Onko täällä minun lisäkseni muita kolmekymppisiä, jotka kärsivät bulimiasta? Olisi kenties helpottavaa kuulla ja jakaa kokemuksia?
Milloin ja miksi sairastuitte, minkälainen tämä sairaus kohdallanne on, miksi on niin vaikea päästä sairaudesta eroon - ja ennen kaikkea, miten ihmeessä tästä hulluudesta voi ihan oikeasti parantua???
Erityisen mielelläni kuulisin kommentteja/neuvoja teiltä, jotka jo olette voiton puolella: miten ihmeessä selvisitte ns. normaaliin elämään? Haluaisin nauttia elämästä, mutta tämän sairauden kanssa se on ihan mahdotonta...
Milloin ja miksi sairastuitte, minkälainen tämä sairaus kohdallanne on, miksi on niin vaikea päästä sairaudesta eroon - ja ennen kaikkea, miten ihmeessä tästä hulluudesta voi ihan oikeasti parantua???
Erityisen mielelläni kuulisin kommentteja/neuvoja teiltä, jotka jo olette voiton puolella: miten ihmeessä selvisitte ns. normaaliin elämään? Haluaisin nauttia elämästä, mutta tämän sairauden kanssa se on ihan mahdotonta...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minä myös 30 v. ja oksentelen muutamia kertoja viikossa. Jonkinlaisia syömishäiriöitä mulla on ollut jo parikymppisestä, mutta oksentelu on tullut mukaan kuvioihin vasta n. vuosi sitten.
Minusta(kin) tuntuu, että olen ihan ylivanha jo näihin puuhiin... Vaan kun yksin elelen, niin on niin helppo ajatua ahmimaan. Osin kai itsesäälistäkin.
Viime aikoina olen yrittänyt ryhdistäytyä sillä tavalla, että olen pakottanut itseni syömään normaalisti (mutta liian vähän) arkiviikolla. Viikonloppuisin olen antanut itselleni luvan sortua.
Yritän nyt tietoisesti aluksi vähentää tätä oksentamista yhteen kertaan viikossa, ehkä sen jälkeen pystyn harventamaan vielä lisää.
Täällä 28v. ahmin ja oksennan päivittäin 1-5x.
Helvettiähän tämä on.
parantua minäkin haluaisin.Mutta kun syömisestä on tullut tärkein asia elämässä.
Niin, yksin kun asuu, sitä liian helposti ajautuu ahmimis-oksentamiskierteeseen. Pahimpia on pitkät yksinäiset päivät, kun ei muka ole mitään tekemistä... Vaikka periaatteessa olenkin ihan toimelias ja aktiivinen ihminen, jolla on harrastuksia. Ja kun vaan pysyn tarpeeksi aktiivisena ja seurallisena, on aina helpompi pitää itsensä kuosissa.
Toisaalta, sorrun ahmimiseen ja oksenteluun joskus myös julkisilla paikoilla tai esim. vieraillessani sukulaisten luona. Sellaisen session jälkeen morkkis on kahta kauheampi.
Joka ikisen kerran jälkeen päätän, että tämä kerta oli viimeinen. Eikä se toistaiseksi ole kuitenkaan siihen koskaan jäänyt, vaikka välillä on "pitkiäkin" (no, viikon-parin mittaisia) aikoja, että saan pidettyä itseni kurissa ja syön suht normaalisti.
Olen periaatteessa ihan tietoinen keinoista, joilla tästä voisin päästä eroon, mutta en vaan saa otettua itseäni niskasta kiinni, kun heikko hetki yllättää. Ja minä kun olen mielestäni muuten ihan järkevä aikuinen... Tai no, liiallinen järkevyys on pahasta sekin, kun nyt vaan ei tarvitsisi oman terveytensä kustannuksella tehdä tyhmyyksiä.
Niin, luulisi että tähän ikään päässeenä voisi olla jo "kuivilla", mutta kun ei.
Mulla on poikakaveri, ollut jo 6 vuotta ja se ei vieläkään tiedä mun sairaudesta. Ei usko, kun vihjailen, että mulla on ongelma syömisen kanssa.
Olen salannut niin hyvin tän jutun, vaikkakin mun paino vaihtelee jopa 10 kiloa lyhyesä ajassa. Olen normaalipainon rajoissa koko ajan, niin kait se ei kiinnitä ihmisten huomiota.
Olo on niin paska ja sitä miettii vaan, että eikö elämässä oikeesti oo muuta sisältöä kuin ruoka ja se, että milloin ja millä verukkeella mä pääsen ahmimaan kaiken mitä nään!
Poikakaveri pelaa ahkerasti tietokoneella, joten se aika on mun kulta-aikaa. Minähän oikein yllytän ja kannustan toista pelimaailmaan, että saan itselleni järjestettyä ahmimisaikaa.
Aina välillä voi olla jopa viikkoja, ettei tarvi syödä koko maailmaa ja oksentaa, mutta nyt on taas kestänyt kolme viikkoa tätä huonoa aikaa.
Oikeesti te jotka ootte parantuneet, niin kertokaa kuinka? Itse aina välillä luulen parantuneeni, mutta niin se vaan iskee, kun vähiten osaa odottaa ja luulee elämänsä olevan kunnossa.
Onko tää sellaisten naisten tauti joilla ei ole lapsia?
Itsellä oksentelu alkoi joskus eron jälkeen, parikymppisenä.
Olen aina ollut vähän pyöreä, ainakin omasta mielestäni.
Kaksi lasta on ja molemmissa raskauksissa olin oksentelematta ja paino nousi aika paljon. Sitten taas aloitin ja paino putosi..
Huomaa, kun menee elämässä huonommin, tulee pahempia kausia. Välillä saattaa mennä montakin päivää hyvin.
Pelottaa vaan kaikki mitä tämä tuo mukanaan, hampaat alkaa olla kärsineet ja välillä rytmihäiriöitä.
Kuinka teillä muilla ja millä keinoilla olette itse yrittäneet päästä tästä?`
Tiedän kyllä että pitäisi varmasti hakea apua ulkopuolisilta, mutta eihän tätä helppo ole myöntää.. :(
Niinpä... Mä oon jo lähes kolmekumppinen ja ahminut ajoittain enemmän ja vähemmän tietyissä kausissa reilut 10 vuotta. Sairastin nuorena lievän anoreksian ja sen jälkeen jossain vaiheessa aloin oksentamaan. Yleensä silloin kun jäin yksin kotiin eikä ollut muuta tekemistä, ruoka kun oli mielessä kuitenkin koko ajan. Anoreksiasta paranin, mutta ahmiminen jäi vaan kuvioihin.
Asuin yhdessä perikymppisestä reilut 7 vuotta ex-puolisoni kanssa, joka ei yhä tiedä sairaudestani. Eikä kukaan muukaan. En oo pystyny kertoo, vaikka itse tiedänkin olevani sairas. Ja niinkuin te muut kirjoititte, niin minäkin olen muuten "normaali" iloinen, avoin, fiksu ja nätti hoikahko nainen, mutta mulla on tämä pimeä puoli itsessäni. Nyt kun oon asunut yksin ja ollut sinkkuna viimeisen puolentoista vuoden ajan, bulimia on räjähtänyt ihan käsiin eli välillä voi mennä viikkokin ahmimatta, mutta yleisesti ottaen oksennan 5-7 kertaa viikossa, kerran päivässä kotiin tultuani ja ahmittuani ne herkut/ruuat, jotka olen ensin käynyt ostamassa. Muiden seurassa oksentamista en ajattele, mutta aina kun olen yksin ja tiedän ettei tarvii lähteä mihinkään, ni ruoka täyttää ajatukset. Olen hoikka, aina ollut, eikä tähän siis liity siinä mielessä mitään laihdutustarvetta. Ongelmani on vain se, etten enää yksin ollessani pysty hillitsemään itseäni vaan syön ja syön kunnes vatsa on täynnä ja sitten oksennan. En tunne enää normaalia nälkää ja kylläisyyttä syötyäni. Myös kaupassa käynti on vaikeaa, kun ajattelen aina että nyt en osta mitään, mitä voisin ahmia, mutta harvoin se onnistuu. Kohtauksen tullessa kaikki menee alas puurohiutaleista ja perusruuasta rahkaan ja sit tietty niihin jäätelö-kakut-makeiset -osastoihin.
Olen henkisesti tän kansa ihan loppu, pelottaa vaikutukset hampaisiin, lasten saantiin jne, mutta vaikka joka päivä päätän, ettei enää, niin seuraavana päivänä ihan sama juttu taas uudelleen. Suklaa ja makeiset on pahin laukaisija, mutta kun aloitan syömään, ni lopulta kaikki menee mitä kaapista löytyy. Haluaisin niiiiin parantua, mutta kai häpeän tätä niin paljon, etten tahdo tai osaa mennä lääkäriinkään. Loppupeleissähän se on tahdonvoimasta kiinni (itsekuri on heikko), mutta oon miettinyt et kai tää on jotenkin myös jo opittu tapa, sillä silloin kun mulla on kiire ja paljon puuhaa koko ajan, en yksinkertaisesti ehdi ahmimaan, mutta vapaa-aikana ei nähtävästi oo muuta elämää kuin ruoka. Se pyörii mielessä koko ajan kuitenkin, kun eihän ihminen voi syömistä täysin lopettaa (vrt tupakka,alkoholi, huumeet). Saisko täältä ehkä vertaistukea ja apua lopettamiselle? :)