Tulee huono omatunto kun sanon tämän, mutta meinaa jo mennä HERMOT. Lapsi reilut 2vuotta ja on aina ollut niin ihana, oikein "helppo" ja tyytyväinen lapsi. Mutta nykyään.. Hän haluaa jatkuvasti jotain. "Ruokaa, maitoa, lelu, auto, ym ym ym" ja sitten kun hänelle jotain antaa niin ei kelpaakaan ja vaaditaan taas jotain! Sitten jos ei saa niin tulee kiukku. Minulla on huono omatunto mutta en oikeasti osaa suhtautua tähän, ärhentelen hänelle välillä kun meinaa mennä hermot, ja kuitenkin lapsi on niin rakas ja ihana niin ei hänelle halua ärhennellä... Kuten jokainen äiti varmasti tietää... Minäkin hakisin lapselleni vaikka sen kuun taivaalta jos voisin, mutta tähän kitinä/vaatimus/kiukku uhmaikään en vain osaa sopeutua, esikoinen ja ennen ei olla tälläistä koettu... Huoh...
En tiedä enään miten olla!
Esikoisen mamma...
5488
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Meillä ihan samanlaista eletään..
Joka päivä yhtä vonkumista, mankumista ja kiukuttelua (ei osaa vielä puhua).
Ihankuin ei olis edes sama lapsi mikä vielä kuukausi sitten oli.
Hermot koetuksella ja hammasta purren hetki kerrallaan niin kyllä se päivä siitä kulkeutuu.
Ja mullakin MENEE hermot joskus jopa useamman kerran päivässä :p
Tsemppiä ja jaksamista sinne!
Ei(kai) tällanen kiukkuvaihe voi hirmu kauan kestää :)
Hei! Meillä on kolme lasta ja pakko todeta, että eri uhmavaiheita on kestänyt siihen asti, että koulu alkaa. Sitten on olo seestynyt, kunnes vissiin kohta alkaa murrosikä. Mutta sen verran voin lohduttaa, että itselle on tullut lisää kärsivällisyyttä ja ymmärrystä, mitä enemmän on tullut lapsia. Ja on huomannut, että jokainen lapsi on oma yksilönsä. Näin tässä seesteisessä vaiheessa on alkanut harmittaa, että "pimahteli" itse lapsille pienempänä (ja joskus vieläkin karjun pää punaisena..)
Tuollaista se taitaa olla kaikilla muillakin. Meillä on esikoinen jo toiselle luokalle menossa, eikä vieläkään tunnu tietävän mitä haluaa.
Tuosta kuun taivaalta antamisesta: Erään kaverini lapset saavat kyllä vaikka sen kuun taivaalta, jos pyytävät. Vanhemmilla on rahaa ja lapset saavat kaiken. Ovat ilkeimmät, itsekkäimmät, itserakkaimmat, inhottavimmat ja ylpeimmät lapset, joita olen ikinä tavannut. Niin nuoria ja niin kaiken kokeneita mielestään. Kaiken he osaavat, kaikki heillä on ja niin edelleen. Ja silti eivät poikkea kyvyiltään normilapsesta mitenkään. Heitä katsoessani olen useasti ajatellut, että tämä köyhyys taitaa olla lapsille etu.
Onneksi ensimmäiseltä lapselta tuo vaihe on mennyt ohi mutta nyt on tullut sitten kolmen vuoden uhma. Onneksi 3 vuotiaan kanssa jo voi vähän enemmän neuvotella.
Kaksi vuotiaan uhma meni meillä ehkä helpoiten siten ohi että ei lähdetty jokaiseen tahto asiaan mukaan. Monta kertaa käänsin selkäni ja lähdin tekemään jotain omaa juttua. Kitinä unohtui ja poika tuli perässä.
Nuo alkuelämän uhmat ainakin meillä on ollut sosiaalisen toiminnan testejä lapsella. Me vanhemmat olemme siinä ne lähimmät testipuolet =)
Monesti meissä vanhemmissa on sitä vikaa että hypätään liikaa sen kiukuttelevan muksun perässä. Itse yrittää monesti muistaa että meillä aikuisillakin on aikuisten tarpeet. Se auttaa pikkaisen lapsiarjessa.
Tsemppiä!
Nyt on aika viimeinen aika alkaa asettamaan lapselle rajoja. Eli ruokaa ja maitoa saa vain ruoka-aikoina. Ruoka-aikojen välillä saa vettä jos janottaa. Lapsi kyllä oppii aika nopeasti tähän systeemiin, kunhan siitä ei lipsuta. Kiukku on kyllä kova, mutta äitinä sitä ei kannata ottaa henkilökohtaisena loukkauksena. Pidät vain huolen ettei lapsi satuta itseään tai muita kiukutessaan. Jotkut lapset rauhoittuvat kun otetaan syliin, mutta toset taas haluavat kiukuta kiukkunsa ihan yksin, ja silloin lapseen koskettaminen vaan pahentaa tilannetta.
Lelua on turha lapselle hakea, jos se on sellaisessa paikassa josta hän saa sen halutessaan itsekin otettua.
Uhmaikäinen keksii kyllä kiukulleen aiheen mistä tahansa. Vanhempien tehtävänä on opettaa, että kiukkuamalla ei saa mitään periksi. Eli kun lapsi alkaa kiukuttelemaan, ei pidä antaa mitään ennen kuin hän rauhoittuu.
Meillä tytön uhmaiän huippu kesti 2 päivää. Ja se olikin sitten yhtä huutoa aamusta iltaa. Ihan kaikesta piti kiukuta: heräämisestä, pukemisesta, aamupalasta, aamupalalta poistumisesta, vessassakäynneistä, jne. Siinä piti vaan vanhempien jättää se kiukku omaan arvoonsa ja päättää milloin mitäkin tehdään. Tarvittaessa vähän painiakin kun lapsi vastustaa. Raskasta se oli, sen kaksi päivää, ja kun ko0lmantena päivänä osasi olla tyytyväinen jokaisesta asiasta, josta lapsi EI kiukunnut.