Enpä koskaan ajatellut, että minä voisin joskus olla oikeasti masentunut.. Tällä hetkellä vain taitaa olla niin että elämä on ajautunut ihan umpikujaan eikä ratkaisua tunnu löytyvän.
Puolisen vuotta sitten monen vuoden parisuhteeni päättyi pitkien vaikeuksien jälkeen. Eron "käsittelin" hukuttamalla itseni töihin ja opiskeluun ja alkuvuosi meni joten kuten eteenpäin porskuttaessa. Nyt tilanne on kuitenkin toinen: Koulu loppui toukokuussa ja jäljelle jäi vapaat illat ja "tyhjyys".
Ennenkin on ollut exän kanssa pahoja ongelmia, mutta niistä on selvitty. Koko kevään olemme viestitelleet ja tapailleet, välillä sovussa ja välillä riitaisissa merkeissä. Ei kai kumpikaan uskonut meidän koskaan todella eroavan. Kesän alussa vasta kohtasin eron tuoman tyhjyyden ja aloin pikku hiljaa masentua. Tiedän että exänikin on ollut masentunut tilanteestamme ja hänkään ei ole voinut hyvin. Tämä on johtanut siihen että hän juo ja valehtelee sekä edelleen antaa minulle lupauksia, joita ei kuitenkaan pidä.
Kesän alussa kuulin hänen harrastaneen irtosuhteita ja että tälläkin hetkellä hänellä on joku "kierroksessa". Tämä sattuu minuun kovasti, etenkin kun hän kaikesta huolimatta sanoo rakastavansa minua ja silti rikkoo minulle tekemänsä lupaukset esimerkiksi tapaamisesta.
En vain jaksa enää. En halua tavata ystäviäni, en jaksa hymyillä enkä edes nousta aamuisin sängystä. Haluaisin elämässäni eteenpäin mutta miten se onnistuu kun olen edelleen "kiinni" exässäni ja toivon vain yhteistä tulevaisuutta hänen kanssaan vaikka se tuskin onnistuu enää koskaan. Kiitos siitä hänelle, kun valehtelee ja satuttaa. Mikä avuksi kun mikään ei huvita? Jo asunnon siivoaminen tai edes ruuan laittaminen tai kaupassa käyminen ei onnistu. En vain jaksa. Saatan aamulla suunnitella tekeväni esimerkiksi kotihommia, mutta illalla huomaan etten ole saanut mitään tehdyksi. Ei mikään "mukava" puuhakaan kiinnosta, ei huvita harrastaa mitään tai vaikkapa rentoutua elokuvaa katsomalla...
Mielessäni on nykyään usein itsetuhoisia ajatuksia, eihän minulla ole tässä maailmassa mitään virkaa eikä elämän tehtävää. Kaikilla on oma rakas ja minä olen yksin. En jaksa hymyillä ja ihmisten kohtaaminenkin on jo haaste. En tahdo lähteä kotoa mihinkään mutta toisaalta en jaksaisi olla kotonakaan. Täällä minä kuitenkin illat pitkät istun yksin itkien ja asioita yöt läpeensä miettien.
En tahtoisi aloittaa lääkitystä tähän mutta mikä muukaan enää auttaa? Olen vielä nuori ja edessä voisi olla hieno tulevaisuus. Jotenkin vain tämä puoli vuotta on näyttänyt toteen sen, ettei tästä taida tulla enää mitään.. En vain jaksa enää, aamuisin joskus huomaa miettivänsä että miksi minä taas heräsin uuteen aamuun..
Sisälläni tiedän ettemme exän kanssa enää voi palata yhteen vaikka sitä haluankin ja typeränä ja lapsellisena elättelen toiveita sen suhteen. Mutta ei kai se enää voi toimia jos molemmat ovat tehneet toisilleen pahaa ja luottamus on mennyt.. Itse en ainakaan luota exääni, en mihinkään mitä hän sanoo tai lupaa.
Olisi mukava, jos jollain olisi ajatuksia tästä aiheesta, samankaltaisia kokemuksia tai vastaavaa. Seläntaputtajia en tarvitse, en halua kenenkään enää kertovan minulle että "Kyllä se siitä". Exäni on tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi...
Puolisen vuotta sitten monen vuoden parisuhteeni päättyi pitkien vaikeuksien jälkeen. Eron "käsittelin" hukuttamalla itseni töihin ja opiskeluun ja alkuvuosi meni joten kuten eteenpäin porskuttaessa. Nyt tilanne on kuitenkin toinen: Koulu loppui toukokuussa ja jäljelle jäi vapaat illat ja "tyhjyys".
Ennenkin on ollut exän kanssa pahoja ongelmia, mutta niistä on selvitty. Koko kevään olemme viestitelleet ja tapailleet, välillä sovussa ja välillä riitaisissa merkeissä. Ei kai kumpikaan uskonut meidän koskaan todella eroavan. Kesän alussa vasta kohtasin eron tuoman tyhjyyden ja aloin pikku hiljaa masentua. Tiedän että exänikin on ollut masentunut tilanteestamme ja hänkään ei ole voinut hyvin. Tämä on johtanut siihen että hän juo ja valehtelee sekä edelleen antaa minulle lupauksia, joita ei kuitenkaan pidä.
Kesän alussa kuulin hänen harrastaneen irtosuhteita ja että tälläkin hetkellä hänellä on joku "kierroksessa". Tämä sattuu minuun kovasti, etenkin kun hän kaikesta huolimatta sanoo rakastavansa minua ja silti rikkoo minulle tekemänsä lupaukset esimerkiksi tapaamisesta.
En vain jaksa enää. En halua tavata ystäviäni, en jaksa hymyillä enkä edes nousta aamuisin sängystä. Haluaisin elämässäni eteenpäin mutta miten se onnistuu kun olen edelleen "kiinni" exässäni ja toivon vain yhteistä tulevaisuutta hänen kanssaan vaikka se tuskin onnistuu enää koskaan. Kiitos siitä hänelle, kun valehtelee ja satuttaa. Mikä avuksi kun mikään ei huvita? Jo asunnon siivoaminen tai edes ruuan laittaminen tai kaupassa käyminen ei onnistu. En vain jaksa. Saatan aamulla suunnitella tekeväni esimerkiksi kotihommia, mutta illalla huomaan etten ole saanut mitään tehdyksi. Ei mikään "mukava" puuhakaan kiinnosta, ei huvita harrastaa mitään tai vaikkapa rentoutua elokuvaa katsomalla...
Mielessäni on nykyään usein itsetuhoisia ajatuksia, eihän minulla ole tässä maailmassa mitään virkaa eikä elämän tehtävää. Kaikilla on oma rakas ja minä olen yksin. En jaksa hymyillä ja ihmisten kohtaaminenkin on jo haaste. En tahdo lähteä kotoa mihinkään mutta toisaalta en jaksaisi olla kotonakaan. Täällä minä kuitenkin illat pitkät istun yksin itkien ja asioita yöt läpeensä miettien.
En tahtoisi aloittaa lääkitystä tähän mutta mikä muukaan enää auttaa? Olen vielä nuori ja edessä voisi olla hieno tulevaisuus. Jotenkin vain tämä puoli vuotta on näyttänyt toteen sen, ettei tästä taida tulla enää mitään.. En vain jaksa enää, aamuisin joskus huomaa miettivänsä että miksi minä taas heräsin uuteen aamuun..
Sisälläni tiedän ettemme exän kanssa enää voi palata yhteen vaikka sitä haluankin ja typeränä ja lapsellisena elättelen toiveita sen suhteen. Mutta ei kai se enää voi toimia jos molemmat ovat tehneet toisilleen pahaa ja luottamus on mennyt.. Itse en ainakaan luota exääni, en mihinkään mitä hän sanoo tai lupaa.
Olisi mukava, jos jollain olisi ajatuksia tästä aiheesta, samankaltaisia kokemuksia tai vastaavaa. Seläntaputtajia en tarvitse, en halua kenenkään enää kertovan minulle että "Kyllä se siitä". Exäni on tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Harmi, että niin moni nuori nainen elää vain jonkun miehen kautta. Jos ei rinnalla ole ketään, ei tunnu miltään. Saattaa jopa harkita itsemurhaa.
Itse olen kärsinyt samasta. Nyt olen tiedostanut asian. Ja jos joskus ero nykyisestä suhteesta tulee niin muistan tämän läheisriippuvaisuus-ongelman.
Pärjään yksinkin. Hankin uusia ystäviä. Harrastuksia. Menen psykologille. Enkä heittäydy yhteen ensimmäisen vastaan tulevan miehen kanssa. Tiedän, että olen kaunis ja mukava ja voin löytää miesystävän ennen pitkää.
Koita jaksaa! Ja tärkeintä on , että mahdollisesti joskus kuvioihin tuleva mies ei ole juoppo/ juo paljoa.
Kas tässä minun ohjeeni.
varsinaisesti vaan rakkaus, jota ilman olo on tyhjä. Ystävät lähtevät päivän päätteeksi omiin koteihinsa.