Yksinäisyydestä kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Saati sitten puhuminen, en ole koskaan siitä puhunut kenellekään. Nuorempana meillä oli melko tiivis muutaman hengen kaveriporukka, jonka kanssa vietimme kaikki juhannukset, vaput ym yhdessä, mutta jäljellä ovat nyt kaksi ystävää, joita näen ehkä 5-10 kertaa vuodessa. Siinä koko sosiaalinen elämäni. He ovat vanhoja lapsuuden ystäviäni. Heillä on kuitenkin paljon muitakin kavereita ja kiireitä ja tunnen itseni riesaksi jos pyrin liikaa heidän seuraansa.
Muut ovat perustaneet perheet eivätkä enää ole kiinnostuneita muusta kuin omasta perheestään. Eivät siis käy enää ulkona tai kylässä eikä heidän kanssaan lapsien saannin jälkeen ole enää pystynyt käymään normaaleja keskusteluja kuten ennen. Entinen paras ystäväni on yksi heistä. Hän sanoo että nyt hänellä on elämä eikä mikään entinen ollut yhtään mitään. Lukiossa olin syrjitty syystä jonka sain tietää vasta vuosien päästä, syy ei ollut edes minussa mutta silti se esti kaverisuhteiden syntymisen koulussa. Olen kuitenkin sosiaalinen, nuorempana kävin paljon ulkona, baareissa ym samassa kaveriporukassamme.
Poikaystäviäkin tuli ja meni. Itsekin vakiinnuin ja elin monta vuotta parisuhteessa. Elämä oli mukavaa ja minulla oli kaikki mitä ikinä olin halunnut; mies, lapsia suunnitelmissa, oma talo, ok työpaikka, miehen kavereita kävi usein kylässä ja omiakin oli vielä jokunen jäljellä. Pari vuotta sitten yllättäen tuli kuitenkin ero ja menetin kaiken silmänräpäyksessä. Koko elämä meni uusiksi ja tässä uudessa elämässäni minulla ei ole enää muuta jäljellä kuin työpaikka ja ne pari satunnaisesti näkemääni kaveria.
Kesäloman pidän pienissä pätkissä, jotta yksinäisyys ei ehtisi tuntua niin musertavalta. Haluaisin käydä ulkona, matkustaa, istua terassilla, viettää aikaa ylipäänsä seurassa ja jutella jonkun kanssa, mutta kun ei ole ketään. Masentaa vaan istua kotona yksin tekemättä mitään kun ulkona paistaa aurinko. Välillä lähden sentään ulos kaupungille esim. kävelylle, mutta joskus on sekin liian vaikeaa kun tuntuu että tulee itku kun ympärillä on vaan hauskaa pitäviä kaveriporukoita ja pariskuntia ja itse on ihan yksin.
Muutosta tähän on vaikea saada aikaan. En vaan tunne ketään. Enkä ketään uutta ihmistäkään tapaa kun en missään käy. Yksin ei ole kanttia lähteä baareihinkaan. Netistä olen jonkun löytänyt, mutta ei niistä oikeaa ihmissuhdetta ole syntynyt.Olen miettinyt onko se vaan hyväksyttävä että minulle on annettu tälläinen elämä. Alan uskoa että minulle ei ole tarkoitettu elämänkumppania sen enempään kuin muutakaan sosiaalista elämää? Elämä ei tunnu lahjalta vaan pikemminkin rasitteelta. Kadehdin vanhuksia koska he ovat jo melkeen kakkunsa lusineet...
Muut ovat perustaneet perheet eivätkä enää ole kiinnostuneita muusta kuin omasta perheestään. Eivät siis käy enää ulkona tai kylässä eikä heidän kanssaan lapsien saannin jälkeen ole enää pystynyt käymään normaaleja keskusteluja kuten ennen. Entinen paras ystäväni on yksi heistä. Hän sanoo että nyt hänellä on elämä eikä mikään entinen ollut yhtään mitään. Lukiossa olin syrjitty syystä jonka sain tietää vasta vuosien päästä, syy ei ollut edes minussa mutta silti se esti kaverisuhteiden syntymisen koulussa. Olen kuitenkin sosiaalinen, nuorempana kävin paljon ulkona, baareissa ym samassa kaveriporukassamme.
Poikaystäviäkin tuli ja meni. Itsekin vakiinnuin ja elin monta vuotta parisuhteessa. Elämä oli mukavaa ja minulla oli kaikki mitä ikinä olin halunnut; mies, lapsia suunnitelmissa, oma talo, ok työpaikka, miehen kavereita kävi usein kylässä ja omiakin oli vielä jokunen jäljellä. Pari vuotta sitten yllättäen tuli kuitenkin ero ja menetin kaiken silmänräpäyksessä. Koko elämä meni uusiksi ja tässä uudessa elämässäni minulla ei ole enää muuta jäljellä kuin työpaikka ja ne pari satunnaisesti näkemääni kaveria.
Kesäloman pidän pienissä pätkissä, jotta yksinäisyys ei ehtisi tuntua niin musertavalta. Haluaisin käydä ulkona, matkustaa, istua terassilla, viettää aikaa ylipäänsä seurassa ja jutella jonkun kanssa, mutta kun ei ole ketään. Masentaa vaan istua kotona yksin tekemättä mitään kun ulkona paistaa aurinko. Välillä lähden sentään ulos kaupungille esim. kävelylle, mutta joskus on sekin liian vaikeaa kun tuntuu että tulee itku kun ympärillä on vaan hauskaa pitäviä kaveriporukoita ja pariskuntia ja itse on ihan yksin.
Muutosta tähän on vaikea saada aikaan. En vaan tunne ketään. Enkä ketään uutta ihmistäkään tapaa kun en missään käy. Yksin ei ole kanttia lähteä baareihinkaan. Netistä olen jonkun löytänyt, mutta ei niistä oikeaa ihmissuhdetta ole syntynyt.Olen miettinyt onko se vaan hyväksyttävä että minulle on annettu tälläinen elämä. Alan uskoa että minulle ei ole tarkoitettu elämänkumppania sen enempään kuin muutakaan sosiaalista elämää? Elämä ei tunnu lahjalta vaan pikemminkin rasitteelta. Kadehdin vanhuksia koska he ovat jo melkeen kakkunsa lusineet...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta. Yksin on vaikempaa raahautua esim. terassille istumaan ja jonnekin vaan.
Mistäpäin olet? Ikä? Ainiin ja ootko mies vai naispuolinen? :) Voiko sulle kirjotella?
tosiaan löytää voimia yrittää, mitä vanhemmaksi tulee. Hiljaisina päivinä vielä helpompi liikkua, mutta pienemmän paikkakunnan täyttävän tapahtuman aikana sänky tuntuu kummallisen huokuttelevalta:)
Nuorena kaikki oli toisin, maailama avoin (sitten tuli muutama maha lasku jne)
Silti uskon sen ihmeen taas tapahtuvan, aina se on tapahtunut kun kovasti on uskonut. Vaikka nyt sattuukin lujaa:( . Samoin uskon sinulle!!!
s.postiosote mukaan ja paikkakunta.
Kannatetaan!!! Mikäli vaan haluatte, pistäkää rohkeasti osoitetta mukaan. Tai jotakin, miten teihin voisi tutustua tai jatkaa juttua.
Tosi koskettava kirjoitus. Yksinäisyydestä on tosiaan vaikea puhua tai vaikea jopa sitä edes myöntää.. ainakin mun..
Mullakin on ollut joskus paljon kavereita, pikkuhiljaa mitä vanhemmaksi tulee niin ihmiset hajaantuu, lähtee opiskelemaan, parisuhde vie mennessään, kasvaa erilleen jne jne.. ja mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeampi on oikeasti tutustua ihmisiin (lapsena oli niin helppoo... "leikitsä mun kaa?" :)
Voi kumpa, kumpa elämä toisi tullessaan aitoja ystäviä..
Jännää...minusta taas tuntuu, että elämä jotenkin "tarjoaa joitakin ihmisiä" tietyissä tilanteissa...he jotenkin vain ilmaantuvat tiettyyn paikkaan, tiettyyn aikaan...eikähän sitä nyt KAIKKIEN ihmisten kanssa tarvitse niin "paita ja perse" olla...
Olen elämässäni kärsinyt paljon yksinäisyydestä. Mun seura on ollut monille jo lapsesta asti rangaistus, suosittu en ole koskaan ollut. Kauan haaveilin elämänkumppanistakin, nyt nekin haaveet on raiskattu pilalle...liian monta pettymystä, liian monta kertaa rikottu sydän.
Tiedän, minussa on vikaa ja paljon. En kertakaikkiaan ole sellainen ihminen, joka ketään kiinnostaisi.
Minua tympäisee elää. Monta kertaa olen halunnut kuolla. Itsaria en silti uskalla tehdä.
Toivon, että saan kokea luonnollisen kuoleman ennen keski-ikää. En jaksa tätä helvettiä. Elämä ei hymyile mulle, sen olen jo nähnyt ja kokenut. Joku kirous mun pään yllä leijuu.
Oli menneisyys mitä tahansa niin se on kuitenkin menneisyyttä.
Yritä vaik tuttujes kautta löytää uusia ihmisiä elämääs.
Jos olet töissä niin työkavereistakin saa paljon ystäviä kunhan pyytää vapaa-ajallakin vaik tekemään jotain yhes.
Kyl mä ymmärrän et se mitä menneisyydes on tapahtunu vaikuttaa nykyisyyteen mut tulevaisuus on valoisia jos sä niin valitset.
Ja asiaan ehkä liittyen terveellinen ruokavalio ja kuntoilu edistää paljon hyvää oloa.
Leuka pystyyn.
Kyllä tästä selvitään :)