Olen kuunnellut monen ihmisen mielipiteitä itsetuhosta. Yleensä asiassa päädytään siihen että esim. viiltelijät ovat huomionhakuisia, ja itsetuhollaan vaan kerjäävät muiden huomiota. Itsetuhoiset puolustelevat tätä henkisen pahan olon siirtämiseksi fyysiseksi kivuksi.
Molemmat ovat mielestäni totta.
Lähes jokainen ihminen kaipaa huomiota, mutta he jotka eivät automaattisesti sitä saa, päätyvät epätoivoisiin ratkaisuihin että heidän tuskansa huomattaisiin. Harva nykyään enää reagoi suullisiin avunpyyntöihin, joten täytyy ottaa järeämmät aseet käyttöön.
Harmi vaan että ihmisten välinpitämättömyyden takia tapahtuu myös näitä "vahinkolaukauksia" (tarkoituksena saada paha olo huomatuksi mutta meneekin liian pitkälle...)
Joten onko teidän mielestänne väärin pyytää huomiota jos sitä ei automaattisesti saa? Jos on paha olla eikä kukaan huomaa sitä? Miten teidän mielestänne kuuluisi toimia?
Molemmat ovat mielestäni totta.
Lähes jokainen ihminen kaipaa huomiota, mutta he jotka eivät automaattisesti sitä saa, päätyvät epätoivoisiin ratkaisuihin että heidän tuskansa huomattaisiin. Harva nykyään enää reagoi suullisiin avunpyyntöihin, joten täytyy ottaa järeämmät aseet käyttöön.
Harmi vaan että ihmisten välinpitämättömyyden takia tapahtuu myös näitä "vahinkolaukauksia" (tarkoituksena saada paha olo huomatuksi mutta meneekin liian pitkälle...)
Joten onko teidän mielestänne väärin pyytää huomiota jos sitä ei automaattisesti saa? Jos on paha olla eikä kukaan huomaa sitä? Miten teidän mielestänne kuuluisi toimia?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mä olen viillellyt itseäni pitkän aikaa, eikä se ainakaan minulla mistään huomionhakuisuudesta johtunut, halusin vain siirtää henkistä pahaa oloani fyysiseksi. Tein sen aina salassa niin ettei kukaan huomaisi. Tottakai se asia tuli jossain vaiheessa julki ja mut julistettiin huomionhakuiseksi persoonaksi, vaikken viiltelyllä sitä takaa-ajanut. Oli miten oli. Olen myös ruvennut miettimään itsemurhan tehnyttä kaveria, hakiko hän huomiota itsetuhoisella käyttäytymisellä, kun hän heti sairaalasta poispäästyään tappoi itsensä, paha mennä sanomaan kun ei hän edes kirjettä jättänyt. Olen siis päätynyt, minäkin, siihen tulokseen että toiset hakee itsetuholla huomiota ja toiset haluaa helpottaa omaa tuskaa.
Minusta on jotenkin huvittavaa väittää että se on huomion hakemista. Itse kun olen kuitenkin persoona joka sitä huomiota nimenomaan välttelee, mutta silti löytyy arvet käsistä ja olkapäistä. Kädessä sen verran pahat että ne pitää lähivuosina peittää tatuoinnilla. Pahimmat on neljä millimetriä leveitä vekkejä, eikä niitä ole kovin mukava kantaa.
Ehkä se tietysti joskus yläasteella saattoi ollakin jonkinlainen avunhuuto tai jotain. Mutta myöhemmin se oli silkkaa olojensa purkamista kun muuta konstia ei tuntunut löytyvän. Eihän se tietysti mitään auttanut. Päinvastoin. Niitä kun oli aika ikävä yrittää peitellä jälkikäteen.
"Yleensä asiassa päädytään siihen että esim. viiltelijät ovat huomionhakuisia, ja itsetuhollaan vaan kerjäävät muiden huomiota. Itsetuhoiset puolustelevat tätä henkisen pahan olon siirtämiseksi fyysiseksi kivuksi."
Fyysinen kipu vapauttaa kehon luonnollisia endorfiinejä. Se tuo ahdistuneelle helpotuksen hetkeksi - normaali ihminen ei kipuendorfiinejä noteeraa mutta henkisesti rikkiolevalle se kipu on merkityksetön suure ja se pieni rippunen hyvää kemiallista oloa tuo ensiavun henkiseen pahaan oloon.
Huomiohakuisuus on vähän kyseenalainen ja luulen että se on tulkittu monesta syystä väärin. Ennemminkin olen huomaavinani että viiltelijät/viillelleet peittelevät asiaa ennemmink kuin tuovat sitä julki. Kuitenkin henkisen tuskan pohjana on juurikin huomiotta jättäminen, tutustuin erääseen itseään hyvinkin pahasti viillelleeseen naiseen (sanotaanko näin arvista tulkattuna että ei ollut enää haavoja vaan puuttuvia lihapaloja...) ja tarinastaan kuulin erittäin välinpitämättömästä materialistisesta perheestä jossa lähtökohtaisesti lapsille oli opetettu tunteiden merkitsemättömyys ja kommunikoimattomuus ja henkilökohtainen huomiottajättäminen! Tämä nainen ei edes oikein osannut hakea huomiota, ei ainakaan klassisilla keinoilla. Juuri siksi hänet joukosta noteerasinkin... mielenkiintoinen persoona, täysin omanlainen sosiaalinen (ja epäsosiaalinen!) ote asioihin.
Toinen huomiohakuisuuden väärinkäsitys on arvet. Ne jäävät. Viiltelyä ei tehdä sen takia että ne arvet jäisivät näkymään - joten on epäloogista että arpien tuottaminen on tarkoitus. Sensijaan ihmiset kiinnittävät huomionsa niihin arpiin ja sen kautta voi syntyä uusia kontakteja. Tällöin kuitenkin kyse ei ole viiltelijän huomiohakuisuudesta vaan katsojan huomiosta ja mielenkiinnosta merkkejä kohtaan ja sen seurauksista.
Nähdäkseni tuttavanaiseni huomiohakuisuus purkautui ennenmminkin herkästi räjähtävänä verbaalisena kiukkuna (toisaalta hän oli myös äärimmäisen nöyrä, antelias ja ihana persoona) ja erikoisena olemuksena joka pyrki provosoimaan ja herättämään - sekä älyllisenä pätevyytenä ja argumentointitaitona ja nöyristelemättömänä tarttumisena asiavirheisiin. Sekä mielikuvituksekkaina tarinoina. Hänestä huomasi että yksi osa oli kärsinyt mutta sen ansiosta moni muu juttu kukoisti.
Sanotaanko näin että hän hurmasi minut erilaisuudeltaan ja toisaalta äärimmäisellä lempeydellään oikeanlaisella asenteella olevaa kohtaan (joka siis olin minä). Homma ei toiminut kuitenkaan kovin hyvin ja lopahti omituiseen pattitilanteeseen. Kaipaan häntä yhä :(