täällä oli jo tälläinen aihe jo, mutta ajattelin silti kirjoittaa nyt omista kokemuksista.
Olen 18v. tyttö peruskoulun käynyt, kävin myös vähän aikaa amista, mutta lopetin. Nyt syksyllä aloitan aikuislukion.
Mulla epäillään aspergerin syndroomaa, mutta diagnoosia ei tunnu saavan millään, joten luovutin jo sen suhteen. Minulla on todella paljon aspergeriin viittavia oireita, mutta en nyt luettele tässä niitä..
Elikkä mielikuvitusmaailmasta. Pienestä asti olen elänyt sellaisessa, kuvittelin itselleni mielikuvituskavereita ja loin mielessäni ikään kuin kirjaa tai elokuvaa, jossa hahmot ja minä olin. Yleensä aina ennen nukkumaan menoa, koulumatkoilla, joskus koulussa, joka haittasi vähän keskittymistä. Silloin uskaltauduin kertoa äidilleni kuvitelmistani ja olin ehkä jopa pakkomielteinen aina kertomaan mitä kuvittelin ja keksin.
Tuo mielikuvitusmaailma on ollut minulla aina ja on tänäpäivänäkin. Ajatukset ovat tietenkin aikuistuneet ja ovat erilaisia, esim. kuvittelen itselleni paremman, menestyksekkään elämän, ystäviä ja joskus keksin uusia hahmoja ja elän heidän elämänsä. Tätä ajatuksissa oloa tapahtuu pitkin päivää, useimmiten ennen nukkumaan menoa ja liikkuessa tuntuu, että saan ajatukseni kulkemaan vapaammin.
Tämä kirjotus on oikeastaan samanlainen kuin se edellinen ketju, mutta mietin, että onko teillä muilla tälläistä? Vielä aikuisenakin? Tiedän että "normaalisti" ihmiset eivät vaeltele enää aikuisena mielikuvitusmaailmoissa, haluaisin päästä eroon siitä, mutta en pääse. Yleensä en ole omissa maailmoissani silloin kun olen ihmisten kanssa, pelkään että he jotenkin lukevat ajatukseni. Kuulostaa hullulta varmaan.
Pelkään että sairastun johonkin muuhun sairauteen. Isoäidilläni on psykoosi, äidilläni paniikkihäiriö. Itsekin syön psykoosilääkkeitä, mutta en psykoosiin vaan juuri nimenomaan lievittämään autistisia piirteitä.
Olenkohan assi? missään ei luo että tälläinen omissa maailmoissa olo liittyisi siihen. Liittykö? Olisin kiitollinen vastauksista ja kokemuksista ja haluaisin tietää onko minulla oikeasti asperger.
Kiitos :)
Olen 18v. tyttö peruskoulun käynyt, kävin myös vähän aikaa amista, mutta lopetin. Nyt syksyllä aloitan aikuislukion.
Mulla epäillään aspergerin syndroomaa, mutta diagnoosia ei tunnu saavan millään, joten luovutin jo sen suhteen. Minulla on todella paljon aspergeriin viittavia oireita, mutta en nyt luettele tässä niitä..
Elikkä mielikuvitusmaailmasta. Pienestä asti olen elänyt sellaisessa, kuvittelin itselleni mielikuvituskavereita ja loin mielessäni ikään kuin kirjaa tai elokuvaa, jossa hahmot ja minä olin. Yleensä aina ennen nukkumaan menoa, koulumatkoilla, joskus koulussa, joka haittasi vähän keskittymistä. Silloin uskaltauduin kertoa äidilleni kuvitelmistani ja olin ehkä jopa pakkomielteinen aina kertomaan mitä kuvittelin ja keksin.
Tuo mielikuvitusmaailma on ollut minulla aina ja on tänäpäivänäkin. Ajatukset ovat tietenkin aikuistuneet ja ovat erilaisia, esim. kuvittelen itselleni paremman, menestyksekkään elämän, ystäviä ja joskus keksin uusia hahmoja ja elän heidän elämänsä. Tätä ajatuksissa oloa tapahtuu pitkin päivää, useimmiten ennen nukkumaan menoa ja liikkuessa tuntuu, että saan ajatukseni kulkemaan vapaammin.
Tämä kirjotus on oikeastaan samanlainen kuin se edellinen ketju, mutta mietin, että onko teillä muilla tälläistä? Vielä aikuisenakin? Tiedän että "normaalisti" ihmiset eivät vaeltele enää aikuisena mielikuvitusmaailmoissa, haluaisin päästä eroon siitä, mutta en pääse. Yleensä en ole omissa maailmoissani silloin kun olen ihmisten kanssa, pelkään että he jotenkin lukevat ajatukseni. Kuulostaa hullulta varmaan.
Pelkään että sairastun johonkin muuhun sairauteen. Isoäidilläni on psykoosi, äidilläni paniikkihäiriö. Itsekin syön psykoosilääkkeitä, mutta en psykoosiin vaan juuri nimenomaan lievittämään autistisia piirteitä.
Olenkohan assi? missään ei luo että tälläinen omissa maailmoissa olo liittyisi siihen. Liittykö? Olisin kiitollinen vastauksista ja kokemuksista ja haluaisin tietää onko minulla oikeasti asperger.
Kiitos :)
Vastaukset 14
Vanhimmat
En uskalla kertoa että elän omissa maailmoissani enää kenellekään. En edes niille jotka tutkivat onko minulla asperger. Se on jotenkin niin noloa ja lapsellista.
että et kerro sitä! Vastasin sinulle jo äsken, mutta itse kun olin tutkimuksissa niin en uskaltanut kertoa omista päähänpinttymistäni ollenkaan, enkä siis saanut assidiagnoosia vaan ihan muun, enkä siis saanut oikeaa apuakaan.
ilman diagnoosia kuin kerron. Lapsena uskalsin kertoa äidilleni ja sitä viitattiin kintaalla, kuuluu kuulemma lapsuuteen tuollaiset jutut.
Mikään ei ole muuttunut, olen edelleen välillä omissa haaveissani.
Joskus äitini on sanonut esimerkiksi metsälenkillä koirien kanssa, että näytän että olisin ihan omissa maailmoissani ja vaikeastilähestyttävä. Silloin mua pelotti että nyt paljastuin, mutta keksin siihen jotain, että olen vaan väsynyt ym.
Isäni kanssa kerran sanoi että "olet varmaan sulkeutunut omaan maailmaas, näkee sun ilmeestä."
Siksi en enää ikinä ole omissa maailmoissani muiden kanssa, menen mielummin omiin oloihini.
Muistan koulussa mua pidettiin tyhmänä, kun aina kysyin "mitä?" kun mulle sanottiin jotain. En vaan ollut ihan mukana.
En voi kertoa. Diagnoosista viis. Mielummin säilytän kasvoni.
voisiko toi mielikuvituselämä olla sun "assiharrastus", se on vähän epätavallista tosin, mutta jos se vie aikaa sulta paljon?
Itse olen nainen ja mulla oli hiukan tätä sivuavaa, mutta esim. kuvittelin 12-15-vuotiaana, että musta tulee balettitanssija ja oikeasti uskoin tähän tavallaan ja huom! en käynyt ollenkaan missään tanssitunneilla, enkä ollut varhaislapsuuden jälkeen edes käynyt. Sittemmin aikuisena tuo kuvittelu on liittynyt muihin juttuihin. Minulla on pakkomielteenomainen harrastus jota ajattelen jatkuvasti melkein.
Mutta tämmöistä tuli mieleen. Tuntuu, että voit ihan hyvin olla assi. Siinä tapauksessa tuskin tulet mitenkään hulluksi. Korkeintaan saatat ahdistua järjettömästi, mutta ei sinulla ole hätää, kunhan muistat, että erilaisuus ei tee sinusta mitenkään hullua, luultavasti looginen ajattelukykysi pysyy kuitenkin koko ajan.
Itsekin luulin tulevani hulluksi aika pitkän aikaa ja vieläkin joskus, mutta enpä ole tullut ja tuskin tulenkaan.
Mulla on myös muitakin tälläisiä pakkomielteitä ja ajatuksia, voitte sitten sanoa liittykö teidä mielestä aspergeriin..
- Minulla kuuluu mielessä (ei siis äänenä, vaan kuulen niinkuin ajatuksessa) tiettyjä ihmisten lauseita. (esim elokuvista, oikeasta elämästä, tietokonepeleistä.) Ne tulee vaan yhtäkkiä päähän, varmaan satoja kertaa päivässä, eikä sitä voi estää, vähän niinkuin pakkoajatuksia. Pystyn kuitenkin olla sanomatta niitä ääneen.
Joskus jos kuvittelen käyväni keskustelua jonkin kanssa, saatan elehtiä ja ilmeillä tai suuni saattaa liikkua, mutta EN ikinä tee näin ihmisten parissa.
- Saan pakkomielteitä ihmisiin (onkohan epänormaalia asseille?) en siis missään nimessä ihastu vaan kiinnostun vähän niinkuin jostain konkreettisesta asiasta, haluan tietää kaiken kyseisestä ihmisestä. Aina miespuolisesta.
Jos näen jonkun ihmisen astuvan bussiin, joka säväyttää jollaine lailla, en saa häntä mielestäni. Kuitenkin en ole rakastunut, jos tämä ihminen pyytäisi treffeille, en varmasti lähtisi!
Kerran jos toisenkin olen jäänyt bussipysäkille siinä kohtaa mistä tiedän kyseisen ihmisen tulevan kyytiin. Ettinyt läheltä jos vaikka näkisin hänet, koitan arvuutella missä hän asuu.
Nämä ihmiset ovat myös kuvitelmissani ja pystyn juttelemaan heidän kanssaan luontevasti kun oikeassa elämässä en osaa oikein keskustella.
Kiinnostun ihmisestä vähän niinkuin jostain kiinnostavasta oppiaiheesta ja haluan tietää lisää. Outoa eikö?
Kertokaa mielipiteitä, kertokaa jos olette kokenut samaa,liittykö mielestänne assiuteen kiitos paljon!
itse asiassa minulla oli tuollaista vielä pitkälti yli parikymppisenä. Esim. mielikuvituselämässäni ilmehdin (bussissa istuessa), sen keskustelun mukaan mitä kävin, joskus herätti vieraissa hilpeyttä bussissa, siis pikkuskidit nauroi kun katseli mua, kävi ihan huomaamatta.
Eikä tuossa ole mitään häpeämistä muuten.
Sitten nuo pakkomielteet ihmisiin. Tuo taitaa olla assimaista.
...sinulla asperger diagnoosi? Mistä päättelit että pakkomielteet ihmisiin liittyy assiuteen? Eikö yleensä assit vältä muita ihmisiä? Paitsi että itse en ajattele pakkomielteeni kohdetta "ihmisenä" vaan kiinnostuksen kohteena, niin ehkä sitten.
diagnoosia, enkä ole varma menenkö tutkimuksiin, tosin olen vuoden verran ollut menossa yksityiselle puolelle, mutta epäröin sitä kuitenkin. Olen varma, että olen assi tai ainakin se subkliinisesti assi tai jotain sinnepäi kuitenkin. Minulla on ollut assipiirteitä alle kymmenvuotiaasta, myös lähisukulaisissani on asseja.
Ajattelin, että tuo kiinnostus ihmisiin, on kyllä muuten ihan tavanomaista, mutta meneekö se sinulla vähän sen yli, mitä ihmiset yleensä on valmiita tekemään jos kiinnostuu jostakin? En tiedä tietenkään. Sitäpaitsi jos olet aika nuori, niin itse olen lähtenyt kerran alle parikymppisenä jopa raviradalle, että tuttuni näkisi vilauksen pojasta, jonka on joskus tavannut. Rämmimme kaatosateessa kuravellissä autojen seassa ja hän sitten lopulta (kai) näki ihastuksensa auton ikkunasta. Ja hän ei ollut mikään assi. Mutta riippu siitä kuinka pitkälle sitten menee näiden päähänpistojen kanssa. Tuo oli minusta vähän liioittelua, mutta nuorena se on ihan tavanomaista.
Mulla on pakkomielteitä sekä ihmisistä että asioista, ei ole assidiagnoosia. Pakkomielteet voivat viedä tolkuttomasti aikaa ja huomiota muulta elämältä, ja olen paljon yksin että saan uppoutua omiin ajatuksiini ja rauhassa rakennella mitä kummallisimpia ajatuslinnoja. Saatan myös alkaa keskustella ääneen itseni tai keksimäni henkilön kanssa, julkisellakin paikalla, siis jos olen niin ajatuksissani etten tajua että kävelen kadulla. Ja keskustelen päässäni ihmisten kanssa jotka voi olla oikeasti olemassa, mutta joita en tunne.
Mitään muuta ärsyttäväähän tässä ei olekaan kuin se, että tähän menee aikaa. Loputtomasti.
Olen alkanut epäillä, että mulla on asperger (lievä sellainen), oon ollut tällainen aina ja tajunnut ihmetellä sitä vasta nyt kolmekymppisenä.
josta kerron tuossa ylempänä. Tosi hyvä! Onhan Woody Allenillakin vilkas mielikuvitusmaailma, ja hän on assi. Lienee tärkeää valita sellainen työ, jossa ominaisuuksiaan voi käyttää hyödykseen. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole kovin hyvä mielikuvitus, ja heistä ei tulisi kirjailijoita, elokuva-ohjaajia, keksijöitä, taiteilijoita...
Aspergerin syndrooma on voimavara ja puute - itse voi paljon päättää, ottaako sen rajoitteena vai elämäänsä rikastuttavana asiana.
Olen oikeasti kylläästynyt tälläisiin lapsellisiin kuvitelmiin ja pakkomielteisiin. Miksi en ikinä uskalla ajatella oikeaa omaa elämääni ja tulevaisuuttani. Pakenen aina jonnekin muualle ja valitse helpon tien. Kärsin todella paljon kun en voi kertoa kenellekään läheiselleni. Toisaalta en voisi elää ilman omaa maailmaani. Mistä voisin saada apua tähän? En meinaa jaksaa enää sitä että mieleni tekee omiaan ja pakenee muualle oikeasta tilanteesta, en jaksa enää olla pakkomielteinen ihmisten suhteen, en jaksa ajatella tiettyjä ihmisiä koko ajan!
Tänään päätin lopettaa psykoosilääkkeet ihan omasta takaa. Oon liian nuori syömään niitä.
Pelkään miten pärjään lukiossa kun en osaa keskittyä. Kaikki ihmettelee miksi en jaksa käydä kouluja ja en voi kertoa totuutta! Turhauttavaa. Noloa. Lapsellista. Olen alkanut vihaamaan tätä päätäni!
Olenmpa samat asiat kokenut, kun sinäkin eikä tämä ole tehnyt minusta hullua, vaikka nuorempana koulusta haluttiin lähettää meikä-pelle tutkimuksiin mielisairaalaan. Onneksi isä esti moiset tutkimukset - olisi siihen aikaan näitten oireitten takia leimattu seinähulluksi.
Itse tajusin, että nämä oireet liittyy aspergeriin, kun oma lapseni sai diagnoosin samoilla oireilla, kuin sinulla ja itselläni oli nuorempana.
Psykoosilääkkeet voi viedä mielikuvitusmaailman, mutta eihän mielikuvitusmaailmasta ollut haittaa Einsteinillekkään saati muille tunnetuille asseille - päinvastoin!
http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_autismin_kirjon_henkilöistä
Googleta mielikuvitusmaailma
Minäkin olen hyvin vahvasti sisäisiin ajatuksiini suuntautunut lähes aina silloin, kun en tee mitään, mikä vaatisi keskittymistä. Joskus epäilen, että kulutan jopa liikaa voimavarojani mielikuvitusmaailmojen ylläpitoon, mutta toisaalta se on myös antanut paljon. Pystyn mielikuvissani luomaan itselleni hyväksyntää ja tunteita (naurattavia asioita, itkettäviä asioita), jotka tosielämän puolella jäävät kovin vähäisiksi. Se ei varmasti aiheuta kenellekään muulle harmia, joten en näe tällaisessa päiväunelmoinnissa mitään väärää. Kaikki on hyvin niin kauan kuin erotat mielikuvitusjutut oikeasta maailmasta.
Parhaiten ajatukset kulkevat minullakin liikkuessa musiikinkuuntelun kanssa.
- 24-v tyttöassi (vai joko se olisi NAISassi? :D)
Olen kolmekymppinen nainen ja minua alkoi naurattaa. En siis naura kenellekään muulle kuin itselleni. En ole koskaan ajatellut, että olisi millään muotoa "epänormaalia" elellä omassa maailmassa ja pilvilinnoissa. Minulla on ollut lapsesta asti tiettyjä ajatusleikkejä, joita leikin ennen nukkumaan menoa. Päivittäin käyn "etukäteen" keskusteluja ihmisten kanssa asioista, joihin tiedän, että en koskaan joudu. Ainoat ajatusleikit, joista olen tietoisesti pyrkinyt eroon, ovat sellaiset, joissa ajattelen, että elämäni menee jotenkin päin mäntyä (minua kohtaa onnettomuuksia ja joudun kaikkien syrjityksi), mutta minusta tulee marttyyri ja voin tavallaan näyttää kaikille. Olen yrittänyt vältellä niitä, koska ne ovat niin katkeransuloisia, että jään niihin jopa viikkokausiksi jumiin, itken ja vatvon.
Minulla ei ole koskaan edes epäilty olevan aspergeria. Tosin, kun olen lukenut aiheesta, niin olen huomannut, että monet piirteet sopivat minuun (ja esim tuosta netissä olevasta suomenkielisestä testistä sain melko korkeat pisteet). Olen kaikkien mielestä vähän outo, ja se sopii minulle. Juuri sen takia olen mielenkiintoinen ja hurmaava minä.
Joten älä Desiree huoli. Mielikuvitusmaailma on hyvä paikka, sinut tunnetaan siellä. Lykkyä pyttyyn ja kaikkea hyvää sinulle!