetin malttini heti. Aloin huutamaan, paiskomaan ovia, hyvä etten hajottanut jotain, raivosin tälle lapselle ja puolisolleni ja sanoin etten kestä enää tällaista elämää ettei aikuisten kesken voida koskaan tehdä mitään, aina vaan mennään YHDEN lapsen ehdoilla. (Muiden kanssa ei koskaan ongelmaa). Sanoin että näivetyn kuoliaaksi jos ei ikinä tavata omia ystäviämme ilman lapsia. Mutta mitä tekee puoliso: jatkaa puuhasteluaan ja kysyy mikä ongelma? Hänellä on lääkitys hän pysyy rauhallisena kuin mitään ei olisi tapahtunut ja minä suurinpiirtein uhkaan itsemurhalla!!!
(Näen joskus omia kavereitani, mutta liian harvoin, koska aika ei riitä aina ja kun riittäisi olen masentunut ja itkeskelen kotona surkeaa elämääni, enkä jaksa tehdä aloitetta soittaakseni jollekin. tuntuu ettei kukaan jaksa kuunnella enää valituksiani vaikka ymmärtävätkin minua!.Ja kesällä perheellisissä on niin paljon omaa ohjelmaa (vaikka kesä olisi mitä parhainta ystävien tapaamisaikaa). En jaksa iloita enää mistään. Puoliso on innolla lähdössä mihin hyvänsä lastensa kanssa, eikä ymmärrä että minä maksaisin vaikka miljoonan (jos olisi) ettei tarvitse lähteä heidän kanssaan, vaan vaikka kahden tai jonkun muun kanssa.
Tuntuu että alan olla henkisesti jo niin loppu että vihaan tämän yhden lapsen naamaakin jo niin paljon että sen näkiessäni voisin vaikka lyödä. (En ole lyönyt). Elämä on todella raskasta näin.
En haluaisi kuitenkaan itse tulla lääkeriippuvaiseksi vaikka kuinka tekisi vetää nappia naamaan.
Onko kokemusta luontaishoidoista masennukseen / räjähdysalttiuteen?
Vastaukset 2
Vanhimmat
oletko kertaakaan koittanut asettautua sen "kurittoman" lapsen asemaan, ja miettiä syitä hänen käytökseensä?
Omia lapsiani rakastan, tätä yhtä en voi sietää, ei ole omani...Meinaatko, ettei lapsi näe ja vaistoa kaikkea tuota, ja miltä se tuntuu asua aikuisen kanssa, joka ei häntä halua, ei siedä, ei rakasta, mutta pakko on, koska lapsena ei voi häipyäkään?
Joten totta kai lapsi reagoi jollakin tavalla tilanteeseen.
Oma vanhempi on sairas, toinen ei hänestä pidä, oma toinen biologinen vanhempi on? en tiedä missä, mutta aika hemmetin turvattomalta tuntuu - lapsen näkökulmasta.
Jos puolisossa ärsyttää se, että hän hukkailee tavaroita, olisi ehkä kannattanut miettiä vielä toisenkin kerran, oliko puolisovalinta ihan oikein sittenkään.
samoilla linjoilla.