Onko missään keskustelu palstaa, tai tukipalstaa syöpää sairastavien läheisille, jossa he voisivat jutustella. Tuntuu, että heidät on unohdettu joka paikassa kokonaan, eikä se helppoa ole heillekään.
Syöpä sairaan läheiset?
unohdettuko kokonaan
297406
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 29
Vanhimmat
http://www.cancer.fi/keskustelut/keskustelufoorumi/lahipiirissa_syopapotilas/
Sielläkin keskustellaan vain siitä, millaisia sairauksia kenenkin läheisellä on. "Tsemppia", vastaus jokaiseen ei paljon lohduta, kun jää yksin asian kanssa, eikä muista sukulaisista ole apua. Avopuolisollani on ollut syöpä nyt 4kk ja minä en jaksa olla enää tukena.
kerkesin minäkin olla puolitoista vuotta...
Voisitko harkita keskustelemista esim. mielenterveyshoitajan tms. kanssa avopuolisosi sairaudesta ja omasta jaksamisestasi sairauden suhteen? Itse kävin välillä juttelemassa asioista terkkarilla, siellä pystyin itkemään pahaa oloa pois, jotta jaksoin sitten kotona olla puolisoni tukena paremmin.
Millainen syöpä avopuolisollasi on, jos sopii kysyä?
Minun puolisollani myös syöpä, sairastanut kohta vuoden ja oireita lievittävää hoitoa vaan saa,koska sitä ei voi enää parantaa. Raskasta on, kovin yksin olen asian kanssa. Keskustelu jonkun kanssa auttaisi, eikä se ainainen raportointi puolitutuille ja työkavereille ja naapureille.Voimat alkaa olla aika vähissä,töissäkin pitäisi jaksaa. Kai kohta on haettava ulkopuolista apua, tiedän kyllä, että sitä saa,mutta on se vaan vaikeaa jostain aloittaa,niin paljon tulee yksin asioita pohdittua. Ihan monet arkipäiväisetkin asiat tuottaa ongelmia, ja rinnassa ahdistaa.
sitä ulkopuolista apua. Muistathan, että sinullakin on mahdollista hakea sairaslomaa, jos puolisosi sairaus käy sinulle henkisesti liian raskaaksi. Ei siinä ole mitään hävettävää, että pyytää apua, kun sitä tarvitsee! Ihan ulkopuoliselle ihmiselle voi helpommin purkaa ne itseä ahdistavat asiat. Ei tunne "rasittavansa" ystävä/tuttavapiiriä omilla asioillaan, näin oli ainakin minulla.
Asiaa puhut. Puhumisen merkitystä liitossa korostetaan kaikkialla, mutta kyllähän totuus on monesti, ettei puolisolle pystytä puhumaan asioiden oikealla nimellä. Saati sitten lapsille.
Näin myös meillä syöpäsairailla. En tunne asiasta edes huonoa omaatuntoa. Mulla on muutakin mietittävää. Sairaus tekee vähän itsekkääksi, kuten olette varmaan havainneet.
Aviopuolisollani on ollut syöpä 12 vuotta ja nyt alkaa tuntua raskaalta.
mä oon siinä elämäni vaikeammassa tilanteessa kun en tiedä mitä teen avopuolisolla todettiin pieni solusyöpä joka leviää hoidot lopetettu on hoidossa terveyskeskuksessa ikävä on kova käyn joka päivä katsomassa mutta auttaa en voi t hannu
sisareni on kuollut ja minä jäin ahdistuksineni.Voimat täysin loppu ja elämän halu. aika synkkää.
huomasin keskussairaalan seinällä ilmoituksen syöpää sairastavien omaisille tarkoitetusta ryhmästä. Ei tullut kyllä koskaan sinne mentyä. Yksin pyörin ajatusteni kanssa... Toki juttelin ystävien ja sukulaisten kanssa, mutta eihän heidän kanssaan voi kaikesta puhua.
Kun mies ekan kerran selvisi syövästä, minä romahdin. Sain mielialalääkkeet ja kavin terapiassa. Sitten syöpä uusikin ja nyt olen ollut leskenä kohta kaksi vuotta. Nyt tuntuu että oli luojalykky että söin mielialalääkkeitä, toimivat ehkä jonkinsortin puskurina mieheni taudin uusiessa ja edetessä kohti vääjämätöntä loppuaan.
Mutta kyllähän sitä niin yksin tuon kaiken keskellä on, eikä sitä pahaa oloaan halua julkituoda kun vierellä on "oikeasti" sairas.
Miehelläni on todettu pari kuukautta sitten yllättäen haimasyöpä tai tavallaan neuroendokriininen syöpä! Häneltä on leikattu sappirakko pois ja nyt tällä hetkellä meni ensimmäistä kertaa hoitoihin.
Olen yrittänyt löytää keskustelufoorumia missä omaiset voisivat keskustella ja tilittää tuntoja. Mutta sellaista ei tunnu löytyvän!! Olen vielä melko rauhallinen tilanteen suhteen, samoin mies, mutta pelkää että jossain vaiheessa saattaa tulla romahdus. Olen ollut nyt sairaslomalla parisen kuukautta miehen takia, elokuun puolessa välissä pitää kuitenkin palata töihin.
Jatketaanko täällä keskustelua vai aloitetaanko foorumi jonnekin muualle??
Mutta kelpuutatko keskusteluun myös ne joilla asia on jo koettu, vai haluatko keskustella vain niiden kanssa jotka paraikaa sitä elävät?
kaikki mukaan jutusteleen;) Onhan se kiva kuulla miten muut ovat asian ohittaneet tai hoitaneet, ovatko saaneet tukea ja mistä. Itse asun ulkomailla ja kaipaan aina välillä suomenkielistä tukea.
Hei anniina, haluaisin keskustella kanssasi,olen niin samanlaisessa tilanteessa. Laitanko tähän sähköpostiosoitteeni,niin voisi keskustella privaatisti? Vai onko sinulla joku sellainen e-mail-osoite,minkä rohkenet tähän laittaa?
Kaiiija, laita vaan osoite niin laitan sulle sitten postia:)
Toi neurotaimikäsoli on mulle tuntematon, mutta haimasyöpä multakin leikattiin runsas vuosi sitten. Viime kesänä ja syksynä kävin solumyrkkyhoidoissa (gemsitabiinia) ja sädehoidossa ja nyt ollaan seurannassa. Ei tää elämä hullumpaa ole ollut, kunhan leikkauksesta vähän tokenin. Mieheltäsi taidettiin leikata muutakin kuin pelkkä sappirakko? Multa ainakin vietiin kolmasosa mahalaukusta, pohjukaissuoli, sappirakko ja valtaosa haimasta.
Ole vaan ihan täysin rauhallinen ukkosi kanssa. Hermoileminen lisää hänen ennestäänkin raskasta taakkaansa, etkä taudin kulkuun juuri pysty vaikuttamaan. Hyväksy se. Paras taitaa olla, kun lempeän päättäväisesti potkit ukkoa liikkeelle, jos se alkaa murjottamaan. Kyllä se sen sietää ja kestää.
Lienet lukenut kaiken haimasyövästä wikipediasta ja muualta, joten sinua on turha pelotella. Tiedät muutenkin, mistä on kyse. Mun lääkäri sano leikkauksen jälkeen, että älä niitä prosentteja mietiskele. Toivut joko 100-prosenttisesti tai sitten et toivu. Aika hyvä neuvo.
Mies aloitti eilen kemoterapian. Käy tällä viikolla kolmena päivänä; eilen kesti 5 tuntia, tänään 2 ja puol, samoin huomenna. Sitten on kolmen viikon tauko. katotaan saako sivuoireita, toivottavasti ei. Täällä (asun ulkomailla) sanottiin että hiukset lähtee, mutta ollaan jo suunnittelemassa kaljun kiillottamista:)
Tuota syöpää ei oltais edes älytty, jos sappitiehyeet eivät olisi tukkeentuneet. Iho alkoi kutiaan, meni verikokeisiin ja heti sairaalaan. Mieheltä ei leikattu muuta pois kuin sappirakko koska tilanne oli melko "sillä hilkulla", arvot olivat kaikki todella korkealla. Eli miehen kutsuma "vuokralainen" on vielä sisällä. Meinaavat ensin "myrkyttää" ja sitten katsotaan jos leikkaavat. Nyt vaan toivovaan ettei ala leviään (vielä ei ole metastaaseja).
Meillä on molemmilla mieliala korkealla, yritetään optimistisesti ajatella ja mennään päivä kerrallaan. Olen ollut todellakin sairaslomalla miehen takia, et olen päässyt sairaalaan ja nyt kotona hoitelen. Olen/olemme pystyneet nukkumaan normaalisti eikä tule vielä ainakaan kauhean synkkiä ajatuksia. Tyttäret, kesävieraat ja rakennuhommat pitävät mielen viriänä. Pelottaa vaan tuleva talvi. Mies suunnitteleen töihin menoa syyskuussa, mutta katsotaan mikä on vointi. Rahallisesti tullaan oleen todella tiukilla jos ei pysty hommiin.
Mutta se on se ajan murhe!
Noista lääkäreiden ennusteistä... meille (mulle ja kälylle) sanottiin melko suoraan ettei mies tule kestään 6 kk kauempaan! Aika raakaa tekstiä. Mä en sitä kyllä ihan noin vaan hyväksy. Mies on todella hyvässä kunnossa, saanut kiloja takas, ei minkäänlaisia syöpäoireita. Mutta mitä tuleman pitää, niin tulee.
Oletteko te muut muuttaneet elämäänne paljonkin syövän ilmestyttyä perheeseenne?? Me yritetään jatkaa elämään mahdollisimman vanhaan tapaan, nyt nautitaan kesästä ja merestä, syksyllä koulut ja työt ja joulun odottelua. Pulmana on miehen vanhemmat: heidän mielestä teini-ikäisten tyttäriemme pitäisi olla koko ajan kotona, ei mennä iltaisin ulos (menevät vain meidän kylällä), istua isän vieressä ... tulee sellainen olo että vain murehtivat ja itkeskelevät kaiket päivät. Rankaahan tämä on ja on ollut iso shokki, mutta.....
Hei anniina,tässä osoitteeni [email protected]
odottelen postia...
Katos vaan, kun oli samat oireet. Pirullisinta oli se helvetillinen kutina. Ataraxia meni lujasti.
Hoitotapa varmaankin vaihtelee hoitopaikoittain ja maittain. Mulla ensin dreenattiin sappitiehyet, että saatiin se kiina-ilmiö pois ja sen jälkeen tehtiin ns. Whipplen leikkaus, joka on aika iso operaatio. Siitä kun vähän toipu, alettiin antamaan myrkkyjä ja sittemmin vähemmillä myrkyillä höystetty sädehoitokuuri. Tammikuun lopulta olen nyt ollut seurannassa. Toukokuun tsekkauksessa kaikki hyvin eli kyllä tämä tässä toistaiseksi.
Ennusteet haimasyövässä ovat karmeita, kuten totesit. Itse koen pienen lottovoiton saaneeni, kun tässä vielä kirjoittelen 17 kk diagnoosista, mutta sehän on ihan tapauskohtainen juttu. Miehesi on hyvässä kondiksessa, mikä on tietysti hyvä merkki.
Meillä eletään melkeen kuten ennenkin. Vaimo tahtoo asiaa välillä vähän sureskella, itse en niinkään. Elämän arvot muuttuivat vuosi sitten aika "käytännöllisiksi". Se tulee mitä tulee ja jokainen päivä on plussaa. Alkoholin käytön jätin kokonaan pois, jos näistä käytännön muutoksista puhutaan. En ole viinaksia sen kummemmin kaipaillut. Tähän ikään (49) mennessä siitä muutenkin oli jo mennyt paras viehätys.
Näyttävät miehesi vanhemmat olevan "sairaimpia" koko porukasta, joten heille saattaisi joku omaisten keskustelukerho olla paikallaan. Onhan se tietysti kova paikka oman lapsen sairastuminen. Tytöt jatkakoot normaalia teini-ikäisten elämäänsä. Itse ainakin kiusaantuisin suunnattomasti, jos jotain vieressä itkeskelijöitä ilmaantuisi. On vähän epäoikeudenmukaistakin edellyttää teini-ikäisiltä jotain äiti-teresa-tyyppistä "uhrautumista". Jos ihan ilkeesti haluaisin sanoa, monesti vakavasta sairaudesta tehdään omaisten ja muiden läheisten show, jossa vollotetaan ja kyyneleitä vuodatetaan pahimpien tv-sarjojen tapaan. Älä vaan käsitä tätä väärin. Eri perheissä nämä hommat käsitellään eri tavoin.
Tälläinen tapus, äiti sairasti syöpää kuolessaan. Kuolinsyy oli kuitenkin aivoverenvuoto. Tässä omia aiheeseen liittyviä kirjoituksiani. Olen kirjoittanut nämä myös toiselle palstalle.
Oma isäni elää. En tietenkään toivo kenenkään ihmisen (paitsi suuret "pahantekijät", vaikka en taida edes kannattaa kuolemantuomiota) kuolemaa. Olen silti vähän ihmissäni, miten isäni, jonka piti ihan selvästi kuolla ennen äitiäni elää ja äitini, jonka piti elää vanhaksi kuoli ensin. Äitini oli lisäksi paljon isääni "parempi" ihminen. Välini äitiini olivat pitkään huonot, eikä hänen kuolemansa ollut yllätys, koska hän oli sairas. Minulla ei myöskään ollut tarvetta surra sitä ja olen asian kanssa sinut.
Joka tapauksessa välini isääni ovat vielä paljon huonommat, ovat olleet jo pitkään. Ehkä se, että olen ei-toivottu lapsi selittää paljon. Ehkä isä koki, että tuhosin syntymällä hänen elämänsä. Koskaan en ole saanut isältäni tukea tai apua vain haukkuja jne. Huono isäsuhteeni on osaltaan vaikuttanut siihen , että en halua olla missään tekemisissä miesten kanssa. Naimisiin en koskaan aio ja tuskin seurustelenkaan. Miehet kun ovat kaiken pahan alku ja juuri. Entisaikoihin minua olisi kutsuttu "vanhaksi piiaksi".
En siis ymmärrä, miten jollakin naisella voi olla läheiset välit isänsä kanssa.
Vaikka minulla onkin ollut huonot välit kumpaankin vanhempaani, ajattelin useita vuosia ennen äitini sairastumista, miten paljon parempaa elämämme olisi sitten kun isä on kuollut. Puhuimme asiasta vain kerran. En muista, oliko äiti silloin jo sairastunut, mutta äitini puheistakin kävi ilmi hänenkin uskovan isän kuolevan ensin. Äiti oli myös ajatellut avioeroa. Asiasta ei siis sen jälkeen puhuttu, mutta ihmettelen, miksi ei sitä hakenut kun ainakin minun ja äitini elämä olisi ollut niin paljon parempaa ilman tuota miestä. Olin jopa niin pitkällä asioiden miettimisissä, että olisin hyväksynyt eron heti ja olisin muuttanut äitini luokse, enkä olisi halunnut nähdä miestä koskaan. Jopa suoraan toivoin vanhempieni eroa. Nyt olosuhteiden pakosta joudun yhä asumaan tuon miehen, isäni kanssa. En silti voi sanoa enää vuosiin olleeni kummankaan vanhemman puolella.
Haluan kirjoituksellani sanoa, että elämä ei ole reilua. "Hyvät ihmiset" saattavat kuolla ennen aikojaan. Toivottavasti aloittajan isä oli suremisen arvoinen. Kirjoittaja sanoo olevansa 23- vuotias, itse olin äitin kuollessa 22 ja nyt 24- vuotias. En vain ymmärrä, miten joku lähes itseni voi kokea noin. Kumpa kirjoittaja osaisi jatkaa omaa elämäänsä ja pystyä pääsemään asian yli. Lopultahan me kaikki kuolemme, jotkut vain liian aikaisin. Itse olen ainakin hyväksyt asian. Sitä edelsi jonkinlainen kriisi 19-vuotiaana, mutta nyt ymmärrän sen, että joskus aikani koittaa. Koska olen hyväksynyt tämän tosiasian, välttelen lääkäriä viimeiseen saakka. http://keskustelu.suomi24.fi/terveys_show.fcgi?category=97&conference=4500000000000156&posting=22000000036375793
Isä soitti äitini kuolemasta kännykkääni. Ei se ollut järkytys, sillä osasin odottaa asiaa. Asuin tuolloin isäni ja pikkusiskoni kanssa ja asun vieläkin. Isä oli sairaalassa kun tuo oli jo tapahtunut. Otin asian tyynesti, ei siinä mitään. Minulla oli jo pitkään ollut etäiset välit ja huonot välit äitini kanssa, samoin kun on myös ollut isäni kanssa niin pitkään kuin muistan. Koskaan en itkenyt äitini perään, eikä minullaollut tarvetta surra. En ollut koskaan asian takia tolaltani. Heti kun sain tietää äitini sairaudesta tiesin kuinka siinä käy, ei siinäkään mitään. Isäni ja siskoni olivat asian tiimoilta hyvinkin järkyttyneitä ja tolaltaan. Myös äidin sisarukset, jotka eivät oikeasti välitä esittivät surun murtamia. Vaikka minulla ei ollutkaan tarvetta surra kukaan ei koskaan kysynyt minulta asiasta. Sellaiset ihmiset, jotka ovat itse tapausta surreet ovat sanoneet suoraan minulle ihan suoraan, että minun pitää ryhdistäytyä, vaikka en ole koskaan surrut tapausta tai tehnyt siihen vedoten mitään typerää ja he ovat. Tiedän, että sitten kun isäni kuolee, niin ei sure sitäkään yhtään. Luulin aina, että isä kuolee ensin. Tutkiessani vähän äitini kuoleman jälkeen papereita tajusin olevani ei- toivottu lapsi. En kertonut havainnostani , mutta se varmaankin selittää etäiset välini vanhempiin ja sen, miksi minua on kohdeltu niin huonosti ja siskoani ihan toisella tavalla.
Ehkä tarpeeni olla surematta johtuu siitä, että olen kokenut henkilökohtaisen kriisin, joka valmisti minua tähän asiaan. Ennen äitini kuolemaa tapahtunut kaksi vuotta yhtä jaksoisesti kestänyt työttömyyteni aiheutti minulle niin paljon ongelmia , mutta myös teki minusta kovemman ja vahvemman. Oman elämäni käännekohtia ja suuria kriisejä ovat olleet siis vain ne kaksi kertaa , jolloin olen ollut työttömänä. Silloin olisin tarvinnut apua, mutta en sitä saanut. Ihmiset kokevat asiat eri tavalla. Joku saattaa pitää minua kylmänä, mutta sitä en ole. Minulla ei myöskään ole mitään hampaankolossa äitin kuolemasta. Ehkä myös se, että hyväksyin väistämättä tapahtuvan asian niin aikaisin auttoi. Tosin olin saadessani tietää sairaudesta keskellä omaa työttömyydestä johtuvaa kriisiäni. Myönnän, että en tukenut äitiäni milään tavalla hänen sairautensa aikana, mutta se johtui omista ongelmistani. Miten muka olisin voitunut tukea häntä millään tavalla kun kukaan ei auttanut minua milläänb tavalla työttömyyteni kanssa, joka selvästi näin jälkikäteen ajateltuna aiheutti minulle masennusta ? Korostan vielä, että äitini sairaus ei siis millään tavalla vaikuttanut minuun, vain oma työttömyyteni. Olenkin siis huomannut voivani hyvin pahoin vain silloin kuin minuuttani loukataan. Tätä ovat tehneet esim.kela, työkkäri, sossu ja monet muut tahot.
Tässä on ollut hirveät perintöriidat jo vuosia äitini sisarusten kanssa isovanhempieni kuolinpesien jaosta, jossa minä ja siskoni olemme myös osakkaina. Se onkin sitten toinen tarina, mutta sanon vain, että ne vähät edistykset asioissa ovat minun ansiotani. Antaisivat minun hoitaa asiat, jos eivät itse kykene. Eivät luota minuun.
Lopuksi haluan vielä sanoa, että olen hyvin itsenäinen ihminen. http://keskustelu.suomi24.fi/terveys_show.fcgi?category=97&conference=4500000000000156&posting=22000000036374764
Järjellä ajateltuna tiesin, kuinka lopulta käy. Tiesin, että äitini tulee kuolemaan kyseiseen sairauteen heti kuin sain siitä tietää. Vähän yli kaksi vuotta tähän meni. Ehkä asian tajuamista helpotti omista ongelmistani johtuva kriisi/masennukseni, jolla ei ollut mitään tekemistä äitini sairastumisen kanssa. Tällöin en nähnyt missään mitään positiivista jne., mutta toisaalta se myös auttoi minua olemaan realistisempi. Muut samassa asunnossa asuneet ihmiset sekä äitini sukulaiset eivät taineet heti tajuta tai hyväksyä sitä, miten lopulta tulee käymään, vaikka se olikin minulle täysin selvää. Osasinkin omasta mielestäni suhtautua moniin tähän liittyviin asioihin paremmin kuin muut, vaikka minua haukuttiinkin esim. tuen puutteesta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että omat aivan eri asioista johtuvat kovat kokemukset ja niistä johtuva kovuus, varautuneisuus, etäisyys jne. persoonallisuudessa tapahtuneet muutokset auttavat selviytymään muusta. Minulla ei kuitenkaan ollut tarvetta surra millään tavalla äitiäni, koska välimme olivat monesta eri syystä johtuen huonot ja etäiset. Olin ja olen nytkin asian kanssa sinut. Minulla ei myöskään ollut koskaan minkäänlaista tarvetta puhua asiasta. Asiat, joista minulla on nyt tai ollut tarvetta puhua liittyvät omiin ongelmiini ja siihen liittyviin ja sen aiheuttamiin lisäongelmiin. Mainittakoon, että työttömyys ja sen aiheuttamat ongelmat sekä seuraukset, se, mitä jouduin sen kokemaan tuhoten käytännössä minuuteni tehden minusta tällaisen kuin nyt olen on se, mitä "suren". Suurin syy elämäni tuhoamisessa ja vaikeuksien aiheuttamisessa on työkkärillä, sossulla ja kelalla.
http://keskustelu.suomi24.fi/terveys_show.fcgi?category=97&conference=4500000000000156&posting=22000000036375268
sinusta mieleen kun viestejäsi luen (olen luk.aiemmat jo heti kun ne olet kirjoittanut).
Et pidä isästäsi, näin ymmärrän, olet 24 v ja asut kuitenkin edelleen isäsi luona.....
Työttömyys on ikävä asia, olen sen(kin) kokenut, mutten siitä syytä ketään. En KELA:a kuin en muitakaan instansseja.
Sairastan syöpäni yksin. Toisaalta se on hyvä, koska saan olla yksin ja parantua rauhassa. Toisaalta olisi ihanaa, jos joku hoivaisi pikkuisen - enimmäkseen olen kyllä säilynyt työkuntoisena, enkä kovin paljon olisi apua tarvinnut.
En ehkä itse jaksaisi olla toisen tukena, paitsi, jos toinen olisi todella rakas. Minun tapani tukea olisi kuunnella ja keskustella ja hakea lisätietoja ja auttaa käytännön asioissa.
"Minun tapani tukea olisi kuunnella ja keskustella ja hakea lisätietoja ja auttaa käytännön asioissa."
Näin se ainakin minun kohdalla meni mieheni sairastaessa keuhkosyöpää. Juteltiin (sairaudesta) kun miehestäni siltä tuntui. Tietoa etsin netistä yms. sairaudesta, hoidoista, lääkkeistä yms. Ja hoidin käytännön asioita; lääkkeiden haku apteekista, kipulaastareiden vaihto, lääkkeiden annostelu yms.
Sitähän se toisesta välittäminen minusta on, ei palavia rakkudentunnustuksia (kivoja toki nekin) vaan sitä hiljaista(kin) myötäelämistä ja arkisia pikkuasioita toisen puolesta.
Itse hain netistä tietoa miehen sairastaessa, ja tuntui että epätoivo vain lisääntyi mitä enemmän syövästä tekstiä löytyi.
miten kukakin tuon kokee, lisääkö tieto tuskaa...
Kun mieheni reilu puolitoista vuotta sitten sai ensimmäisen keuhkosyöpä epäilyn, rtg-kuvissa löytyi sattumalta varjostuma, hän luki itse netistä keuhkosyövästä.... ja ei sen koommin enää sitten lukenutkaan, muuta kuin uusista lääkkeistä joita syövänhoitoon on kehitteillä. Eihän se mukavaa luettavaa ole/ollut. Mutta itse halusin selvittää asioita itselleni, jotta osasin olla edes jotenkin valmistautunut tulevaan. En kertonut kaikkea lukemaani miehelle, että hänellä säilyi edes jonkinlainen "suoja" kaikelta masentavaltakin tiedolta. Esim. uusien oireiden tms. ilmestyessä osasin sitten kertoa miehelle, että millä tavoin ne liittyvät hänen sairauteensa. Vaikka toki lääkärit asioista kertoivat hänelle, mutta ne lääkärikäynnit menivät aina niin jännityksen vallassa, että paljon oleellistakin asiaa meni häneltä, ja minultakin, ohi.
Molemmat vanhempani kuolivat syöpään. Sisarellani oli syöpä ja itselläni kaksi, joista toisen väitetään olevan lievä, mutta parantumaton. Saadaanpa nähdä!
Omaisena olin toivoton. En osannut suhtautua asiaan mitenkään. Vasta oma sairaus herätti, ja vasta leikkauksen jälkeen. Tilanteeni nyt, neljä vuotta myöhemmin on se, että hoidat itseäni ruokavaliolla, yritän parantaa henkisen elämäni tasoa ja kirjauduin viime viikolla ulos sairaalan rutiinitarkastuksistakin. Haluan olla vapaa ja ajatella elämää, en itseäni "potilaana".
Asun yksin. Jos vierelläni olisi oma rakas mies, toivoisin, että hän yrittäisi laajentaa ajatteluaan ymmärtämään minunkin tapani yrittää parantua. En tarvitsisi riippakiveä, joka koko ajan kyselisi, millainen on olo, ja muistuttaisi, että hänen mielestään lääkärit tietävät parhaiten. Olen tavannut monenlaisia lääkäreitä, muutamasta taukista välinpitämättömiin ja muutamia todella mahtavia yksilöitä. Haluan kuitenkin olla itse ola tohtorini, luoda omat hoitomenetelmäni ja keskittyä elämiseen, ei sairastamiseen.
Tunnen oikeastaan vain yhden ihmisen lähipiirissäni, jonka kanssa voin kekustella avoimesti näistä asioista pelkäämättä, että hänen negatiivinen ja pelokas ajattelunsa vahingoittaisi ja rasittaisi minua. Yksikin sellainen ystävä, joka ymmärtää, tai välittää tarpeeksi yrittääkseen ymmärtää, on arvokkaampi kuin terveys itse.
Pahin lääkäri on sellainen, joka antaa noita kuolemantuomioita. Heidät pitäisi poistaa välittömästi viraltaan. Pahin omainen on pelottelija ja säälijä. Pahin potilas lienee itsekeskeinen, kuten minä. Eläminen on hiivatin vaikeaa.
cancer.fi on keskustelu palsta syöpäpotilaille. sieltä löytyy eri osa-alueita ja myös syöpä potilaiden läheisille oma palsta.
joo mä oon siinä tilanteessa että haluan keskustella siinä määrin mitä jaksan avopuolison sairastui syöpään ei ekä ole enää montaa päivää syöpä on pieni solusyöpä hoidot lopetettu mä en tiedä mitä mä tee silti mä uskon että rakkaani selviää
Sisko kuoli 11.4.2015 harvinaiseen ja tosi ärhäkkään neuroendokriiniseen syöpään. Se vei puolessa vuodessa. Kipuja koko ajan ja kuolema oli tosi kivuliasta kun ohutsuoli repesi. Kauheeta katsottavaa kun mitään apua ei enää saanut, vaikkakin morfiini muut kipulääkkeet meni !