Ehkä tää ois pitäny kirjottaa tuonne isovanhempien juttuihin, mut kyselenpä ainakin ensin onko muilla vastaavaa ja ärsyynnynkö ihan turhasta.
Ongelma: anoppi. Yli-innokas sellainen. Meidän esikoinen on puolivuotias ja anoppi on nyt ilmeisesti päättäny että lapsenlapsi on tarpeeksi vanha kaikenmaailman myllytykseen. Vihjailee mulle koko ajan että me ei käydä "missään", eikä me nähdä "muita ihmisiä" jne.
Me nähdään kyllä ihan tarpeeksi noita "muita ihmisiä", ja puolivuotiaalle on ihan tarpeeksi extremeä kun ollaan viltillä pihanurmikolla taikka iskä kantaa poikaa hartioillaan. Mut ei, meidän pitäisi suostua kaikkiin anopin keksimiin kotkotuksiin. Ja joka päivä. Ei riitä että me kerran viikossa lähdetään mukaan, pitäisi olla joka päivä menossa. Ja kuinkahan monta kertaa anoppi on ollu palauttamassa arkirutiineja taas uomiinsa, päiväunia, ruoka-aikoja, iltapuuhia?? No ei kertaakaan!
Mä en oikeesti käsitä mitä tää on. Anopille tuntuu olevan oikee henki ja elämä että hän on järjestänyt lapsenlapsensa ensimmäiset kokomukset. Aivan kuin tuo puolivuotias ihan oikeasti jotain ymmärtäis niiden kaikkien "extreme" kokemusten päälle!
Ja jos minä sanon et "ei, me ei nyt tänään lähetä minnekään. Mulla on kotitöitä ja X:n on saatava nukkua päiväunensa rauhassa, koska oli yöllä niin levoton" tmv., niin sit mut haukutaan: "Älkää sit lähtekö mihinkään! Pysykää kotonanne! Kyllä tuolle pojalle vaan tekis hyvään nähdä muitakin ihmisiä.."
Olen muutaman kerran ehdottanut että pojan isovanhemmat tulis meille pojan kanssa olemaan. Minä saisin tehtyä koti-/pihahommia hetken rauhassa. Poika sais olla mummun ja vaarin kanssa ja toistepäin. Mut ei. Poika pitäs aina raahata pois kotoa. Vaikka ois niin paljon helpompaa kun he tulisivat meille, kuin että minä pakkaan pojan, vaatteet, lelut, vaipat, syömiset autoon, ajan appivanhemmille ja hetken päästä sama ruljanssi uudestaan.
Kuinka teillä muilla lasten isovanhemmat osallistuu teidän elämään? En todellakaan haluaisi eristää lasta isovanhemmistaan, mutta en kyllä aio hyväksyä että lapsi totutetaan siihen, että aina pitää tapahtua jotain uutta ja jännää. Ja että aina pitää mennä jonnekin pois kotoa että olisi hauskaa. Toivoisin vain että he olisivat läsnä ihan normaalissa arjessa, ilman mitään sirkushuveja.
Ongelma: anoppi. Yli-innokas sellainen. Meidän esikoinen on puolivuotias ja anoppi on nyt ilmeisesti päättäny että lapsenlapsi on tarpeeksi vanha kaikenmaailman myllytykseen. Vihjailee mulle koko ajan että me ei käydä "missään", eikä me nähdä "muita ihmisiä" jne.
Me nähdään kyllä ihan tarpeeksi noita "muita ihmisiä", ja puolivuotiaalle on ihan tarpeeksi extremeä kun ollaan viltillä pihanurmikolla taikka iskä kantaa poikaa hartioillaan. Mut ei, meidän pitäisi suostua kaikkiin anopin keksimiin kotkotuksiin. Ja joka päivä. Ei riitä että me kerran viikossa lähdetään mukaan, pitäisi olla joka päivä menossa. Ja kuinkahan monta kertaa anoppi on ollu palauttamassa arkirutiineja taas uomiinsa, päiväunia, ruoka-aikoja, iltapuuhia?? No ei kertaakaan!
Mä en oikeesti käsitä mitä tää on. Anopille tuntuu olevan oikee henki ja elämä että hän on järjestänyt lapsenlapsensa ensimmäiset kokomukset. Aivan kuin tuo puolivuotias ihan oikeasti jotain ymmärtäis niiden kaikkien "extreme" kokemusten päälle!
Ja jos minä sanon et "ei, me ei nyt tänään lähetä minnekään. Mulla on kotitöitä ja X:n on saatava nukkua päiväunensa rauhassa, koska oli yöllä niin levoton" tmv., niin sit mut haukutaan: "Älkää sit lähtekö mihinkään! Pysykää kotonanne! Kyllä tuolle pojalle vaan tekis hyvään nähdä muitakin ihmisiä.."
Olen muutaman kerran ehdottanut että pojan isovanhemmat tulis meille pojan kanssa olemaan. Minä saisin tehtyä koti-/pihahommia hetken rauhassa. Poika sais olla mummun ja vaarin kanssa ja toistepäin. Mut ei. Poika pitäs aina raahata pois kotoa. Vaikka ois niin paljon helpompaa kun he tulisivat meille, kuin että minä pakkaan pojan, vaatteet, lelut, vaipat, syömiset autoon, ajan appivanhemmille ja hetken päästä sama ruljanssi uudestaan.
Kuinka teillä muilla lasten isovanhemmat osallistuu teidän elämään? En todellakaan haluaisi eristää lasta isovanhemmistaan, mutta en kyllä aio hyväksyä että lapsi totutetaan siihen, että aina pitää tapahtua jotain uutta ja jännää. Ja että aina pitää mennä jonnekin pois kotoa että olisi hauskaa. Toivoisin vain että he olisivat läsnä ihan normaalissa arjessa, ilman mitään sirkushuveja.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Meillä oli kanssa sama tilanne, että anopin mielestä elettiin liikaa vaan kotosalla - olis pitänyt matkustella. Tämä vaatimus alkoi, kun tyttö oli 3kk. Anoppi ei kuunnellut eikä halunnut ymmärtää puhetta rutiineista ja siitä, että tuon ikäinen lapsi ei kaipaa matkailua. Selitti vaan meille, että lapsesta tulee tuota menoa ihan mökkihöperö. Käytiin kyllä kavereilla ja sukulaisissa kylässä, mutta meilläkin oli toive, että voisivat tulla mieluummin meille, niin tytön rutiinit ei menisi sekaisin. Useimmat tämän ymmärsivätkin. Mutta anoppi ei!
No, en antanut periksi asiasta ja nyt on sitten välit ihan poikki. Minä olen kauhea miniä ja haukkuu minua ihan sumeilematta. Tyttö on loistava, sosiaalinen, ihana, taitava 2,5 -vuotias ja nyt on jo vähän matkusteltukin.
Jätä anopin vaatimukset omaan arvoonsa ja ilmoita ystävällisesti, mutta napakasti, että te päätätte lapsenne asioista ja teistä on parasta antaa lapselle turvallinen ja rauhallinen vauva-aika. Se on lapselle ja hänen kehitykselleen todella tärkeää.
"En todellakaan haluaisi eristää lasta isovanhemmistaan, mutta en kyllä aio hyväksyä että lapsi totutetaan siihen, että aina pitää tapahtua jotain uutta ja jännää."
Oikein! Puolivuotias tarvitsee ensisijaisesti äidin ja turvallisen ympäristön rutiineineen. Vaikka minun lapseni on lähes 2-vuotias, en ymmärrä, miksi vielä häntäkään pitäisi kuljetella pitkin Linnanmäkiä ja Korkeasaaria sekä ostoskeskuksia. Jossakin vaiheessa lapset alkavat kuitenkin vaatia itse menemiä, tulemisia ja kaupallisia riemuja, kun kavereillakin on. Miksi siis tyrkyttää tuollaista antia ennen kuin lapsi osaa sellaista edes vaatiakaan?
Lastemme isovanhemmat ovat eläneet lapsuutensa sodanjälkeisessä Suomessa, jolloin elämä oli oikeasti vaatimatonta eikä suurissa perheissä lapsilla ollut mitään omaa. Kyllä kieltämättä minuakin ärsyttää, kun sukulaisemme hukuttavat lapsemme tavaraan ja kyselevät, joko tyttö on päässyt jonnekin vauhtipuistoon. (Isovanhempamme eivät ole siihen onneksi lähteneet!) Kaikella rakkaudella nämä läheiset ihmiset tuon muistamisen tekevät, mutta me emme haluaisi hukuttaa lastamme kaupallisiin elämyksiin. Eräs osti juuri tytöllemme aivan jumalattoman ison Nalle Puh -karhun, mikä oli tietysti tosi kivasti tehty. Tyttö innostui karhusta ehkä kahdeksi päiväksi, ja sen jälkeen tuon monikansallisen yhtiön tuottama harmiton hölmö on vienyt pientä lattiatilaamme ja pölyttänyt kämppäämme koskemattomana. Joskus tekisi mieli laittaa sukulaisille nätti tekstiviesti, joka sisältää esimerkiksi Syöpäyhdistyksen tilinumeron. Eli tänä synttärinä tai jouluna meidän perheemme krääsärahat pyydetään lähettämään niitä oikeasti tarvitseville. Mutta eihän niin voi tehdä.
No joo, nyt alan päästä taas lempiaiheeseeni eikä se liity enää mitenkään sinun aloitukseesi. Mutta pidä toi linja, puolivuotias tarvitsee rauhallisen ympäristön ja sinun kasvosi. Ja jos mahdollista, pidä periaatteesi. Vuoristoradat ja supershoppailut ovat nopea ja helppo tie saada hetkellistä hyvinvointia. Mutta oikea läsnäolo ja vuorovaikutus ilman kalliita välikappaleita - se vaatii luovuutta kaikilta osapuolilta!
Minusta on aivan ihanaa seurata, kuinka tyttäremme isovanhemmat osaavat viettää aikaansa lastenlasten kanssa ilman turhia hössötyksiä ja paikasta toiseen pörräämistä.
Anoppini on taitava piirtäjä, ja muuten niin vilkas tyttäremme jaksaa istua vaikka kuinka kauan mummun sylissä, kun mummu jaksaa piirtää ja kertoa jotakin omaa juttua. Minun äitini on taas käsityöihmisiä, ja tytön kanssa he "ompelevat". Eli sillä aikaa kun äitini tekee joitakin omia asioita, tyttärellämme on suuri kasa tilkkuja vieressä, joita hän saa repiä ja pöllyyttää kaikessa rauhassa. Molemmat ukit ovat taas luontoihmisiä, ja tavallisen omakotitalon (tai kerrostalon) pihastakin löytyy jo yhtä ja toista jännää taaperolle. Tyttö on mielissään, kun hän saa osallistua mummoloissa tavallisiin askareisiin, oppia uusia lauluja mummoilta, jutustella niitä näitä jne.
No, nuo ovat niitä asioita, mitä minä elämässä arvostan. Luovuus, tekeminen, kiireettömyys, kodinomaisuus jne. Kuluneen talven myötä olen oppinut arvostamaan sitä, että lapselle on oikeasti aikaa ja läsnäoloa ilman välikäsiä. Kaupallisia virikkeitä ei voi tuomita yksiselitteisesti, ja jossakin vaiheessa niitäkin kuuluu saada kohtuudella. Mutta noihin extreme-elämyksiin lähdettäessä kannattaisi aina muistaa, lähteekö niihin lasten vuoksi vai palvelevatko ne kuitenkin enemmän omaa huvittelunhalua ja tarvetta antaa lapselle jotakin, mistä on itse jäänyt paitsi.
Meillä ei onneksi isovanhemmat ole tuossa suhteessa "rasittavia" että haluisivat kuljettaa muksuani joka hippaloihin, mutta se on tosi ärsyttävää kun eivät ymmärrä yhtään lapsen päivittäisten rutiinien tärkeyttä!
Anoppi on vissiin unohtanut miten tärkeää pienelle lapselle on säännölliset ruoka-ajat, päiväunet ja iltaisin nukkumaan menot. Jos ne eivät toteudu niin siinä on useampi päivä ns. pilalla ennenkuin saadaan taas rytmistä kiinni.
Välillä tuntuu että minä olen se porukan musta lammas kun haluan pitää lapsellani säännölliset rutiinit.
Ja tosi on, eivät todellakaan ole sitten yöllä auttamassa kun lapsi huutaa yliväsymystään tai kun on ihan polla sekaisin päiväunien puutteesta.
Isovanhempien mielestä mökillekin pitäisi mennä "ottamaan rennosti ja ilman mitään rutiineja", ja tällä he nimenomaan tarkoittavat lastamme! Uskomatonta! Ja tiedän että hyväähän he mielestään tarkoittavat mutta että kun eivät käsitä asiaa vaikka se heille kuinka selitettäisiin :)