Noin kaksi vuotta sitten aloitin laihdutuksn intoa puhkuen. Oli niin voimallinen tunne kun huomasi, että jopa minä pystyn siihen, tulemaan pieneksi ja siroksi. Lenkkeilin, vähensin ruokamääriä ja olo oli mitä mahtavin. Kerran viikossa oli ahmimispäivä, jolloin sain syödä MITÄ VAIN. Ja paljonhan sitä aina tulikin syötyä, mutta huolimatta järjettömistä kalorimääristä, aloitettuani aina uuden paastoviikon ja päivittäiset lenkkini, painoni kääntyi aina laskuun.
Jossain vaiheessa kurinalainen elämäni meni kuitenkin ihan plörinäksi. Itsehillintäni ei vaan kestänyt, ja kerta toisensa jälkeen repsahdin syömään liikaa sellaisina päivinä, jolloin ei olisi saanut. Tässä vaiheessa tein vielä liikunnalla kaikkeni, että saisin syödyt kalorit kulutettua. Juoksulenkkeihini kului päivittäin niin monia tunteja, että koulunkäyntini alkoi kärsimään eikä muille asioille enää löytynyt aikaa tai edes kiinnostusta. Elämäni tärkein tehtävä oli pitää painoni siinä, missä se ennen oli ollut.
En oikeastaan muista, kuinka sitten sorruin aloittamaan oksentamisen. Ainakaan se ei alussa ollut itselleni tosiaankaan helppoa,joten kesti hyvin kauan, ennen kuin satunnaisista oksenteluista muuttui päivittäistä, elämästäni pelkkää ajantuhlausta syömiseen, oksentamiseen. Kun kaikki kontrolli oli hävinnyt, elämästäni tuntui hävinneen kaikki.
Varmaan suuremman osan sairastamastani ajasta on ollut sitä, kun olen epätoivoisesti yrittänyt parantua. Olen tehnyt kaikkeni, lukuun ottamatta ammattiapua. Olen yrittänyt hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, syönyt riittävästi, lopettaa pakkoliikunnan, sallinut itselleni herkkuja..mutta tuloksetta. Itsetuntoni alkoi vaan pahentua ja masentuneisuuteni van paheni, kun yhtä aikaa jatkoin ahmimissessioitani, olin vähentänyt liikuntani minimiin, söin normaaleja (runsahkoja) annoksia ja painoni oli noussut ahdistavan paljon.
Jollain kumman tavalla olen löytänyt taas kontrollin elämääni ja syömisiini. Aloitin taas vähentämään ruokiani, pitämään ruokapäiväkirjaa, sallimaan itselleni viikottaisen ahmisissession ilman oksentamista. Kaikella on järjestys, mutta kerran viikossa saan pistää ranttaliksi. Ja ahmimiskohtaukset ovat (toistaiseksi) hävinneet. Ja kun kroppani ei ole taas turvonnut ja surkean näköinen, tunnen itseni hyvinvoivaksi ja itsetuntoni on parantumassa. Kaikki näyttää nyt paljon paremmalta!
Jossain vaiheessa kurinalainen elämäni meni kuitenkin ihan plörinäksi. Itsehillintäni ei vaan kestänyt, ja kerta toisensa jälkeen repsahdin syömään liikaa sellaisina päivinä, jolloin ei olisi saanut. Tässä vaiheessa tein vielä liikunnalla kaikkeni, että saisin syödyt kalorit kulutettua. Juoksulenkkeihini kului päivittäin niin monia tunteja, että koulunkäyntini alkoi kärsimään eikä muille asioille enää löytynyt aikaa tai edes kiinnostusta. Elämäni tärkein tehtävä oli pitää painoni siinä, missä se ennen oli ollut.
En oikeastaan muista, kuinka sitten sorruin aloittamaan oksentamisen. Ainakaan se ei alussa ollut itselleni tosiaankaan helppoa,joten kesti hyvin kauan, ennen kuin satunnaisista oksenteluista muuttui päivittäistä, elämästäni pelkkää ajantuhlausta syömiseen, oksentamiseen. Kun kaikki kontrolli oli hävinnyt, elämästäni tuntui hävinneen kaikki.
Varmaan suuremman osan sairastamastani ajasta on ollut sitä, kun olen epätoivoisesti yrittänyt parantua. Olen tehnyt kaikkeni, lukuun ottamatta ammattiapua. Olen yrittänyt hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, syönyt riittävästi, lopettaa pakkoliikunnan, sallinut itselleni herkkuja..mutta tuloksetta. Itsetuntoni alkoi vaan pahentua ja masentuneisuuteni van paheni, kun yhtä aikaa jatkoin ahmimissessioitani, olin vähentänyt liikuntani minimiin, söin normaaleja (runsahkoja) annoksia ja painoni oli noussut ahdistavan paljon.
Jollain kumman tavalla olen löytänyt taas kontrollin elämääni ja syömisiini. Aloitin taas vähentämään ruokiani, pitämään ruokapäiväkirjaa, sallimaan itselleni viikottaisen ahmisissession ilman oksentamista. Kaikella on järjestys, mutta kerran viikossa saan pistää ranttaliksi. Ja ahmimiskohtaukset ovat (toistaiseksi) hävinneet. Ja kun kroppani ei ole taas turvonnut ja surkean näköinen, tunnen itseni hyvinvoivaksi ja itsetuntoni on parantumassa. Kaikki näyttää nyt paljon paremmalta!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Niin tosi kiva kuulla että joku pystyy ilman "ammattiapua" pääsemään oksentamisesta tms. eroon. Oletko kuitenkin kallistumassa anon puolelle? Mä oon yrittäny olla oksentamatta edes päivän, mutta en ole toistaiseksi onnistunut siinä. Olisi tosi kiva tietää että miten, vaikka en edes tiedä että haluanko oikeasti parantua, siksi en ehkä itse ammattiapua hae, hoen itselleni yleensä et tää on suht normaalia vielä.. Oksentanut neljä kuukautta joka päivä ja sitä ennen silloin tällöin... Anoreksianymmärrän sairautena, mutta nyt kun mä kuitenkin syön niin. Exäni sanoi että on normaalia, joten kuuntelen sitä.
Oksentaminenhan ei koskaan ole normaalia, joten sinuna ottaisin asian tosissaan. Älä kuuntele poikaystävääsi jos hän tuollaista väittää. Ymmärrän kyllä senkin, kun ei tiedä, pystyykö/haluaako itse edes lopettaa omaa syömiskäyttäytymistä. Tiedän, etten pysty varmaankaan koskaan lopettamaan ruoan kanssa "pelleilyä". Elämäni täyttyy edelleen jokaisen suupalan kalorien laskemisesta, annosten suunnittelusta, sopivan määrän pohtimisesta...Ehkä se tekee minusta edelleen syömishäiriöisen, mutta kun mietin, minkälainen elämä bulimiakierteestä seuraa, on elämä ilman oksentamista siihen verrattuna hyvin paljon antoisampaa. Jotenkin uskon tosi vahvasti, etten voi koskaan tulla anorektikoksi - ihailin laihuutta sitten kuinka paljon tahansa, olen turhan perso ruualle ollakseni lähes syömättä.