Minua jäi kiehtomaan aihe; "moraalikäsitykset" niin nuorten vanhempien kuin meidän pidempäänkin riippuneiden äitien ja isien keskuudessa.
Olisi kiva kuulla moraalia koskevianne ajatuksianne laajemminkin kuin vain sen myötä että onko sisäinen vai ulkoinen kauneus tärkeintä tai monenko miehen kanssa saa elämänsä aikana lapsia saada tms. ;-)
Mille koette perustavanne moraalinne?
Onko pohjalla jonkinlainen uskonnollinen vakaumus ja sen pohjalta nouseva säännöstö?
Aristoteellinen hyve-etiikka?
Utilitarismi?
Kantilainen kategorinen imperatiivi?
Karma-uskomus?
Jotain ihan muuta?
Mitkä ovat eettisiä arvoja joista koette ettette ole valmiita joustamaan lainkaan?
Millaisena näette hyvän elämän?
Entä millainen on hyvä ihminen?
Kuinka usein joudutte elämässänne tilanteisiin joissa teette toisin kuin vaistonne tai välitön halunne toimisi, siksi että moraalinne niin vaatii?
Kysymyksiäni voi pitää vain suuntaa-antavina. Kaikki asialliset näkökannat ja pohdinnat aiheesta ovat tervetulleita.
Olisi kiva kuulla moraalia koskevianne ajatuksianne laajemminkin kuin vain sen myötä että onko sisäinen vai ulkoinen kauneus tärkeintä tai monenko miehen kanssa saa elämänsä aikana lapsia saada tms. ;-)
Mille koette perustavanne moraalinne?
Onko pohjalla jonkinlainen uskonnollinen vakaumus ja sen pohjalta nouseva säännöstö?
Aristoteellinen hyve-etiikka?
Utilitarismi?
Kantilainen kategorinen imperatiivi?
Karma-uskomus?
Jotain ihan muuta?
Mitkä ovat eettisiä arvoja joista koette ettette ole valmiita joustamaan lainkaan?
Millaisena näette hyvän elämän?
Entä millainen on hyvä ihminen?
Kuinka usein joudutte elämässänne tilanteisiin joissa teette toisin kuin vaistonne tai välitön halunne toimisi, siksi että moraalinne niin vaatii?
Kysymyksiäni voi pitää vain suuntaa-antavina. Kaikki asialliset näkökannat ja pohdinnat aiheesta ovat tervetulleita.
Vastaukset 43
Vanhimmat
Minä en ole koskaan ajatellut moraalini perustuvan yhtään mihinkään säännöstöön, enkä "tunnusta" mitään tiettyä aatetta/uskoa. Hyvin pitkälle kristinuskon mukaan kuitenkin taidan toimia ja ajatella, vaikka en olekaan uskonnollinen ihminen.
"Mitkä ovat eettisiä arvoja joista koette ettette ole valmiita joustamaan lainkaan?"
- en tahallisesti vahingoita toisia ihmisiä.
Väkivaltaa en periaatteessa hyväksy, mutta voin kuitenkin kuvitella tilanteen, jossa voisin jopa tappaa - jos joku tekisi pahaa lapsilleni.
"Kuinka usein joudutte elämässänne tilanteisiin joissa teette toisin kuin vaistonne tai välitön halunne toimisi, siksi että moraalinne niin vaatii? "
- ei kokemusta, tähän asti vaistoni ei ole koskaan ollut ristiriidassa moraalini kanssa.
Sulla oli niin hienoja termejä etten viitsi alkaa etsiä sivistyssanakirjaa :D
Mutta lyhyt ja ytimekäs vastaus. Elämääni ja arvojani siivittää motto; kohtele muita kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan.
Monet ihmiset ovat niin ilkeitä muita kohtaan, että ihmettelen, haluaisivatko he todella että heitä kohdeltaisiin samalla lailla.
Tuota periaatettasi et toteuta ainakaan nettipalstoilla :O
Samaa ihmettelen minä. Saako nettipalstoilla siis olla kuinka ilkeä haluaa? Vai haluaako Jihuuu että häntä kohdallaan yhtä ilkeästi? Nyt en ymmärrä.
Huomasin itsekin toisella lukemalla, että en ollut tarpeeksi miettinyt sanavalintojani vaan alkuperäiseen kysymykseen tuli mukaan kieltä joka ei ole sopivaa tänne.
Kiitos kuitenkin, että jaksoit vastata asiallisesti ja fiksusti.
Tuo periaate: "Tee toisille samoin kuin toivoisit toisten tekevän sulle" voisi hyvinkin sopia sekä kristinuskopohjaiseen etiikkaan tai sitten tuonne kantilaisuuteen, jos ei halua sitoutua mihinkään uskoon.
Itsekin ajattelen siihen suuntaan, mutta näen siinä vaarojakin. Vaatii hyvää psykologista silmää tajuta, että milloin kohtelee toista nimenomaan tämän omaa ominaislaatua ja henkilöllisyyttä kunnioittaen ja milloin tahtoo muotittaa toisen malliin jota itse itselleen pitäisi sopivampana...
Itse suosinkin juuri siksi ajatelmaa: kohtele muita siten kuin tiedät, että he haluavat itseään kohdeltavan.
vielä miten tämä periaate toteutuu tosielämässä... :D
Moraalikäsitykseni on varmastikin ensisijaisesti lapsuudenkodin peruja. Äitini on kristitty, isäni on agnostikko, kirkon jäsen tosin hänkin. Molemmat vanhempani ovat eläneet elämänsä siten, jota pidän hyvänä elämänä: Perheessämme on kohdeltu hyvin perheenjäseniä sekä myös muita ihmisiä, jotka ovat kulloinkin tapetilla. Vanhempamme ovat olleet oikeudenmukaisia ja rehellisiä. Kodissamme on myöskin arvostettu avointa keskustelua, tunteiden vapaata näyttämistä ja luovuutta tehdä asiat monella tavalla. Arvostan sitä, että vanhemmillani on ollut elämässään samanlainen arvoperusta ja perheessä on vedetty yhtä köyttä.
Olen tunnustava evankelisluterilaisen kirkon jäsen. Mielestäni kristillinen etiikka lähimmäisenrakkauksineen on hyvä johtoajatus elämässä, mutta kuten täällä on taas tänään huomattu, minusta ei ole aina kääntämään sitä toistakin poskea enkä ole mikään moraalisuuden malliesimerkki. Kaiken kaikkiaan minulla on kuitenkin tärkeintä, että lähellä olevat ihmiseni voivat hyvin ja että voin huomioida heitä parhaani mukaan. Erityisen hyvä pyrin olemaan tyttärelleni ja muille lähipiirin lapsilleni sekä isovanhemmille ja omille vanhemmilleni. Sen he ovat ansainneet! Haluaisin, että kuollessani minut muistettaisiin siitä, että olin hyvä toisille. Eikö tämä ole aika läheistä sukua kategoriselle imperatiiville?
Onkohan elämässä joitakin eettisiä arvoja, joista en olisi valmis joustamaan? Elämän kunnioittaminen on yksi johtoajatuksistani, eikä arvomaailmaani kuulu se, että voisin tehdä ratkaisun toisen elämän päättämisestä (tappaminen, abortti, kuolemanrangaistus ->). Mutta toisaalta, varmasti ampuisin, jos minulla olisi ase, ja joku uhkaisi kotiovellani perheenjäsenteni henkiä.
Joudun lähes päivittäin tilanteisiin, joissa joudun punnitsemaan tunteideni ja todellisten tekojeni välillä. En esimerkiksi hyväksy lapsen pahoinpitelyä, eikä meillä sitä saa tehdä. Mutta uhmaa harjoitteleva tyttäreni vetää kyllä pinnan kireälle, jolloin mieleni joskus tekisi nostaa lapsi raiveleista seinälle. Joskus olen myös ollut ihastunut vieraaseen mieheen ja tunne on ollut molemminpuolinen. Toistaiseksi olen kuitenkin onnistunut pitämään itseni kurissa, sillä minun mielestäni ei pidä pettää.
Täytyy muuten sanoa, että joskus toimintojeni taustalla häilyy myös tietynlainen karma-uskomusta muistuttava ajattelu koskien ihan maanpäällistä elämää. Joskus voi tulla rehenneltyä asioilla "vitsi ei onneksi meidän perheessä tehdä noin" -tyyliin, ja kohta sitä pelkää löytävänsä itsensä samasta suosta. Ennen lastani mieheni ja minä tiesimme aika hyvin - tiedämme kyllä aika hyvin vieläkin ;) - miten lasten kanssa kuuluu toimia. Kuinkas ollakaan, meille annettiin tytär, joka ei suostu läheskään kaikkeen, mitä vanhemmat keksivät. Noh, tämä vain pieni sivuhuomautus kuopista ja lankeamisista.
Ja sitten ne tärkeimmät: Olen kyllä turhamainen, mutta menen mieluummin sänkyyn älykkään ja lämminsydämisen kuin komean miehen kanssa. Ja minulle on aivan sama, kuinka monen miehen kanssa nainen ehtii lisääntyä elämänsä aikana, kunhan lapsista huolehditaan rakkaudella ja alkaneelle elämälle annetaan mahdollisuus jatkua.
Turhan tärkeilijät käyttävät sivistyssanoja paikassa, johon ne eivät yksinkertaisesti sovi.
Tekstin pitäisi olla kokonaisuudessaan tieteellistä tai ammatillista, jotta kyseisetkin sanat istuisivat tekstiin napakasti. Niitä pitää osata käyttää.
mitään erityisen tieteellistä sanastoa oli, vaikka , kuten jo tuolla aiemmin huomautinkin, jotkin sanat olisin toisella lukemisella kyllä muuttanut yksinkertaisemmaksi.
Utilitarismilla tarkoitetaan sellaista moraalioppia jonka mukaan hyvää ja oikein on sellainen toiminta joka tuottaa mukanaan mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle ihmiselle.
Kantin kategorninen impereatiivi sisältää ajatuksen siitä että ihmisen omien moraalisten valintojen pitäisi aina olla sellaisia että niitä voitaisiin pitää myös kaikillle soveltavana sääntönä.
Muita vaikeita sanoja ei tainnut ollakaan.
*hymy*
Sukupuolimoraalia tuolla käsiteltiinkin jo aiemmin. Mitä muuta siihen mielestänne sukupuolimoraaliinne kuuluu kuin mahdollinen uskollisuus ja rajoitukset kumppanien määrässä?
Entä ovatko ympäristökysymykset moraalisia valintoja?
Itsellä henkilökohtaisesti nuo ovat esimerkkejä sellaisista, joissa toimin usein moraalini, enkä suinkaan luontaisen laiskuuteni mukaan; lajittelen, vaikka muu olisi helpompaa, käytän julkisia liikennevälineitä koulumatkoilla ellen saa henkilöautoa täyteen kanssamatkustajia, en lämmitä taloani öljyllä jne.
Vaikuttavatko moraaliset arvonne kulutustottumuksiinne? Ostatteko lentorahdattuja tuotteita? Edullisia tekstiilejä, joiden tuotantoketjuun sisältyy epäilys lapsityövoiman käytöstä? Kosmetiikkaa, joka on testattu eläimillä?
Jep... heti kaikki ääliöt menevät lankaan ja vastaavat,kun kyselyn on tehnyt yksi palstan johtohahmoista hienoilla sanoilla. Onko satu muuten moraalisesti oikein syödä enemmän kuin kuluttaa.Eikös se ole ympäristöriski jos jokin????
Mikäs minut palstan johtohahmoksi tekee?
Mielenkiintoinen näkemys. Ja hilpeä.
Sen sijaan toinen ajatuksesi siitä, että ylipaino saattaisi olla myös epäeettinen (eikä vain mahdollisen epäesteettinen) asia, onkin mielenkiintoinen.
Näettekö muut ylipainon, tupakoinnin, vaaralliset urheilulajit tai jonkin muun ruumiinterveyden vaarantavan elämäntapavalinnan moraalisena kysymyksenä? Onko meillä "moraalinen velvollisuus" olla fyysisesti jonkin ajan kuvaan sopivan muotin mukaisia tai vaikkapa tavoitella elintavoillamme terveyttä?
...että näkisin epäterveelliset elämäntavat moraalisena kysymyksenä. Siihen pisteeseen aletaan päästä kun oma toiminta koskee myös jotakuta muuta, tia potentiaalisesti vahingoittaa toisen ihmisen mahdollisuuksia, vaikkapa raskaanaolevan tupakointi, (joku aborttivastainen tästä riemastuu, että alkion saa tappaa mutta sitä ei saa vahingoitttaa, sille riemastujalle haluan huomauttaa että aborttikin On moraalinen kysymys) tai lihansyönti, kulutustottumukset joiden seurauksella vahingoitetaan toisia ihmisiä... hikipajojen ja riistettyjen työläisten valmistamia tuotteita (huomaako joku että luin juuri "no logon":n? :D), ja niin edelleen ja niin edelleen. Jokaisesta teosta saa kyllä aikaiseksi moraalisen viidakon, jos vain tahtoa riittää.
Sitä en keksi keneen lihavuus vaikuttaisi paitsi ihmiseen itseensä.
Mutta lyhyesti kysymykseen, ei, mitään moraalista velvollisuutta meillä ei ole noudattaa tiettyä elämäntapalinjaa, vaikak kaieksa saa aikaan moraalisen kysymyksen, ie se tarkoita sitä että se olisi väärin. Se tarkoittaa vain sitä että joku on siitä eri mieltä, mikä yhden moraalikäsityksen mukaan on sallittua, toisen ei ole. Siitä se kysymys tulee.
***
Moraali tarkoittaa minulle kunnioittamista ja kaiken pohjalla on tietysti itsekunnioitus. Vaikeaa olisi kunnioittaa muita jos ei kunnioittaisi itseään. Oman itsen kunnioittaminen taas vaatii muilta tukea, sitä ei tietenkään saa, jos ei kunnioita muita samassa suhteessa. Jos tämä onistuu vanha moraaliajatus toimii: älä tee sitä muille, mitä et halua itsellesi tehtävän. Tämä ei kuitekaan tarkoita koskaan mielivallan alle taipumista. Jos niin tekee, joutuu vuorostaan oma itsekunnioitus koville. Mielestäni tästä aaltoliikkeestä syntyy jokaisen oma moraali.
Nykyihmiset kuvittelevat moraalin olevan jotain aivan muuta, olen havainnut. Usein se on heille jokin muiden määrittelemä ajatus. Moraalilla ei ole tarkoitus ketään hallita - se on vuorovaikutusta.
Moraali sinänsä on kärsinyt hirvittävän inflaation nykyisessä maailmassamme. Pakkosuvaitseminen on johdattanut ihmiset välinpitämättömyyteen läheistensä ja ympäristönsä suhteen, joten kunnioitusta muita kohtaan ei ole. Sama pätee myös heihin itseensä - he eivät kunnioita itseään, koska kokevat, että ympäristön vaatimukset ovat kaukana siitä, mitä he itse tuntevat olevansa. Vastaukseksi nousee usein narsismi. Aikaamme onkin sanottu narsistiseksi.
Omituinen tilanne on kutakuinkin seuraavan kaltainen; ihminen ei kunnioita muita, mutta pitää itseään muita parempana. Tästä seuraa minäkuvan vääristyminen; ihminen on omien käsitystensä mukaan jotain mitä ympäristö ei vahvista - siksi ympäristön signaalit torjutaan - syntyy vajaus vuorovaikutukseen ja mielikuvaa tukevaa lähdettä etsitään. Seuraa masennusta ja monenlaisia mielenterveyden häiriöltä - kuten narsismia - lähteen löytyminen ei ole aina helppoa.
Itseopiskelu kannattaa aloittaa aina. Maailma alkaa näyttäytyä aivan erilaisessa valossa, kun alkaa ymmärtää syitä ja seurauksia ja oman paikkansa elämän kartalla. Näin pystyy erottamaaan ne asiat, joille voi tehdä jotain ja ne, joita ei kannata alkaa muuttamaan. Oppii välittämään läheisistään ja elämään osana jotain suurempaa kokonaisuutta. Oppii nöyryyttä, joustavuutta, rehellisyyttä ja ystävällisyyttä.
Olen itse tutustunut itsekasvatukseen jo vuosien ajan ja saanut siitä valtavasti henkistä vahvuutta. Näillä palstoilla vahvuus on aina heikkoutta. Se ymmärretään pahana asiana ja yleensä en joudu kuin turhanaikaiseen vänkäämiseen, koska vastapuoli ei yleensä tajua korkeampaa ajatteluni tasoa. Niitä jotka ymmärtävät, heitä on vähän. Mutta he ovat sitäkin antoisampia.
Minulla on aivan pian 18 vuotta täyttävä poika. Hänen kanssaan keskustelemme usein ja viimeksi puhuimme siitä, mitä on rakkaus. Onko rakkautta olemassa montaa lajia vaiko vain yhtä?
Oma mielipiteeni on, että rakkaus myös on kunnioitusta - kunnioitusta muita kohtaan ja se esiintyy aina samalaisena tunteena. Rakkaudella ja moraalilla on varmasti paljon yhteistä ja uskon, että moraaliton ei kykene rakastamaan.
Luin tuossa myös seksuaalimoraalista. Ihmettelen, miksi partnereita pitäisi olla monia ja lapsia jokaiselle erikseen? Eikö se kerro juuri siitä, ettei näin tekevä henkilö tunne itseään ja omia tarpeitaan vaan erehtyy erehtymästä päästyään. Erehtyminen sinänsä on inhimillistä, mutta näistä aikuisten erehdyksistä syntyneet uudet ihmiset ovat viattomia omaan kohtaloonsa ja saavat usein jo heti alkuun huonommat lähtökohdat kuin muut. Monet vanhemmat ovat halunneet vetäytyä kokonaan kasvatustehtävästään. Voi myöskin olla, että resurssit lapsen kasvattamiseen ovat vajavaiset tai puuttuvat kokonaan. Myös naisen subjektiivinen oikeus lapseen on romuttanut lapsen oikeusia hyvään elämään. On omituista että pelkkä halu luo tällaisen oikeuden jollekin!
Parisuhde usein myöskin ymmärretään väärin oman itsen halujen pönkittämiseksi tai sellaiseksi, ettei ilman toista voi elää. Kun oikeasti rakastaa on myös valmis luopumaan toisesta tämän edun nimissä. Mutta jälleen tarvitaan aimo annos itsetuntemusta...
Tässä nyt jotain, mutta vasta ihan pintaa. Ihminen on sama kuin valintansa - olivat ne sitten hyviä tai huonoja. Kun valinnat ovat riittävän itsekeskeisiä kaikki tulee jakuvasti menemään pieleen, johtuen tuosta mitä edellä kerroin. Vastuu itsestä/omista teoista liittyy vahvasti onnistuneesen elämään.
Toivottavasti et koe vastaustani turhanaikaisen vänkäämisen alkuna. Se ei ole suinkaan tarkoitus.
Jotkin kohdat viestissäsi kuitenkin mietityttivät.
Ensinnäkin osuit mielestäni tärkeään pointtiin, kun huomautit, ettei moraali suinkaan ole mikään hallitsemisen väline. Minä olenkin usein kovin epäileväinen niiden suhteen, jotka ovat huolissaan nimenomaan muiden, eivätkä niinkään omasta moraalistaan. Moinen ”moralisointi” on mielestäni usein vallankäytön yritys eikä suinkaan vilpitöntä halua lisätä hyvän, kauniin ja oikean määrää maailmassa.
Pakkosuvaitseminen kuulostaa myös kamalalle. Siinäkin kohdin yhdyn kantaasi. En itse näe relativismia (ajatusta että kaikki tavat ja keinot ja kulttuurit ovat automaattisesti samanarvoisia ja yhtä oikeita) kestävänä ajattelun pohjana. On olemassa oikeita ja vääriä tekoja ja hyviä ja pahoja asioita ja vaikka pahuus olisikin jossain tavallista, se ei tee siitä hyvää.
Toisaalta suvaitsevaisuus oikeassa yhteydessä on tietenkin paikallaan. Rasismille missään muodossa ei ole pitävää eettistä perustetta eli ketään ei tulisi tuomita iän, sukupuolen, rodun tai omista poikkeavien elintapojen tai muun vastaavan vuoksi. Kaikkeuden kauneus on moninaisuuden kauneutta.
Kolmas asia josta olen ihan samaa mieltä on vastuu. Täysikäisyyteen ja kokonaiseen ihmisyyteen kuuluu kyky ja halu vastata valinnoistaan, seisoa tekojensa takana ja kohdata niiden seuraukset. Tämä on niin kattava aihe että siitä voisi kirjoittaa ihan oma aloituksensa. Vastuu käsitteenä (muutakin kuin kaikkein silmppeleimmässään muodossa) tuntuu olevan kovin ”poissa muodista”.
Sukupuolimoraalin suhteen sen sijaan taidamme olla eri linjoilla. Minun ei ole kovinkaan vaikea kuvitella tilannetta jossa esim. leskellä tai eronneella miehellä tai naisella (tai singleaikanaan lapsensa adoptoineella tai… jne) voisi olla lapsia useamman kumppanin kanssa ilman että kuvio on moraalisesti kyseenalainen.
En myöskään näe tuossa mitään erityistä yhteyttä potentiaaliseen huonoon vanhemmuuteen. Jälkiteollinen ydinperhemalli ei käsittääkseni ole kokonaisuutena tuottanut sen ehyempiä ihmisiä kuin sitä edeltäneet suurperhe- tai sen rinnalle nousseet uusperhe yms-mallitkaan.
Vanhemmuus on sitoutumista ja sidoksissa tuohon vastuuasiaan, mutta ei mielestäni mitenkään suoraan siihen, miten ihmisen parisuhdehistoria on elämän myrskyissä kehittynyt.
Keskustelusi poikasi kanssa kuulostaa mielenkiintoiselle. Oma taustani on kristillinen joten sieltä nousee heti mielenpieleen ajatus siitä, kuinka sana ”rakkaus” on Raamatussa yhteiskäännös neljälle eri sanalle eli
on
”Agape” on eräänlaista jumalaista velvollisuusrakkautta. Termiä käytetään mm silloin kun puhutaan vihollisensa rakastamisesta. Se on rakkautta joka on, siksi että sen olemassaolo on oikein ja sen olemassaolemattomuus on väärin.
”Eros” on eroottista tai muutoin ”haluavaa” rakkautta.
”Filia” taas on niin syvää ystävyyttä, että sitä voi kutsua rakkaudeksi.
Ja sitten on ”Storge” mikä on sukulaisten välistä rakkautta, esim. vanhempien rakkautta lapsiaan kohtaan, sisarusten välistä rakkautta jne.
Jokaiseen noihin sortteihin osaan kuvitella monenlaisia ala-lajeja. Eli rakkaudessa todellakin riittää paitsi tunnettavaa ja ylistettävää, myös pohdittavaa ja puntaroitavaa.
Ja rakkaus toden totta liittyy minunkin mielestäni myös moraaliin. Halutakseen vilpittömästi tehdä oikein tulee sitä hyvää, kaunista ja oikeaa rakastaa
"Erehtyminen sinänsä on inhimillistä, mutta näistä aikuisten erehdyksistä syntyneet uudet ihmiset ovat viattomia omaan kohtaloonsa ja saavat usein jo heti alkuun huonommat lähtökohdat kuin muut."
Mitä tarkoitat tällä? Miten mielestäsi tällaiset erehtymiset tulisi hoitaa? Millä perusteella lähtökohdat ovat usein huonommat?
Sanotaanko nyt ihan heti alkuun, etten milloinkaan halua ketään käännyttää yhtään mihinkään, enkä halua että kaikki maailmassa ajattelevat samoin kuin minä. Vuorovaikutusta ei liioin on sanelu.
:)
Toivon kuitenkin, että herätän edes ajatuksia - ja mielellään kehittävässä mielessä. Enkä koe että vänkäät.
Päinvastoin, vaikutat kovinkin asioita pohtineelta, joka aina on henkisen kasvamisen edellytys ja mieluista minulle, joka haluan kasvaa edelleen.
Tällä sukupuoliasialla en tarkoittanut leskiä, koska lesken yksinjäämisen taustalla ei ole itsetuntemuksen puute ja/tai erehdys vaan täysin itsestä riippumattomat ja ennustamattomat seikat.
En myöskään puhunut ydinperheistä mitään. Lähinnä ajatukseni sisältää kritiikiä siihen suuntaan, että parisuhde perusteaan liian helpolla liian huonosti tunnetun ihmisen kanssa - jopa useamman kerran elämän aikana. Tämä päätelmäni perustuu sille ajatukselleni, että kun ihminen ei tunne itseäänkään hän ei voi myöskään oppia tuntemaan ketään muuta. Näin ollen tulee erehdyksiä erehdyksien perään. Mitä pareemin ihminen tuntee itsensä sitä useammin hän onnistuu löytämään pysyvän parisuhteen kerralla.
Tuosta lapsiin liittyvästä ajatuksestani selvennän, että ihminen, joka ei tunne itseään ei myöskään osaa kasvattaa loogisesti muita. Tämä on monimutkaista - tiedän, mutta kaikki liittyy kaikkeen mitä tuossa ylempänä sanoin. Jotta tietäisimme, minne olemme menossa meidän täytyy tietää, mistä olemme tulossa.
Ongelmat vuorovaikutuksessa ovat monen lapsen ja nuoren ongelmien taustalla. Valitettavasti vuorovaikutyushäiriöinen näyttää kasvattavan uusia vuorovaikutushäiriöisiä. Näistä kärsiminen ei ole hienoa eikä helppoa. Ongelmia lisää myöskin vastuuttomuus ja jatkuva muutos perheissä. Pysyvyys luo turvaa.
Rakkaus on olemassa vain yhdessä muodossa - näin uskon. Se, mihin seikkaan se liitetään ei määrää sen laatua, vaan ehkä täydentää.
Sanottava silti on, että niin moni sekoittaa juuri eroottisen rakkauden siksi ainoaksi oikeaksi rakkaudeksi. Eli pitää himoa rakkautena. Siinä ehkä tyypillisin erehdys, josta seuraus joutuu maksamaan.
Oikeastaan vastasin jo noihin kaikkiin jo tuossa ensimmäisessä viestissäni, mutta tarkennuksia suoritin aiheesta juuri satu50:le vastatessani.
Joten jos saan pyytää sinuakin tutustumaan siihen tekstiini.
Kyse on itsetuntemuksesta ja toisilla sen puutteesta.
Että vaikka alkuperäinen väitteesi tiettyjen perhemuotojen tms. moraalittomuudesta nosti niskakarvat pystyyn hurjina piikkeinä, tuon pohdinnan kanssa huomaan olevani erittäin samaa mieltä. Mutta; itsetuntemuksen puutteen tai vastuuttomuuden seurauksena on oppiminen. Kukaan ei tunne itseään ja pysty käsittämään syitä ja seurauksia jo kehdosta, vaan niiden virheiden tekeminen kuuluu kasvuprosessiin. Olemmehan ihmisiä, erehtyviä ja inhimillisiä. Siksi esimerkiksi minä en osaa ajatella niiden olevan yksiselitteisesti negatiivinen asia.
***
"Mutta; itsetuntemuksen puutteen tai vastuuttomuuden seurauksena on oppiminen."
Jospa olisikin näin. Mutta kun useimmiten ei ole.
Virhe/erehdys tai jokin siihen verrattava ei kasvata ihmistä yhtään mihinkään! Jotta näistä voisi oppia, ne pitää ensin myöntää ja työstää vahvuudeksi!
Mitään automaattista "kasvua" tai oppimista ei erehdykset ja virheet tuo. Ihminen sinällään on taipuvainen menemään sinne päin, mikä vaikuttaa tutulta - se luo harhan turvallisesta. Eli jos on kasvanut perheestä, jossa perheväkivalta on jokapäiväistä, luultavasti etsii partnerin jo myös on väkivaltainen, jne.
Virheistä oppiminen ei ole ainoa tapa oppia.
Luin viestiketjua mielenkiinnolla. Olen monissa asioissa samaa mieltä, ja aloinkin miettimään omaa elämääni taaksepäin.
Kuulun tämän keskustelupohjan mukaan niihin "erehtyjiin". Minulla on kaksi lasta kahden eri miehen kanssa ja olen yksinhuoltaja jälleen.
Olen miettinyt asioita jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen, ja oletan että olen melko jyvillä asioista.
"Virhe/erehdys tai jokin siihen verrattava ei kasvata ihmistä yhtään mihinkään! Jotta näistä voisi oppia, ne pitää ensin myöntää ja työstää vahvuudeksi!"
Kyllä tämä pitää paikkansa. Jos ei virheistään ole oppinut ne ovat olleet täysin turhia. En kuitenkaan sanoisi että olen tässä tilanteessa siksi että olisin tehnyt samoja virheitä. Jokainen eroni on ollut pitkän yrityksen ja pohdinnan tulos, rakkaus todellakin on joskus myös sitä että antaa periksi itsekkäille mielikuvilleen (ei välttämättä rakkaus omaa kumppaniaan kohtaan, vaan rakkaus lapsiaan kohtaan). Syyt siihen miksi olen alunperin joutunut suhteisiin jotka päättyivät eroon ovat mm. se että olen erehtyväinen ihminen, tosin lapsuudessani en ole kokenut väkivaltaa kodissani, päin vastoin. Minulla on vankka usko rakkauteen ja sen pysyvyyteen kuin vain kohtaa sen oikean ihmisen, kuten isäni ja äitini.
Mitä tulee lapsiini on toki surullista etten voi tarjota heille ehjää kotia, sellaista jossa itse olen saanut kasvaa mutta teen parhaani niillä rahkeilla mitä on, kuten yhteenkuuluvuuden, lähimmäisen rakkauden, kunnioituksen jne. sekä myös harrastukset ja muun arkipäiväisen kuten "ei erehtyväisten" kodeissa. En koe myöskään langenneeni samoihin virheisiin toisen lapsen isän kohdalla, elämä ja sen eteen tuomat esteet ovat kutakuinkin ennaltaarvaamattomat. Toinen lapseni sai alkunsa 3 vuoden seurustelun jälkeen, jonka jälkeen edelleen tapahtui se kohtalokas käänne elämässämme.
"Ihminen sinällään on taipuvainen menemään sinne päin, mikä vaikuttaa tutulta - se luo harhan turvallisesta."
Tuo on kuitenkin vai oletus, looginen oletus, mutta ei yleistettävissä. Monesti yksi erehdys elämässä laukaisee elämässä tilanteita jotka helposti johtavat toiseen, vaikka luuleekin olevansa tietoinen tunteistaan, itsestään ja vaatii kunnioitusta jokaista elämää kohtaan jne. Ei ole niin yksiselitteistä se miksi me (kaltaiseni) olemme tässä tilanteessa.
Virheistään oppiminen ei minunkaan mielestäni ole ainoa tapa oppia, ja ehkäpä vähiten se oikea tapa oppia, oletan että ymmärrän mitä yrität viestittää, mutta jotenkin tuntuu kuin jokin olennainen elämänkoulu puuttuisi rivien välistä. Elämä ei kuitenkaan perustu pelkkiin teorioihin.
Näen ihmisenä kasvamiseen myös sen että yrittää asettua toisen ihmisen tilanteeseen ja sitäkautta yrittää ymmärtää syyt ja seuraukset. Jokainen kohtalo kuin on omaa laatuaan, siihen ei perustu oletus tai tilastot. Sen varaan että määrätyt ihmiset lankeavat määrättyihin asioihin en laskisi, enkä myöskään opettaisi sitä ajatusmallia lapsilleni. Se saattaa vain luoda harhakuvia ja oletuksia.
Kiitos kuitenkin mielenkiintoisista mielipiteistäsi, jotka herättävät kysymyksiä itseäni kohtaan ja siihen miksi näin kävi. Ehkäpä saamme tästä vielä rakentavan keskustelun suuntaan ja toiseen.
Mutta virheistä oppiminen on tehokkain tapa. On yksilöitä jotka toistavat kaavansa, vahingollisetkin, ymmärtämättä mistä ne tulevat. Mutta vastakkaisia esimerkkejä löytyy pilvin pimein, ihmisiä jotka hairahtuvat kerran, huomaavat että se oli vahingoksi, ja kääntävät ruoria vähän toiseen suuntaan.
Olen ikuinen optimisti vaikka ihmisrotua vierastankin. Ja ihminen On lajina oppivainen, vaikkakin typerä.
***
"
Virheistään oppiminen ei minunkaan mielestäni ole ainoa tapa oppia, ja ehkäpä vähiten se oikea tapa oppia, oletan että ymmärrän mitä yrität viestittää, mutta jotenkin tuntuu kuin jokin olennainen elämänkoulu puuttuisi rivien välistä. Elämä ei kuitenkaan perustu pelkkiin teorioihin.
"
Mitä tarkoitat ollennaisen elämänkoulun puuttumisella rivien välistä?
Jos elämää tosiaan ajattelee kouluna, niin onhan selviö, että toiset pärjäävät koulussa paremmin kuin toiset. Pärjäävistäkin toiset tekevät hirmusti työtä pärjäämisensä eteen ja toiset pääsevät huomattavasti vähemmällä - luontaisilla kyvyillään. Älykkyys ei ole mikään selviö.
Ei-pärjäävistä vain osa on sellaisia, jotten edellytykset pärjätä ovat luonnostaan heikot. Valtaosa pärjäämättömistä on laiskoja selvittämään, mistä asiassa oikeastaan on kyse. He menevät siitä yli missä aita on matalin...
Jos mietit sitten, mikä on virhe tai erehdys.
Sehän on tehty valinta, joka on osoittautunut myöhemmin tekijälleen vääräksi. Useimmiten näin käy, kun ihminen ei tunne itseään. Ja sama toistuu, koska asiaa ei käsitellä tavallaan "ehjäksi" - eli missä meni vikaan ja erityisesti miksi!
Minä vannon itsetuntemuksen ja -kasvatuksen nimeen. Siitä löytyy sellainen vahvuus, etten itse koskaan ole kokenut mitään vastaavaa.
Minkä kukin virheeksi laskee. Toisaalta esimerkiksi se esille otettu "virhe", väärään ihmiseen rakastuminen, ei ole valintakysymys. Toki siihen voi itse vaikuttaa jos siihen eväät on, mutta moniko ihminen pystyy tekemään tietoisen valinnan siitä rakastuuko vai ei? Ja kun on rakkautta aj halu olla yhdessä, usko tulevaa, pidetään itsestäänselvänä sitä että noiden halujen perusteella tulee toimia. Tietoisesta valinnasta ei ole kyse niinkään kuin ajautumisesta, ja se minusta on se ongelma. Ajautuminen, juuri se että tietoiset valinnat jäävät tekemättä, niitä ei edes mietitä. Sikäli virheeksi voisi kutsua vasta kauan jälkeenpäin, jälkiviisaudella :D
Juuri siksi nuo tialnteet ja kaavta toistuvat, ksoka niiden valintatilanteiden ohi mennään silmät kiinni. Siksi ihminen ei voi ymmärtää missä kohtaa meni vikaan, eikä katso tehneensä virheitä. Eihän niitä ole tehty!
"Minä vannon itsetuntemuksen ja -kasvatuksen nimeen."
Tottakai. Helpoin tapa päästä elämässä tavoitteisiinsa on tunnistaa kohdat josisa valinnat tehdään, ja ymmärtää syyt, seuraukset ja oma ihmisyytensä. Tehdä tietoisia valintoja, ai elää elämää automaattiohjauksella.
Mutta ihminen joka elää ohjattuna, automaatilla, miten voisit sanoa että hän eläisi väärin? Hän elää ainaolla tavalla jonka osaa, joka hänelle on opetettu. On ehkä epärealistista vaatia vastuullista käytöstä ihmiseltä jolla ei ole mitään eväitä sellaiseen :D mutta riippuneeko moraali siitä mikä on realistista. Mene ja tiedä. Juuri siksi minusta moraalista puhuminen on tavallaan ilman louskuttamista, koska koko käsite on niin häilyvä. Ja jokainen ihminen tekee juuri ne valinnat elämässään joiden sillä hetkellä ja niillä tiedoilla katsovat olevan parhaat. Ei kukaan tahallaan valitse väärin, jokaisella valinnalla on syynsä. Joskus se syy on vain ajattelemattomuus, tosiaan. Mutta sille ihmiselle se syy on pätevä. Miten siihen voisi vastaan väittää?
***
Mitä sillä tarkoitat?
Ihmiselle ei kukaan toinen voi opettaa sitä, miten hänen tulee elää. En edes minä lähde kertomaan sitä, mikä jollekin toiselle olisi paras tapa elää. Tiedän vain sen, mikä on minulle itselleni paras tapa elää. Ja siitä tässä nyt keskustelemme sadun ansiokkaassa aloituksessa moraalista.
Jos joku haluaa tutustua tähän henkisen vahvuuden luomiseen ja tutustua omaan itseensä lähemminkin, voin ehkä siinä auttaa ja selventää käsitteitä - kaiken jo itse läpikäyneenä, mutta työn joutuu aina tekemään se, jonka elämästä on kyse ja joka haluaa kasvattaa henkistä pääomaansa itsetuntemuksella.
Itseasiassa tekstissäsi on pari seikkaa, jotka kiinnittivät erityisen huomioni. Toinen on se, että sanot moraalikäsityksen olevan häilyvä (tämä lienee oma käsityksesi moraalista) - ajatus on muuten hyvin yleinen ja mielestäni väärä. Ymmärrän, että tarkoitat tällä jotain yleistä käsitettä moraalista. Mutta sellaista ei oikeastaan ole, muuta kuin laki. Ja onko sitten lain kirjain häilyvä? Sellaiseksi sitä ei ainakaan ole tarkoitettu.
Toinen seikka on tämä, jonka kirjoitit:
" Ja jokainen ihminen tekee juuri ne valinnat elämässään joiden sillä hetkellä ja niillä tiedoilla katsovat olevan parhaat. Ei kukaan tahallaan valitse väärin, jokaisella valinnalla on syynsä. Joskus se syy on vain ajattelemattomuus, tosiaan. Mutta sille ihmiselle se syy on pätevä. Miten siihen voisi vastaan väittää?"
- Itsetuntemus auttaa valitsemaan oikein. Siksi se olisi tärkeää. Se on työkalu, avaimen kaltainen esine. Itsetuntemus ei ole pätevien syiden keksimistä valita miten sattuu.
Avaimen kanssa avaaminen onnistuu huomattavasti useammin kun edessä on "lukittu ovi" - onnistuuhan se potkimalla ja hakkaamallakin, jos ei muuten niin kirveellä ainakin, mutta mikä määrä turhaa energian kulutusta........Eikä se ovi myöskään jää jälkeen ehjäksi. Sitä ei voi enää koskaan sulkea siististi kun siitä on kerran kulkenut, vaan se jää avoimeksi repsottamaan ja muistuttamaan siitä, että jokin meni pieleen. Eväät olisivat siis runsaammat havaita asioita, joista myöhemmin koituu ongelmia.
Tietyllä tavalla voidaan puhua myös elämän hallinasta, mutta itse en käytä tuota termiä, koska se viittaa asioihin, joista tässä ei ole kyse.
Mitä taas tulee rakkauteen, niin oikea rakkaus ei ikinä syty kuin oikeaan kohteeseen. Jos luulee rakastuneensa, kohde saattaa kyllä silloin olla vääräkin.
Tämäkin on oma kokemukseni. Kuin myös se, että oikea rakkaus uhmaa kuolemaakin.
Mielestäni Sydney J. Harris (am.journalisti) on kirjoittanut osuvan sitaatin:
"Yhdeksänkymmentä prosenttia maailman koettelemuksista tulee siitä, etteivät ihmiset tunne itseään, kykyjään, heikkouksiaan tai edes todellisia hyveitään. Useimmat kulkevat melkein koko elämänsä läpi täysin vieraina itselleen."
Automaattiohjauksella tarkoitan elämistä silmät kiinni, ajattelematta. Tekemistä joka tilanteessa jonkun toisen ohjeen mukaan, ottaen vastaan käskyjä tai suggestioita ottamatta vastuuta ja valtaa omiin käsiinsä. Niin elävä ihminen ei osaa vastata kysymykseen "miksi?" vaan vastaa "koska se nyt vaan on niin."
Moraalikäsityksen häilyväisyydellä tarkoitan juuri sitä että jokaisella ihmisellä on omanlaisensa käsitys siitä mitä moraali (nimenomaan se "oikea" moraali) on, oma tulkintansa. Selkeää rajaa ei voi vetää, ei voi määritellä sitä mikä se moraali on, koska aina joku on siit eri mieltä. Lain kirjain on yksi hyvä pohja sille, niinkuin itsellänikin, mutta lakikaan ei aina ole, kenenkään mielestä, oikeassa. Se on paras tähänastinen kompromissi eri käsitysten välillä. Kun laki sanoo että lapsen hyväksikäyttö ja raiskaus ovat vähempiarvoisia rikoksia, vähemmän väärin, kuin vaikkapa omaisuuden turmeleminen, esimerkiksi minun moraalini sanoo että se on puppua.
"Mitä taas tulee rakkauteen, niin oikea rakkaus ei ikinä syty kuin oikeaan kohteeseen."
Ja tmä -minun mielestäni- on puppua. Rakkauden tunnetta ei voi määritellä noin, olen itsekin rakastunut vääränlaiseen ihmiseen. Tai siis oiekammin, se osoittautui vääränlaiseksi ihmiseksi. Voisin valehdella itselleni ja sanoa että hei, minä vain luulin raksatavani, en rakastanut oiekasti :D mutta se olisi vale. Rakkauden laadun määritteleminen jälkeenpäin on taas jälkiviisautta. Se onko kohde oikea vai värä, nähdään vasta kauan rakkauden syttymisen jälkeen. Ja ihmisetkin muuttuvat, se ikä oli ennen oiekanlainen ihminen, voi syystä tai toisesta muuttua, nopeasti tai ajan kanssa, aivan eri ihmiseksi. Sitäkin tapahtuu. Siinä ei toisen puolison itsetuntemus juuri auta :D
***
"Se onko kohde oikea vai värä, nähdään vasta kauan rakkauden syttymisen jälkeen."
Kun tuntee itsensä riittävän hyvin ja sitä kautta omat tarpeensa ja vahvuutensa osaa myös lukea muita ihan eri tavalla. Tästä syystä ei tarvitse tyytyä elämään silmät suljettuina vain arvaten, minne milloinkin on kulkemassa.
Kuten alussa kirjoitin, itsetuntemus opettaa erottamaan asiat, joitten vuoksi kannattaa yrittää.
Aitojen ominaisuuksiensa tiedostamisesta ei kenelläkään voi olla mitään haittaa - se on aina huomattava vahvuus!
Nyt tämä keskustelu alkaa mennä jo tasolle, josta ainakaan minulle ei ole mitään hyötyä, joten lopettanen tältä erää. Emme puhu edes samoista asioista.
"Mille koette perustavanne moraalinne?"
Mie perustan omat moraaliset käsitykseni sille, miten minut on kasvatettu ja mihin olen kasvanut.
Ajattelen asioita useammalta kannalta.
Minusta vain yksi ja ainoa asia ei yleensä ole se oikea.
"Mitkä ovat eettisiä arvoja joista koette ettette ole valmiita joustamaan lainkaan? "
Eettisinä periaatteina minulla on se, ettei ihmisen arvokkuutta voi laskea. Jokainen ihminen on saman arvoinen ja ansaitsee yhtälaisen kohtelun.
Pidän suuresti arvossa myös luontoa.
"Millaisena näette hyvän elämän?"
Onko hyvää elämää? Jokaisella on hetkiä jolloin tuntuu ettei sellaista ole olemassakaan.
Yleensä ottaen näen hyvän elämän itse elettynä, eli sellaisena jonka on elänyt, siis ei vain ollut. You know?
"entä millainen on hyvä ihminen? "
Hyvä ihminen on sellainen joka elää itse ja antaa muidenkin elää.
Hyvä ihminen on auttavainen ja antaa kaikkien kukkien kukkia.
"Kuinka usein joudutte elämässänne tilanteisiin joissa teette toisin kuin vaistonne tai välitön halunne toimisi, siksi että moraalinne niin vaatii? "
Itse en ole koskaan halunnut edes pettää miestäni, mutta uskoisin, että jos ihastuisin toiseen mieheen ja minulla olisi mahdollisuus saada hänet, moraalini voittaisi haluni toimisi toisin.
Tämä nyt tuli ensin mieleen, sillä yksi moraalisista arvoistani on se ettei toista ihmistä saa satuttaa: ei pettää, ei lyödä yms..
Mielestäni ei ole moraalisesti väärin synnyttää lapsia usealle miehelle.
Mutta se olisi väärin jos esimerkiksi olisi tällainen perhe:
Iltu on avioliitossa, kaksi lasta oman miehensä Iisakin kanssa. Iltu käy lauantaina kapakissa ja ihastuu Uskoon, he päätyvät sänkyyn.
Iltu huomaa olevansa raskaana ja tietää lapsen olevan Uskon sillä hän ei ole ollut Iisakin kanssa sängyssä moneen kuukauteen.
iltu ei tahdo jäädä kiinni Iisakille uskottomuudesta ja Uskokin on kadonnut joten hän houkuttelee Iisakin sänkyyn kanssaan.
Jonkin ajan päästä Iisakki jo luulee saavansa taas oman lapsen.
Tällainen on väärää myös:
Iltu tapaa lauantaina kapakissa Urhon, johon hän rakastuu. He alkavat seurustella.
Iltu vakuuttaa Urholle ehkäisyn olevan kunnossa, hänhän syö pillereitä. Urho uskoo.
Urho on menevä kaveri ja hänellä onkin useita irtosuhteita Iltun kanssa yhdessä ollessaan. Iltu ja Urho eroavat ja taas menevät yhteen.
Iltu hankkiutuu raskaaksi sillä näkee sen ainoana mahdollisuutena pitää Urho itsellään.
Urho ei tiedä suunnitelmasta mitään, vaan kuulee siitä vasta Iltun ollessa varma raskaudestaan, jota Iltu tosin väittää pillereiden pettämiseksi.
Umpikuja.
Tai väärin on myös hommata lapsi oman miehensä kanssa, vain nivoakseen suhdetta kasaan lapsen avulla. Siis jos pariskunnalla on jo kauemmin mennyt huonosti he päättävät hankkia lapsen ja luulevat sen auttavan heidät takaisin yhteen ja rakastumaan toisiinsa.
Moni asia noissa on väärin. Ei pelkästään raskaaksi hankkiutuminen, pettäminen, pakottaminen yms..
Joku voi nähdä jonkun noista ymmärrettävä, enkä minäkään ole tuominnut noin tehneitä ystäviäni.
Ilen kyllä kertonut oman mielipiteeni, mutta minun tehtäväni ei ole tuomita. Jokainen elää itse päätöksiensä kanssa... Ja HEI! noitarovioita on ollut viimeksi joskus 1600-1700 luvuilla!;)
Koen perustavani moraalikäsitykseni ylimpänä kolmelle asialle; maamme laille, sille mitä minut on opetettu lapsena pitämään tärkeänä (sen vaikutusta ei voine väheksyä) ja omalle kyvylleni asettua toisen ihmisen asemaan. POhjalla siis ei ole mitään uskonnollista eikä mitään tiettyä filosofista suuntausta, vaikka yhtymäkohtia sellaisiin voi tietenkin löytyä ja löytyykin. Karman aajtuksesta olen aina pitänyt, ja uskon kyllä siihene ttä mitä ikinä ihmienn itse tekee, se palaa hänelle takaisin. Tiedättehän, kun olet ilkeä jollkain, hän on ilkeä sinulle.
En teidä onko minulla sitten eettisiä arvoja joista en joustaisi. Olen mukautuvainen, ja arvioin kutakin ongelmaa mahdolisimman objektiivisesti. Tosaalta omissa valinnoissani luotan myös siihen mikä hyvältä ja oikealta tuntuu, vaikkakin tiedostan sen että sama valinta jonkun toisen tuntemana voisi olla todella erilainen.
Voisi sanoa että elämänfilosofiani on onnellisuuden maksimointi ja tuskan minimointi, kaikille ja ensiksi lähipiirilleni. Hyvä elämä on onnellinene lämä, täysi elämä johon väistämättä kuuluu myös virheistä oppiminen ja avstoinkäymisistä selviäminen. Ei siis onnellisuus "ignorance is bliss"-mielessä, vaan tietoinen hyvän tavoittelu.
En muista että olisin kertaakaan joutunut tilanteeseen jossa moraalini ja haluni/vaistoni olisivat ristiriidassa. Oletan että sellainenkin löytyy, en vain sitä muista... haluksi tai vaistoksi ei varmaankaan lasketa impulsseja :D olen monastikin taistellut sellaisia impulsseja vastaan (vahingoittaa toista henkisesti tai jopa fyysisesti) koska moraalini ei sitä salli.
Minusta moraali on hyvin joustava käsite joka voi yksittäisten ihmisten välillä vaihdella suunnattoman paljon. Siksi käsittelen omaa moraaliani asiaankuuluvan kevyellä kädellä, koska tiedostan sen olevan subjekiivinen ja muutoksenalainen käsitys.
***
jossa moraalinne sanoo toista ja laiskuus/halu/ahneus tms. muuta?
Jos niin on niin nostan hattua.
Itselläni on tuontuostakin toveja, jolloin joudun tukahduttamaan jonkin ns. alemmista impulsseistani pystyäkseni toimimaan tavalla, joka ei sodi eettisiä käsityksiäni vastaan.
Ja toisaalta on toki myös hetkiä jolloin toimin toisin kuin oikeasti tiedän oikeaksi.
Ihan äkkispäätä mieleen tulee esim:
- Vaatteet, joiden tuotantoketjussa esiintyy epäilys esim. lasten hyväksikäytöstä. (Näin koulunalkujen edellä suurperheessä kirpaisee, kun halvin on poissuljettu.)
- Ruoka. Minun tekee useinkin mieli ostaa edullisemmalla ei-luomua ja pidän enemmän juhlamokasta kun reilun kauapn kahvista. Samoin pidän monista eksoottisista hedelmistä, joiden tännelennättäminen on selkeä ympäristörasite verrattuna lähialueiden elintarviketuotantoon.
Kananmunat ostan lähikanalasta nyt kun omia kanoja ei tällä hetkellä ole, mutta meillä syödään myös esim. broiskua, jonka tuotanto ei millään mittarilla kestä eettistä tarkastelua. Ja niin edelleen.
- Matkailu. Aina silloin tällöin tulee lennettyä lomalle vaikka ... *nolo*
- Ihmissuhteet. Minä esimerkiksi tiedän että parin talon päässä asuva, kaikkien kanssa riitelevä "juoruämmä" on yksinäinen ja kipeästi avun tarpeessa, mutta silti useinkin katson hänen tarpeidensa ohi omaan senhetkiseen mukavuuteeni enkä mene moikkaamaan, kuskaamaan kauppaan, auttamaan pihan kanssa tms.
- Kärsivällisyys ihmissuhteissa muutenkin. Harva typerys, johon törmää, on typerys omasta tahdostaan ja tietoisesta valinnastaan. Sen sijaan että olisin lempeä ja kärsivällinen ja paasaamatta asiallisesti ja vielä mieluiten huumorillakin auttaisin toista oivaltamaan jotain, minä tuhahdan "ääliölle" ja joko ignoreeraan tai pahimmillani jopa sorrun veetuilemaan.
- Työt. Läheskään aina en tee parasta, mihin pystyn. Tyydyn siihen, mistä saan säällisen palkan.
- Hyväntekeväisyys ja yhteisvastuullisuus. Olemme perheen kanssa sitoutuneet joihinkin projekteihin. Meillä on kummilapsia ympäri maailman ja käytämme tietyn tuntimäärän kuussa erilaisiin vapaaehtoistöihin. Kummankin suhteen olisi kuitenkin lisäämisen varaaa...
- Yhteisvastuullisuus lasten koulun suhteen. Silloin kun koulu ei syystä tai toisesta jaksa täyttää tehtäväänsä esim. jonkun opetuksen suhteen, en tarjoa apua kaikille vaan tyydyn opastamaan omia ja läheisten lapsia sekä lasten ystäviä.
- Vastaavasti myös omalla koulullani hyydyn usein silloin kun pitäisi auttaa muita eteenpäin, kun tuntuu, että omissakin töissä on yllin ynnä kyllin eli pohjimmiltaan asetan omat tarpeeni/hupini (Opiskelu on minulle huvittelumuoto) lähimmäisten avun tarpeen edelle.
- Ennakkoluuloisuus. Minä en ole rasisti sanan varsinaisessa mielessä, mutta on ihmisiä joita minun on vaikea kohdata vain ihmisinä vaan liitän heihin jonkinlaisia ryhmäominaisuuksia, koska se on "helmpompaa" kuin kohdata jokainen aidosti itsenään eli sopii laiskuudelleni.
Ja niin edelleen. Lista on jotakuinkin loppumaton.
Eikö todellakaan kukaan muu joudu vastaaviin moraallidilemmoihin arjessaan?
Juuri noita tilanteita tulee tottakai eteen. Ne ovat juuri niitä jotka käsitän nimenomaan impulsseina,, en todellisina haluina.
Yhden hyvän esimerkin kyllä annoit, eettisestä kuluttamisesta. Siinä on edessä valinta, ei vain impulssi. Uhratatko muutama ropo enemmän jotta tietäisi kuluttavansa oikein? Toisaalta meillä joakisella on se oma elämä ensiksi, aina ei ole mahdollisuutta valita. Juuri kun on kyseessä suurperhe ja koulun alut :D ei ole realistista vaatia valitsemaan, vaikka kieltämättä moraalinen dilemma se on.
Tajuan paremmin nyt mitä tarkoitit.
***
Kirjoitat tuolla vielä, että moraali joutuu koetukselle ja tekee mieli toimia sen vastaisesti. Eihän se silloin olekkaan sinun moraalisi vaan se on ihan jotain muuta. Kunkin moraali asettaa ne rajat joissa toimitaan ja jos niitä rikkoo niin joko muuttaa moraalikäsityksiään tai ne ovat ihan toiset kuin on luullut.
Ehkä kys eon enemmänkin arvoista joiden mukainen tahtoo olla kuin siitä moraalista joka ohjaa toimintaa lopulta?
Oma moraalini perustuu kasvatuksen mukanaan tuomiin arvoihin ja käsityksiin. Lisäksi oma elämä ja ajatukset muokkaa moraalikäsityksiä ajan kanssa ehkä edelleenkin. Oma lukunsa on työn mukanaan tuoma ihmiskäsitys ja arvot sekä arvostukset jotka ohjaavat siviilielämääkin kuin toisinkin päin.
Lopulta simppelisti moraalihan perustuu ihmisen käsitykseen oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Joillakin niitä ohjaa uskonnollinen vakaumus tai siihen verrattava vakaumus, tunne.
Hyvä elämä sen sijaan on asia jota on työn kautta pohtinut ja läheisten ikääntymisen kautta tietenkin myös. Mielekäs ja hyvä elämä on se, mistä en ole valmis luopumana kenenkään osalta. Jos elämisessä ei ole mieltä eikä se ole elämisen arvoista niin silloin asiat ovat huonosti ja niin ei saa olla. Hyvään elämään kuuluu kaikki tunteet niin ilot kuin surut kuin kaikki muutkin mitä nyt keskivertoihminen elämässään kokee.
Toisaalta taas elämä ei ole itseisarvo ja sinällään pyhä ja koskematon. Abortin siis sallin vaikka itsestäni ei olisi sitä tekemään. Kukin päättää elämästään ja tavallaan. KUn sitten vaikutetaan toisen elämään niin silloin yksilön etu ei aja yhteisön edun edelle. Hyvään elämään kuluu myös oikeus kuolla. Nimenomaan kuolla kärsimättä ja kitumatta jos lopputulos on selvä. Oma hoitotestamenttini on tällä kohtaa selkeä ja vapautta muut päättämästä asiasta puolestani.
Hyvä ihminen? Vaikeampi.. Tekee asiat hyvin ja tunnollisesti. Huomioi muita olematta kynnysmatto. Hyvä ihminen on yksinkertaisesti hyvä eikä paha.. Itsekkyys on ehkä katalin asia joka vie ihmisen hyvyyden nopsaan. Oman its eajatteleminen kun ei juuri auta huomioimana muita.
Pyrin toimimaan sen mukaan, mikä on käsitykseni omasta moraalistani. Joskus sitä huomaa, että se oma moraali onkin löyhtynyt jollain kohta atai kiristynyt jollain kohtaa. Kyllä se pistää miettimään miksi näin on tapahtunut. Ehkä juuri arjen toiminnoissa enemmän ohjaa arvokäsitykset kuin silkka moraali.
Kyllä pakko sanoa että jos reilun kaupan banaanit on niitä puolimetrisiä halkoja tai maksaa tuplat muihin verrattuna niin riisto on sallittua ja kolikot viuhuu ylikansalliseen yhtiöön. Sen sijaan moness amuussa kuluttamisess aolen vastuullinen ja pidän kiinni periaatteistani. Se on toki helpompa ajos vaihtoehtoja on paljon ja se ei vaikuta suoraan kukkaroonkaan kamalasti. Ostoboikotti on silti asia joka on hiljaista vaikuttamista ja joka nimenomaan perustuu siihen omaan itseensä uskomiseen.
Eli moraali on se asia johon pohjaa käsityksemme isommista kokonaisuuksista ikäänkuin suuntaviivoina ja sitten pienemmissä päivittäisissä asioissa meitä ohjaa tuo arvostus. Tokihan ne ovat samassa linjassa eikä voi olla eri täysin tai edes hieman erilaisia, mutta silti on aika juhlavaa ostaa moraalisesti oikeita banaaneja tai pesuaineita?
Niin ja tärkeää on sekin, että heikomman puolia pidetään. Tee niin kuin tahtoisit itsellesi tehtävän taitaa olla isosta kirjasta lähtöisin, mutta sopii ohjeeksi kaikille. Se mielessä ei voi kohdella ketään kaltoin.
Uskon myös siihen, että jos tekee hyvää muille niin saman kohtelun saa itsekin. Tai ainakin toivon niin. Ja että hyvä lisää hyvää samoin kuin paha pahaa. Jokainen myös toivottavasti saa ansionsa mukaan jo tässä elämässä kun en niihin muihin usko. Ja kun en taas tiedä niin antaa kärpästen pörrätä koska sehän voi olla vaikka kuka..
Ja oikein tekemisen kanssa on sikäli hyvä pointti se, että tekee oikein vaikka kukaan ei tiedä sitä. Eli vaikka väärin tekemisestä tai vaikka tekemättä jättämisestä ei jäisi kiinni niin silti tekee niin kuin pitää. Silloin ainakin voi ola itsensä kanssa sovussa tapahtui mitä vain.
Niin enkä ole mitenkään erityisen hyvä ihminen, mutta yritän olla. En koe olevani korkea moraaliltani, mutta ajoittain huutelen työmoraalin perään paljonkin. Yrittäminen ei aina riitä, mutta kun sen teke erehellisesti ja nimenomana rehellisenä itselleen niin eipä juuri enempää voi vaatia? Vaikka eipä skään yrittäminen ole mistään kotoisin joka päätyy joka kerta epäonnostumiseen koska silloin tuskin on tehnyt parastaan ja tosissaan yrittänyt.
Minun piti lukea kirjoituksesi moneen kertaan ennen kuin osasin päättää, mistä olemme eri ja mistä samaa mieltä.
Ihan aluksi mietin käsitteitä, eli tarkoitammekohan sanoilla moraali, etiikka ja arvot samoja asioita.
Minulle etiikka on se arvonormisto, joka pohjalla toimin joko moraalisesti kestävällä tai kestämättömällä tavalla (joko oikein tai väärin). Eli minä siis voin todellakin toimia väärin, vaikkapa ostaa niitä mainitsemiasi Chiquitoja vaikka se periaatteessa onkin moraalini ( eli sen arvomaailman käytännön sovellutuksen, mihin pyrin) vastaista.
Olen tietoinen että näitä termejä käytetään toisinkin enkä pidä omaa tapaani mitenkään erityisen oikeana, mutta sekaannusten välttämiseksi yritän pitäytyä noissa edellä esittelemissäni merkityksissä, koska ne ovat niitä mihin useimmiten esim. arvofilosofiassa törmää.
Abortin ja eutanasian esiin nostaminen mukaan moraalikeskusteluun oli hyvä asia (*taputus*), jos kohta eittämättä varsin vaikea.
Henkilökohtaisesti olen elämäni aikana oppinut että minä itse en näemmä päädy aborttiin ainakaan niistä mistään tavallisimmista syistä (sosiaaliset, lapsen terveyttä koskevat, raiskaus), mutta vaikka koenkin ettei mikään noista ole MINULLE pätevä syy ylenkatsoa syntymättömän lapsen elämän itseisarvoa, niin ei tulisi mieleenkään sytytellä rovioita tai etsiskellä heitettäviä kiviä, mikäli joku toinen samoista syistä aborttiin päätyisikin. Tässä pätevät ne kuuluisat omat mokkasiinit kontra toisen…
Jossain tuolla aiemmin olikin jo puhetta siitä että muiden moraalin kyttääminen ei oikeastaan olekaan oikean ja totuuden etsimistä ja soveltamisen yrittämistä, vaan pikemminkin vallankäyttöä. Emme ole tuossa mielessä veljiemme vartijoita ja sitten on vielä ne rikat toisen ja malat omissa silmissä…
Eutanasiakin on tullut kohdalle. Siihen pätee minulla tavallaan sama kuin aborttiinkin. Olen valmis hyväksymään sen muille, tietyissä tilanteissa jopa auttamaan sen toteuttamisessa, mutta toivon vilpittömästi että en koskaan koe oikeudekseni vaatia kuolinapua muilta.
En tahtoisi ikinä asettaa ketään ihmistä tilanteeseen jossa voisin tahtomattani vaatia armon nimissä omien tuskieni lievittämiseksi toista toimimaan tavalla joka voisi hänelle itselleen aiheuttaa suuria omantunnontuskia ja ahdistusta. Miksi minun kipuni olisi toisen tuskaa arvokkaampi tai tärkeämpi?
Ostoboikotti todellakin on merkittävä keino vaikuttaa ja laskenkin sen ikään kuin globaaliksi hyväntekeväisyydeksi meidän kaikkien eteen. Hyvä huomio sinulta.
Mitä mieltä muuten ylipäätään olet hyväntekeväisyydestä?
Onko meillä VELVOLLISUUS auttaa heikommilla olevia vai onko se jotain mitä voi tehdä ”jos siltä tuntuu”?
"Ja oikein tekemisen kanssa on sikäli hyvä pointti se, että tekee oikein vaikka kukaan ei tiedä sitä. Eli vaikka väärin tekemisestä tai vaikka tekemättä jättämisestä ei jäisi kiinni niin silti tekee niin kuin pitää. Silloin ainakin voi ola itsensä kanssa sovussa tapahtui mitä vain. "
Sanot, ettet ole mielestäsi erityisen hyvä ihminen, mutta kuitenkin haluat siihen pyrkiä. Oikeastaan siihen ei koskaan muuta voikaan kuin pyrkiä. Riittää, että pyrkii olemaan rehellisesti hyvä ja aidosti oma itsensä - tähän muuten liittyy myös omatunto. Olen pohdiskellut, että nykyajan trenditunne "syyllistäminen" juontaa tuosta - eli tilanteesta, jossa henkilö ei joko osaa käsitellä syyllisyyttä tai sitten ei halua katsoa syyllisyyttään silmiin vaan yrittää estää syyllisen olon heräämisen vaatimalla: älkää syyllistäkö. Sekään ei ole terve keino ja aiheuttaa pitemmän päälle melkoisen amputoitumisen mielen sopukoissa.
Itseään pystyy huijaamaan monin eri tavoin, mutta meillä jokaisella on taso, jolta se ei enää onnistu.
En varsinaisesti ole uskova henkilö, mutta uskon sentään johonkin minkä jumalana voisin ymmärtää.
Siitä huolimatta - kun kuopukseni taisteli hengestään useiden viikkojen ajan syntymänsä jälkeisinä viikkoina - vastasyntyneiden teholla - joka ilta rukoilin, että Herra ottaa kuopukseni luokseen, jos hänen elämänsä maan päällä on oleva yhtä tuskaa - minun tuskani hänen menettämisestään olisi myös ollut käsittämätön, mutta todellinen rakkaus ei ole itsekäs. Se osaa myös luopua toisen parhaaksi.
Aborttia en hyväksy - mutta en sitä myöskään aktiivisesti lähde toisilta kieltämään. He elävät päätöstensä kanssa itse.
Ehkä vähän säästelen moraalia jalommille ajatuksille ja isommille asioille kuin jokapäiväisiin juttuihin. Tuo arvot on tutumpi ja jotenkin sopivampi sana omana kieleeni ehkä siksi että sitä töissäkin joudutaan työstämään aina aikaajoin ihan oikeasti miettien.
Meillä on kummallakin jo ikää ja montaa on nähty joten se kyllä muokkaa tiettyjä jyrkimpiä mielipiteitä ja antaa sallivuudelle sijaa. KUkin tekee omat ratkaisunsa ja elää niiden kanssa. Oma osani on tukea sitten niiden päätösten kanssa ja niiden seurausten kanssa. Ei ystävälle sanota että kärsi kun its eolet elämäsi pilannut tms vaan yritetään tukea ja olla mukana.
Tuota aborttia pelkäsin sikäli että joku äkkiä ottaa ja lukee kirjaimellisesti ja tarkoitushakuisesti joitakin sanoja. Omakohtaisesti abortti olisi sikäli juuri ongelmallinen, että ei ole oikein syytä jolla sen voisin itselleni hyväksyä. Kyllä meille yksi mahtuisi lisää joukon jatkoksi. Tosin oikeasti asia ajoutuisin pohtimaan kun ilmoitettaisiin, että sikiö on vammainen. Automaatti se ei olisi silloinkaan, mutta kun tieto lisää tuskaa eikä voi tuudittautua iloisiin vammaisiin käsitteitteisiin kuten moni muu kun on nähnyt sen toisenkin puolen ja pahimmillaan sen kun kuolema aodotetaan koko ihmisen ikä ihan kokreettisesti ja pelätään tietenkin samaan aikaan.
Eutanasia on juuri vaikea siksi että se ei saa aiheuttaa kellekkään omantunnon tuskia. Toisaalta toisen omatunto ei saisi määrätä oma atai läheiseni kohtaloa. Syöpä loppumetreillä on sellaista tuskaa, että harva siihen haluaa ja harva silloin enää avusta kieltäytyy jos se on helppo järjestää. Mutta ehkä eutanasiassakin läheisempi ajatus on se, että itse pystyy päättämään elämästään vielä kun on siihen kykenevä. Pelkästään makaaminen letkuissa on pahin painajaiseni, iso pelko.
Työssä on joutunut tilanteeseen, jossa tietää, että lääkitysksen lisäys alkaa saattaa elämää loppuun. Silti ei koskaan ole tullut sitä tunnetta että se olisi väärin. Turha kärsimys on niin väärin että sitä ei ole kenenkään syytä joutua kärsimään. Onneksi myös lääketiede on jo jonkin verran apuna ja kipukoktailit on sen verran hyviä, että niistäkin on apuja ihan oikeasti.
Hyväntekeväisyydessä on jo pitkään ollut käytäntö avusta jotakin tahoa. Yleensä se sijoittuu alkuvuoteen ja summa on vuodessa suht vakio. Valinnan kriteeri on että apu menee sinne, mihin on tarkoitus ja suht suoraan eli mihinkään kalenteri yms kampanjoihin en osallistu vaan silkkaa rahaa matkaan. Lahjoitukset tavarana keräyksiin on sitten toinen tapa osallistua. Its etekeminen olisi tietysti loistavaa, mutta apu menee nyt mieluummin tutuile kuin tuntemattomille. Ja ehkä vierastan esim jonain lipaskerääjänä oloa enkä koe sitä omakseni.
Ostoboikotista vielä. Vaikka se ei auttaisi ihan oikeasti ketään niin ainakaan en ole mukana kenenkään sortamisessa tai rahoita aseiden ostoa jne. Tai en osallistu ostamalal sellaisen firman tuotteita jonka joku haara tappaa lapsia korvikejauheilla ja kuravedellä Afrikassa tai syöttää tehottomia tai vaarallisia lääkeitä jne.
Tämän kääntöpuoli on sitten esim tähtisadetikut. Niiden teossa mukana olleethan kuolevat hartsin yms aiheuttamaan syöpään. Tässä luotan mediaan eli kun aiheesta tuli ohjelma joskus niin siinä oli nimenomaan työläisten toive, että kukaan ei sen takia boikotoi tikkuja sillä he elättävät sillä ison perheen. Joka uusivuosi kun tikkuja poltetaan paketillinen muistan tuon ohjelman ja yltäpäältä pölyssä olleet miehet..
On naurettavaa sanoa, että sen ja sen tahon tulee hoitaa velvollisuutensa ja rahoittaa sitä ja tätä. On lopulta kyse siitä, mitä verovaroilla tehdään. Mieluummin itse suoraan lahjoitan raha asinne, minkä koen hyväksi kohteeksi sen sijaan että maksan veroja ja joku ministeriä päättää kahitysavusta ja osa rahoista katoaa hallintokuluihin sun muihin.
Noista lasten keräyksistäkin on ollut juttua täällä ajoittain. Varsinkin siitä kävelystä jolla tienataan rahaa. Se on yksi hyvistä kohteista auttaa. Siinä tietää mitä rahalla konkreettisesti saa. Meillä lapset ovat keränneet oman päätöksensä mukaan rahan mieluisaan kohteeseen. Viimeksikin vuohia meni ja jotenkin mukavalta tuntui illalla ajatella että jossain on "meidän" vuohi..
Lahjoitukset sun muut on varsinkin juuri omantunnon asioita. Ei siihen voi pakottaa. Kolikko joulupataan voi tehdä hyvän olon, mutta onko siitä oikeasti apua lopulta vaan onko se sittenkin ele?
Yksi tärkeä lahjoittamisen ja auttamisen tapa on elintestamentti. Meillä koko sakilla on sekin lompakossa täytettynä. Mitään kun ei mukaan saa niin kaikki, mikä kelpaa on tarjolla tarvitseville. Munasolujen luovutustakin on vakavasti harkittu, mutta se jäi tekemättä. Heräsin ehkä vähän myöhään siihen asiaan.
Koko syyllisyyshän on kai julistettu pannaan. Ikinä ei etsitä syyllistä tai kukaan ei ole syyllinen jne on hokemia joilla on poistettu tai ainakin yritetty poistaa oleellinen tunne siitä, että on tehnyt väärin tai ei ole tehnyt oikein.
Syyllisyyden tunteminen on aika terve tunne tietyssä tilanteessa ja syyllinen on toisinana ihan hyvä löytää ainakin itse löytää se syyllisyys itsessään.
Kun tietää tehneensä väärin tai että ei ole tehnyt oikein on tilaisuus parantaa tapansa ja olla ehkä seuraavalla kerralla rahtusen parempi ihminen. ja kun saman kokee tarpeeksi monta kertaa niin kyllä se joskus onnistuu!
Syyllisyys liittyy kiinteästi moraaliin. Jos asioita vain tapahtuu, eikä kukaan ole syyllinen, moraalista tosiaan tulee hyvinkin häilyvä ja vaikeasti ymmärrettävä - ja mikä pahinta ulkoapäin määritelty.
Minkähän vuoksi ihmisen normaaleista tunteista niinkin tärkeää kuin syyllisyys juuri on, on lähdetty kokonaan poistamaan?
Katsoin eilen ohjelmaa kuolemaan tuomituista. Amerikassa tuomitaan tietty määrä ihmisiä kuolemaan vuosittain. Osa heistä on kuitenkin syyttömiä tekoihin, joista ovat tuomionsa saaneet. Ohjelmassa haastateltiin erästä henkilöä, joka oli saanut syyttömänä tuomion. Hän kertoi kysyttäessä, ettei kykene mitenkään kuvailemaan, miltä tuntui odottaa omaa omaa kuolemaansa neljä vuotta (?) kuolemansellissä tietäen, että saa rangaistuksen teosta, jota ei ole tehnyt. Mutta jossain oli se, joka tiesi, että vangittu oli syytön - se joka oli oikea tekijä. Entä hän? Hän tuskin tunsi syyllisyyttä teostaan ja tuskin tunsi myötätuntoakaan syyttömänä tuomittua kohtaan.
Mietinkin tässä - voiko ihmistä tappaa "vain vähän" - eli onko oikeutettua tappaa koskaan (esim. kuolemantuomio)? Tai onko oikeutettua lyödä toista vain sen verran, että siitä ei jää kiinni?
Tuossa oli uskottomuudesta puhetta myös - voiko olla uskoton "vain vähän"? Miten näissä tilanteissa toimii syyllinen, mitkä ovat käypiä "selityksiä" teolle, entä hänelle itselleen ja ympäristölle? Onko esim. kosto riittävä selitys? Onko edes kosto oikeutettua missään tapauksissa?
Vai onko kuitenkin olemassa sellaisia tekoja, jotka aina ovat moraalin vastaisia, vaikka jotkut muuta väittävät? Ehkä he yrittävät vähätellä tekoa, koska ovat itse syyllistyneet siihen? Miksi muiden pitäisi tukea tätä omaa moraaliaan vastaan, siksi, ettei muita saisi syyllistää? Itse puhun tässä kohden mielelläni "pakkosuvaitsemisesta". Kaikki tavallaan pitää hyväksyä.
Nämä "psykopaatin kaltaiset" ihmiset eivät ole välittäneet tutustua itseensä riittävän hyvin, jotta tietäisivät, missä kohden syyllisyys alkaa. Ehkä he ovat vaientaneet sisimpänsä jo niin hyvin, että omaatuntoa ei enää ole. Mutta miksi ihmeessä minun on se hyväksyttävä? Eikö toisesta ihmisestä välittämiseen kuulu mitään muuta enää kuin hänen tekojensa kirjon hyväksyminen, teki hän sitten mitä tahansa? Entä oma moraalini? Joudunko tuhoamaa sen siksi, että toisella sitä ei ole?
Nämä on oikein mielenkiintoisia keskusteluja..
Murhaajan syyööisyyden tunne tuskin on kamala sillä jos olisi niin olisihan se tunnustanut tekonsa. Kummasti sitä vaan harva tekee..
Omasta mielestäni kuolemantuomio on kohtuuton koska liian usein huomataan että joku syytön meni mukana. Joku jenkki sanoi jossain että muutaman prosentin virhemarginaali olisi hyväksyttävä. Siis muutama sadasta voidaan tappaa syyttä jonkun toisen ihmisen tappamisen takia? Aika mielenkiintoista kuten jenkkiläinen touhu yleensäkin..
Tosin on ihmisiä joilla ei ole oikeutta elää muiden keskellä ja joiden elämisellä ei ole syytä missään muuallakaan, mutta nyt puhun siis todella pahoista ihmisistä joiden syyllisyydestä ei ole epäselvää. Noissa tapauksissa ainakin olen valmis hyväksymään tappamisen keinona päästä pahasta eroon (toisella pahalla..).
Toisen lyöminen taas on aina väärin. Moraali ja arvomaailma ratkaisee onko siinä itselle eroa meneekö niskat nurin vai onko kyse läpsystä. Ikävä kyllä lakikin jakaa teot niiden seuraamusten mukaan. ja toisaalta onhan aiheutettu kipu yms oltava suhteessa rangaistukseen jotta uhri saa hyvityksen.
Sitten on olemassa asioita joissa ollaan musta-valkotilanteessa eli se harmaa alue puuttuu kokonana jonne ne vain vähän jutu kuuluisi. Uskollisuus on näitä kaksivärisiä juttuja eli joko on uskollinen tai ei ole. Se taas, mikä on pettämistä ja mikä ei vaihtelee paljon ihmisen mukaan kuten täälläkin voi usein lukea.
Kaksi pahaa teke eyhden hyvän? vai onko se vain kaksi pahaa? Kosto on paha teko siksi että toinen on tehnyt pahaa. Saako ilkeälle ihmiselle olla ilkeä ilman että se on huonotapaista? Saako valtio kostaakseen tappaa jonkun syylliseksi todetun hyvittääkseen jonkun toisen kuoleman? Kumpi edes muuten on pahempi rangaistus kuolla nopeasti vai kitua vankilassa vuosikausia?
Useimpien meidän moraalin vastaisia tekoja on Hitlerin aikaiset touhut. Silti samaa tapahtuu nytkin ympäri maailmaa. Harva jaksaa hermostua tai edes hikeentyä hieman aiheesta. Moniko oli onnellinen kun Haagiin toimitettiin yksi massoittain ihmisiä tuhonnut tyranni? Kuka edes ihan oikeasti tietää keistä on kyse kun sotarikoksista uutisoidaan? Silti harva meistä niitä hyväksyy jos kysytään, mutta aktiivisesti asian puolesta harva intoutuu.
Syyllisyydestä vielä. Syyttömäksi julistaminen taisi alkaa siitä kun vanhempien syyllistäminen julistettiin pannaan. Onko kasvattamaton ja huonotapainen lapsi itse syyllinen tilanteeseensa vai onko se sittenkin vanhempien välinpitämättömyyden vika, syy?
Entä onnettomuus tutkinta jossa julistetaan, että syyllistä ei löytynyt. Sen sijaan todetaan että joku ajoi liian lujaa, jollakin oli liikaa lastia , joku ei hoitanut tietä kesäkuntoon, joku ei reagoinut tarpeeksi nopeasti jne. Sen sijaan, että sanotaan ettei ollut syyllistä olisi todettava että oli monta syyllistä! Kaikki olivat osaltaan syyllisiä tilanteeseen! Koska asian kääntöpuoli on kai se, että kaikki toimivat oikein ja silti sattui ja tapahtui. Ja seuraavana päivänä lehdesä lukee kuinka musta jää heitti jonkun ojaan. Ei tarvitse olla vastuuss ateoistaan kun ei ole syyllinen vaan syyllinen on joku jossain muualla?
Syyttäminen vielä. Moniko syyttää vaikeuksistaan muita kuin itseään? Kenen tehtävä on huolehtia omista asioistaan? Hyvä syyllinen on valtaapitävät. Itse kun on ihan syytön kaikkeen kun ei päätä? Syksyllä on taas vaalit ja kaikki isoimmat narisijat jäävät kotiin kun eivät voi vaikuttaa. Kuak on silloin syyllinen asioiden huonoon jamaan? Se, joka äänestää ja meno jatkuu vai se joka ei käytä valtaansa muuttaa sioita ja jää sohvalle? Ei kai voi syyllistää kohdetta joka on pelinappula meidän kaikkien äänestyspelissä? Mutta niin tulee käymään jälleen..
"Siis muutama sadasta voidaan tappaa syyttä jonkun toisen ihmisen tappamisen takia? Aika mielenkiintoista kuten jenkkiläinen touhu yleensäkin.."
Juuri tuon takia en hyväksy kuolemantuomioita. Olisi omituista myöntää jollekin taholle oikeus ja toiselta taas kieltää se. On parempi, että kukaan ei alennu toisen tappamiseen.
Oman moraalini mukaan myös kaikki lyöminen on väärin. En määrittele teon vakavuutta seurauksella vaan lähden ihmisen oikeudesta olla fyysisesti kaikella tapaa koskematon. Sitä tulisi myös lain kunnioittaa - myös henkisen väkivallan kohdalla.
Mielestäni pettämistä/uskottomuutta on kaikki, mitä ei julkea puolisolleen kertoa. Jos pitää salata on "väärillä jäljillä" ja oman moraalin vastaisen kanssa tekemisissä.
"Syyttäminen vielä. Moniko syyttää vaikeuksistaan muita kuin itseään? Kenen tehtävä on huolehtia omista asioistaan?"
Niin kauan kuin syyttävä sormi osoittaa muualle kuin peiliin on niitä vaikeuksia roppakaupalla odotettavissa siinä omassa elämässä. Kun ottaa ohjat omiin käsiinsä ja tutustuu omaan syyllisytteensä perinpohjin ollaan jo voitossa kiinni.
Mikään ei ole niin kasvattavaa kuin omaan syyllisyyteen tutustuminen. Katsominen menneeseen päin ja pohtiminen, miten omat valinnat vaikuttivat omaan tilaan. Mutta tähän eivät kaikki pysty, siksi sama meno jatkunee...
Tuli mieleen parisuhteessa pettäminen. Mikä kenellekin on pettämistä? Joku sanoo että vasta toisen kanssa sänkyyn ponnahtaminen on pettämistä, mutta joillekin jo flirtti salaa puolisolta on sellaista.
Monesti onkin haastavia keskusteluja käyty siitä mikä on pettämistä ja moraaliin tämäkin pohjautuu.
Mutta silti, vaikka joku pitäisi pikkuflirttiäkin pettämisenä, kuinka moni on valmis hyväksymään sen puolisoltaan tai itse kertomaan puolisolleen omasta flirttailun tarpeestaan?
Väkisin ympäristö vaikuttaa moraalikäsitykseemme, vaikka sitten puolison tai muun perheen myötä. Jos tekee mieli alati ihastua ympäristössä kulkeviin vastakkaista sukupuolta oleviin henkilöihin, mutta ei halua jäädä siitä puolisolleen kiinni, joutuu olemaan muuta kuin mitä oikeasti on.