Positiivisia kokemuksia...

oli positiivinen synnytyskokemus :)
Raskausaikana minulla oli pieniä pelkoja synnytykseen liittyen, mutta ajattelin, että on siitä muutkin selvinny, niin kyllä minäkin, ja pakkohan sen vauvan sieltä pois on saada kun on tullakseen. Lueskelin kaikenlaisia nettisivuja, keskustelupalstoja synnytyksistä, ja ajatukseni olivat vähän sekaisin ja ristiriitaiset koko synnytyksestä.

Jouduin käynnistykseen, sillä neiti ei halunnut itse masusta omin avuin poistua :)
En pahemmin ollut ajatellut mitä kivunlievitystä käyttäisin, vaikka olin lueskellut pientä sairaalasta saatua esitettä jonkin verran. Mutta vaikeahan ensikertalaisen on tietää millainen kivunlievitys lopulta on.
No, sitten kun pillerit alkoivat tehota ja jouduin synnärin puolelle, niin valitsin alkukivunlievitykseksi Kylpyammeessa olon, ja se oli ihan mukavaa istuskella lämpimässä vedessä rentoutuen ja se kyllä lievitti supistuskipuja ihan hyvin. Kun olin ollut ammeessa melkein maksimiajan, niin salissa sain sitten ilokaasua (tiedä nyt sitten onko siitä muuta apua kuin se että keskittyy johonkin muuhun kuin supistuskipuun) No, sitten otin myös epiduraalin. Se oli jännä kun vei kaikki kivut pois, ja sai levättyäkin hetken, otin 15min torkut. Sitten kun alkoi synnytys niin pitelin mieheni kädestä kiinni ja sitä puristin samalla kun työnsin ja synnytyksessä mukana ollut kätilö oli todella asiallinen ja mukava. Löytyi mukava synnytysasentokin :)
Ja se on totta, että kun se pienokainen on siinä sylissä niin kaikki kivut ym. unohtuu. Kyllä sen kaiken kestää, eikä se synnytys ole mikään paha niinkuin kerrotaan.
Minä menisin vielä toistamiseenkin synnyttämään :)
Kun vain tuo pikkuneiti ensin tuosta hieman kasvaa :)

Ensimmäinen synnytys kesti 39 minuuttia. Tässä ajassa on kaikki ekasta supistuksesta lapsen syntymään. Kokemus oli erittäin positiivinen. Olihan se aikamoista haipakkaa, kun kaikki tapahtui reilussa puolessa tunnissa, mutta aika ei kyllä käynyt missään vaiheessa pitkästyttäväksi! Kivunlievitystä en saanut, koska synnytys oli niin nopea... toisaalta en sitä edes pyytänyt ja kipukin oli hallittavissa.

Synnytyksen jälkeen huomasimme, että synnytysvuode jossa oli, sen jalkatukeja ei koskaan keretty asettaa paikoilleen.. ne olivat visusti siellä pöydän sivulla/alla.

Lapsen isä ehti juuri ja juuri mukaan viimeiseen ponnistukeen ja sitten lapsi olikin jo maailmassa.

Toisen lapsen synnytys kesti 1h 38min. Synnytys alkoi yöllä, joten lapsen isä ei ehtinyt mukaan tapahtumaan ollenkaan. Toisaalta en edes kaivannut kaveria synnytykseen, koska kätilö oli mukava ja hoiti hommansa erittäin hyvin.

Kipulääkitystä en tarvinut tälläkään kerralla. Olisin ehkä ottanut pari henkäystä ilokaasua, mutta olin seisovassa asennossa ja sen verran kaukana ilokaasusta ja itse asiassa koko sängystä, että johto ei ylettynyt minulle asti ja jalkani eivät yksinkertaisesti suostuneet astumaan askeltakaan mihinkään suuntaan :-D

Lopulta lapseni kuitenkin syntyi sängyllä ja heti kun hänet oli pesty ja laitettu omaan sänkyynsä, minä hiivin ottamaan hänestä valokuvia.

Molemmat synnytykset olivat siis nopeita ja erittäin positiivisiä. Mitään ei jäänyt hampaankoloon. Neuvolassa kyllä ihmeteltiin ja samoin jo synnytyssairaalassa näitä nopeita synnytyksiä..... jokainen synnyttäjä on erilainen ja ei todellakaan voida sanoa, että eka synnytys on aina pitkä prosessi.

Sinun ei kannata tehdä lopullisia päätöksiä synnytyksen suhteen. Synnytys etenee omaa vauhtiaan ja sen aikana ehtii muuttaa mieltä (jos ehtii!) niin kivunlievityksen kuin synnytysasennonkin suhteen.

Minun viimeisin synnytykseni oli niin loistava kokemus että voisin vain sen vuoksi vielä yhden lapsen tehdä... :D

Adrenaliinin määrä on huimaava ja kun vain tajuaa tietoisesti rentoutua niin kipukin laantuu siedettäväksi. Jo pelkästään se adrenaliini on jotian mitä useat hakevat laskuvarjohypystä tai muista extreme-lajeista :D synnyttäminen on yhtä hyvä, ja turvallisempi laji täällä meillä, sairaalaympäristössä.

Niin, viime kerralla minä lilluin ammeessa hetken, aaah.... ei tullut otettua puudutuksia, eli liikkuminenkaan ei rajoittunut, voin pyöriä ja pomppia juuri niin paljon kuin hyvältä tuntui, kääntää ja keinuttaa itseään juuri niinkuin kroppa käskee. Ei vain maata ja kärsiä :D koko syntymähetkikin tuntui juuri niin luonnolliselta kuin olla ja voi, aha, nyt tulee jotain ulos, pitääpä ponnistaa, tulisiko joku ottamaan kopin? Ihan kuin kroppa olisi automaattisesti ja itsestään tehnyt kaiken ja minun pitää vain mennä mukana. Kyllä siinä vähän kaikkivoipa fiilis tulee, katsokaas mitä Minun kroppani osaa tehdä! Hehe... ja jokaisen muun asiakkaan osastolla myös :D

Kokemus oli positiivinen nimenomaan siksi että en tehnyt ennakkosuunnitelmia, en odottanut mitään, en päättänyt mitään. Annoin hetken viedä, ja kieltäydyin panikoimasta. Kipu on kipua, se on kovaa, ja joka ikinen kerta kun se tulee, voit sanoa itsellesi että se menee myös ohi. Aina ja jokaisella, hengität vielä pari kertaa niin se menee taas ohi. Siihen ei kuole, se ei vahingoita. Se on luonnollista ja kuuluu asiaan. Hengitä. Paras neuvo mitä ikinä sain.

***

Ensimmäinen synnytys uhattiin käynnistää: se oli pari päivää yli ja minä olin aika iso. Jäin sairaalaan yöksi odottamaan käynnistystä, joka oli määrä tehdä aamulla. En oikein tykännyt ideasta, eikä uni tullut. Sain unilääkettä, mutta se ei auttanut, ja sitten hoitaja älysi, että minulla oli supistuksia. Pärjäsin supistusten kanssa ihan hyvin nelisen tuntia. Sitten mies soitettiin paikalle. Synnytyssalissa oli jo vähän tukalaakin. Jännitin tietysti ja pistin vähän vastaan supistuksille. En kuitenkaan halunnut lääkkeitä. Siinä meni toiset neljä tuntia.

Aloin olla uupunut ja paikalle hommattiin lääkäri, joka suositteli jotain puudutusta. Sanoin, että ok. Parakervikaali laitettiin. Se vaikutti noin puoli tuntia, mutta sainpa lepäillä sen aikaa. Parin tunnin päästä vauveli vihdoin syntyi. Episiotomia tehtiin ja se oli kipeä viikon-pari, mutta olin aivan innoissani vauvasta, jokseenkin hyväkuntoinen ja hyvällä mielellä.

Toinen lapsi syntyi noin tunnissa siitä, kun ehdimme sairaalaan. Supistuksia kuuntelin kotona ja puuhailin samalla jotain. Ei tehty episiotomiaa enkä revennyt. Ponnistusvaihe eli noin 15 minuuttia ennen lapsen syntymää oli toki kivulias, mutta muuten meni ihan kivasti. En väitä, että olisi ollut ihan kivutonta, mutta kipu oli ihan siedettävää, en pelännyt eikä ollut muutenkaan mitään ongelmia.

Lapseni ovat olleet isoja. Olen ihan tavallisen kokoinen ja muutenkin tavallinen nainen. Uskon vakaasti, että synnyttämisessä rankinta on pelko, jännitys, vastaanpaneminen. Jos pystyy luottamaan itseensä, sairaalaan, mieheensä, ja olemaan ihan rauhallisesti, niin synnyttäminen ei ole kovin ihmeellistä. Luonto hoitaa sen ja jos ei hoida, niin Suomessa kyllä lääkärit ovat hyviä, sairaalat tasokkaita ja tilastollisestikin synnyttäminen on hyvin turvallista.

Repeämät ja episiotomia tekevät kipeää. Siksi ei - minun mielestäni - kannata ponnistaa liikaa tai väärällä tavalla. Lapsi tulee kyllä ulos ihan hengittelemällä yleensä: ei tarvitse "ponnistaa" pää punaisena. Anna Wahlgren neuvoo, että ponnistaessa ikään kuin puhalletaan kynttilää sammuksiin. Oman kokemukseni mukaan se tosiaan riittää. Eikä kätilö ole suuttunut, vaikka olenkin synnyttänyt vasta parin ponnistuksen päästä siitä, kun hän on yllyttänyt. Ei siinä niin kiire ole.

Eli vuonna 2004, esikoisen synnytys käynnystettiin (yliaikaisuus) heti kun rupes supparit sattumaa ni sain epiduraalin jota sitten lisättiin kun alko tunto palautua ja ponnistus kesti 15min, kun pää oli tuloillaan ulos, puudutettiin alapaa että voitiin leikata episiotomia ja näin ollen koko synnytys oli lähes kivuton ja palautuminen nopeaa.

Toinen synnytys 2006 oli samantyylinen mutta alkoi luonnostaan ilman käynnistystä, taas epiduraalia kun alkoi sattumaan. Tässä synnytyksessä vain vauvan pään ulostulo sattui koska episiotomiaa ei enää leikattu joten alapäätä ei myöskään puudutettu. Onneksi koko ponnistusvaihe kesti vain 5 min eli kauaa en jotunut kärsimään.
Mulla on ollu tosi simppelit ja melko kivuttomat synnytykset. vauvat oli molemmat pikkasen päälle kolmekilosia.
Eka synnytys oli kaikin puolin paras koska se ei sattunut ja kätilö oli aivan mahtava.
Toinen synnytys oli nopeampi mutta ponnistusvaihe sattui ja kätilö oli suoraan helvetistä.
Sanoisin neuvona että annat vaan virran viedä ja ota kaikki apu vastaan ja kivunlievitys mitä tarjotaan (ellet sitten ole kivunlievitystä vastaan..) Ja ponnistusvaiheessa mietit ettämitä kovempaa ponnistat, sitä nopeampaa näet oman rakkaan vauvasi ;-)
Onnea,toivottavasti saat yhtä hyvän synnytyksen kuin minun ensimmäinen.

Itselläni jäi todella hyvä mieli synnyttämisestä. Synnytin viikko sitten rv 39 3. Minulla alkoi illalla klo 22.30 lapsivettä tulemaan. Sairaalaan mentiin klo 02. Tasaisesti tuli supistuksia, muttei kumminkaan mitään mielettömän kipeitä. Kohdunkaula oli hävinnyt ja auki sormelle. Ei kun nukkumista yrittämään. Aamulla lääkärinkierrolla auki kahdelle sormelle. Ei kun tipalla jouduttamaan klo 09. Supistukset alkoivat tuntumaan kipeiltä vasta klo 10.30. Kipulääkettä pyysin klo 12, jolloin auki 4cm ja huomattiin kalvojen olevan vielä ehjät. Epiduraalin sain klo 13 aikaan, jolla kivut lievittyivät huomattavasti. Saman tien vauvan sydänäänissä alkoi olemaan laskuja, joten en enää kiinnittänyt kipuihin mitään huomiota. Sain verenpainetta nostavaa lääkettä, jolloin sydänäänet korjaantuivat. Sitten aloinkin jo tuntemaan painetta alapäässä. Olin 10cm auki, hieman reunaa jäljellä klo 13.45. Kätilö lähti antamaan iltahoitajalle raporttia. Oli todella tuskaista odotella seuraavaa kätilöä, joka saapui vasta klo 14.25. Ponnistin 40 min, enkä tuntenut kipua yhtään. Ainostaan semmoista ikävää painon tunnetta. Rankkaa hommaa se ponnistaminen oli, muttei kipeää. Lapsi oli maailmassa klo 15 jälkeen. Olo oli mitä mainioin, vaikka olin valvonut 41h putkeen.

Itse jännitin ja pelkäsin synnytystä, mutta kaikki sujuikin todella hyvin ja lopputulos oli mitä ihanin. Itse ainakin pelkäsin turhaan. Ei se niin kamalaa ollutkaan. Ikävintä oli kun en osannut nukkua synnärillä ollenkaan :) Itselläni auttoi se kun en suunnitellut etukäteen mitään. Tsemppiä koitokseen!

synnytyskokemus. Synnytin alateitse esikoiseni tämän kesän alussa. =)

Päätin jo etukäteen ettn liikaa kuuntele ihmisten synnytyskokemuksia...tai kuuntelin kyllä, mutta en välittänyt niistä. Ajattelin, että tuleva synnytys on omani ja koen sen omalla tavalla, siihen ei voisi muiden mielipiteet vaikuttaa. Tiesin, että kipua silloin on ja se voi kestää pitkäänkin, mutta on se palkinto niin mahtava, että kestäisin se tavalla tai toisella. Etukäteen ajattelin olla ottamatta kivunlievitystä.

Sitten tuli lähtö sairaalaan. Supistuksia oli tullut koko päivän ja limatulppaakin illalla...supparit tihenivät yötä kohden ja 02.00 olimme sairaalaassa. Siellä minut tutkittiin ja olin auki vasta 1,5cm...eli piti odottaa, että avautuisin lisää. Huh, niitä seuraavia tunteja.

Menin ensin hetkeksi suihkuun (olin kyllä jo kotonakin hengaillut suihkussa) ja sitten pyörin (siis kävelin) pitkin sairaalan käytäviä. Supistuksia tuntui tulevan koko ajan. Taukoa en juuri niiden välillä tuntenut. Ja ne olivat kovia! Kun menin kysymään jotain apua kipuhin, minulle vastattiin että nyt ei pysty antamaan mitään. Että lämmittele kaurapussia tai ole jumppapallon päällä. Aargh! Niiden avulla oli jaksanut tähän asti, nyt halusin jo muuta apua! Olin ollut tässä vaiheessa sairaalassa 2,5h.
Pian minut tutkittiin uudelleen ja oli auki 3-4cm ja pääsin siirtymään synnytyssaliin, jee! Tämä tieto jo helpotti. Olin päättänyt sairaalassa olon aikana, että ottaisin sittenkin kaikki kipulääkkeet mitä vain tarjolla olisi! ;D

Sanoin kätilölle, että nyt on kivut niin kovat, että pyörryn kohta. Hän tarjosi ilokaasua ensihätään. Se oli kuitenkin minun kohdallani kamala apu. En saanut henkeä sen maskin takana...siinä oli sen verran vähän happea mukana, oli tujumpi satsi. En halunnut kokeilla sitä uudestaan vaan odottelin, kunnes saisin epiduraalin. SItä ruvettin heti valmistelemaan ja n.5.00 sain sen. Se oli IHANA apu!! Suosittelen. Kaikki kipu katosi, mutta tunto jäi. Sain levättyä/rentouduttua hyvin. Olisin voinut nukkuakin, mutta kaikki oli niin jänskää, että odottelin mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kattelin siinä aikani kuluksi supistuskäyriä. Se oli mielenkiintoista. Käyrän mukaan tuli hirveitä (siis voimakkaita) supistuksia, mutten tuntenut mitään.
6.30 alkoi tuntumaan supistukset peräpään puolella. Ajattelin, että epiduraalin vaikutus varmaan loppuu jakutsuin kätilön paikalle. No hän sanoikin, että taitaa synnytys olla lähellä. Olin 10cm auki eli eikun ponnistelemaan!! Ponnistusvaihe kesti 33 min. ja sitten tyttö oli maailmassa. Epiduraali vaikutti vielä eli ei sattunut yhtään. Minulle laitettiin vielä jotain puudutuspiikkejä alapäähän välilihan leikkausta varten...mutta sitä ei keritty koskaan tekemään. Sain toisen asteen repeämät, mutta eipä ne juuri haitannut. Tikattiin puuduksen voimin. Paranemiseen meni viikko pari.

Synnytys oli ihana kokemus. Lähtisin koska vain uudelleen.

Kannattaa mennä mieli avoinna ja vailla kummempia odotuksia tai mietteitä. Siinä sitten toimitaan tilanteen mukaan ja eletään hetkessä. Olet ammattilaisten käsissä sairaalassa eli kaikki menee kyllä hyvin!!

Tsemppiä!! Lepäile ja keräile voimia ennen synnytystä!!

Supistukset alko aamulla, päätin kieltäytyä huomaamasta niitä heti ja menin puoleks tunniks töihin (oma firma)vähän enne 9 tuntu kuitenki et pakko muuttaa vessaan, siinä sitten istuskelin tyhjentämässä kaiken firman vessassa, täyty jo hengitellä melko syvään. Soitin aviomiehelleni, meinas et kerkee 11 kotiin, odottelin mut ku sairaalalle tunnin matka niin lähdin sit kuitenki itse aiemmin ajamaan, matkalla alko olee jo tukala olo, mut jatkoin ajamista, saavuin synnärille 11.00, kätilö meni katsomaan ilokaasua yms mulle valmiiks, hän tuli takas 11.10 jolloin sanoin et ei tarvikaan, heittäydyin nauraen (kyllä, luit oikein) tutkimuspöydälle ja lähes 5 kiloinen poika oli maailmassa 2min myöhemmin..

Ehkä kipu en tiedä mikä sai mut käyttäytymään sekopäisesti mut mua vaan nauratti, synnytyksen jälkeen otin itse pojan suoraan rinnalleni, vaadin et saan pestä hänet itse jne. Joku luonnon oma juttu siinä täyty olla et ei aivot kertonu paljonko sattu vaikka tuli paha 2n asteen repeämäkin.. Oli ku olis huumeessa ollut, nauratti vaan, ja ilman kivunlievitystä!