Otsikko on vähän outo, mutta kiusaamiselta käytös tuntuu.
Esikoisella on paha olo, koska uusi sisarus on tulossa perheeseen ja edellisen sisaruksen tulo on tuoreessa muistissa (kuopus nyt 1v.) Ymmärrän esikoista hyvin. Olemme käyneet ja käymme edelleen läpi kaikkia asioita, jotka esikoista painaa. Olen kotona lasten kanssa aamusta iltaan erittäin intensiivisesti. Nykyään lapset osaavat myös leikkiä keskenään. Silti monesta asiasta huomaa, ettei esikoinen ole vielä täysin sulattanut sisarustaan.
Kaiken uhman ja raivarit yms siedän ja osaan olla aikuinen, mutta nyt on tullut uusi juttu eli esikoinen kiusaa hymyssä suin niin pitkälle meitä kumpaakin vanhempaa, että räjähdämme. Suuttumisellaamme ei ole mitään vaikutusta. Ei jäähypenkki auta, ei lelujen takavaikointi, ei mikään. Lapsi ei halutessaan tottele ollenkaan. Onko jollakin vastaavasta kokemusta? Lapsi on valtavan uhmakas ja vaan nauraa, kun yrittää pitää lasta niin, ettei hän saisi potkittua, raavittua tai revittyä hiuksista. Lapsi myös kiusaa yrittämällä pitää niin paljon melua, että herättää sisaruksensa. Nätti puhe, keskustelu yms ei auta. Tilanne laukeaa aina jotenkin, jos saan lapsen huomion suuntautumaan johonkin muuhun, mutta hankalimpia ovat nukahtamiset. Olipa läsnä tai ei, lapsi huutaa sisaruksen hereille ja jos olen läsnä, hän yrittää satuttaa minua. On aika mahdotonta laittaa jäähylle unta odottava lapsi. Kaiken kukkuraksi lapsi on hyvin herkkä ja arka muualla kuin kotona.
No, tässä tämä vuodatus. Onko kokemuksia/neuvoja?

Vastaukset 4
Vanhimmat
on?
Olisikohan uhmaikä kysymyksessä?
sun pitäs nyt oikeesti ottaa ja vähän aikaa "lässyttää" sille lapselle, kummankin!
Kainaloon varttitunniksi ja höpöttelet ja kutittelet ja luet ja "laulat", kuuntele sen juttuja...
ja isälle hynttyyt niskaan ja pihalle e´sen lapsen kans kahestaan, keinumaan ja kiikkumaan kiville...ei se muuta tartte!
Kokeile.
ihan oikeasti. Vähintään kaksi tuntia päivässä olen vain hänen kanssaan, juttelemme, pelaamme, luemme, piirrämme ja isänsä huomiota lapsi saa myös, mutta tietenkin hirveän paljon vähemmmän. Ymmärtäisin lasta, jos en ehtisi/jaksaisi olla hänen kanssaan, mutta tämän enempää ei enää voi olla. En uskalla ajatellakaan, mitä tapahtuisi, jos hänet pistäisi hoitoon ja minä menisin töihin... Lapsi on kolme. Siis tuntuu, ettei mikään riitä helpottamaan lapsen pahaa oloa. Päivät menevät aina hyvin ja ovat täynnä kivaa toimintaa ja rauhallista leikkiä kotosalla, kavereita nähdään muutama kerta viikossa.
Kiitos vastauksista!
"esikoinen kiusaa hymyssä suin niin pitkälle meitä kumpaakin vanhempaa, että räjähdämme"
Aikuinen menettää lapsen silmissä aina uskottavuutensa, mikäli hän sanojasi lainaten "räjähtää" lapselle -etenkin silloin kun lapsi tieten tahtoen tähän tilanteeseen pyrkii. Auktoriteetti häviää sitä mukaa kun lapsi keksii mitä naruja vetämällä hän saa vanhemmat pois tolaltaan ja huomion jakamattomasti itseensä. Sillä ei ole väliä millaista huomio sävyltään on, kunhan sitä vain tulee. Lapsi tietää että te vain räjähdätte, ehkä yritätte jollain tavalla rankaista häntä ja se siitä sitten. Älkää koskaan "räjähtäkö" lapselle, älkää missään tilanteessa.
Teidän täytyy aikuisina olla sellaisen yläpuolella.
Muistan kuinka leikimme pikkuveljeni kanssa lapsina "ärsytys"-leikkiä. Tarkoituksena oli saada toinen vanhempi (tai parhaimmillaan molemmat) menettämään malttinsa totaalisesti. Pisteen sai se, kumpi onnistui saamaan vanhempien kasvot punertumaan ensimmäisenä. Se oli hauskaa ja etenkin pitkien automatkojen hupi. Tiesimme ettei siitä seuraa mitään sen kummempaa.
Koko ilo leikistä loppui siihen kun vanhemmat alkoivat itse hyvätuulisesti naureskella meidän yrityksillemme ja tarkkailla toisiaan pilke silmäkulmassa, kilpailla keskenään siitä, kumpi saa pidettyä hermonsa kasassa pisimpään. Me lapsoset emme enää päässeet niskan päälle, mutta hauskuus ei loppunut sillä nyt saimme kaikki nauraa yhdessä.
Huumori, rakkaus ja toveruus ovat pitkälti olleet kantava voima meidän perheessämme -vielä nykyäänkin kun me lapset olemme jo maailmalle lähteneet. Aina vanhempamme ovat säilyttäneet arvokkuutensa silmissämme jaksamalla ja ottamalla tilanteet vastaan ymmärryksellä ja kuuntelemalla meitä lapsia loputtomiin. Emmekä todellakaan olleet helpoimmasta päästä. Näyttäkää tyttärellenne että olette hänen härnäämisensä yläpuolella. Kun hän yrittää jälleen kiusata, kaapatkaa hänet syliin ja naurakaa että nyt ole rakas hupsimatta. Yrittäkää johdatella turhautuminen johonkin mielekkääseen kun suuttumus alkaa nostaa päätään -vaikka puutarhan hoitoon tai leipomiseen YHDESSÄ. Jättäkää lapsen puheet omaan arvoonsa silloin kun ne yrittävät vain satuttaa. Sanokaa että asia loukkaa, eikä äidille tai isälle saisi koskaan puhua noin. Jos itkettää, itke lapsen silmien alla ja näytä heikkoutesi -lapsen on otettava itse vastuuta sanomisistaan tai tekemisistään ja kun hän huomaa että on mennyt liian pitkälle, alkaa hän huomioida sitä miten puhuu jatkossa. Äiti puuttui kerran veljeni ja minun nyrkkitappeluumme sanoen että omassa kodissaan ei pidä koskaan pelätä, ei henkistä eikä fyysistäkään kipua. Se tulisi teidän lapsenne myös tietää ja tuntea sydämessään.
En näe että muutama tunti ihan kaksistaan on hyvä juttu, sillä se aiheuttaa mustasukkaisuutta ja ahdistusta siitä kun sen päivän yhteinen aika alkaa loppumaan. Olkaa yhdessä ja tehkää asioita yhdessä perheenä. Vahvistakaa me-henkeä sillä kuka nyt omiaan haluaa satuttaa?