Hei! Haluaisin kuulla useamman lapsen äideiltä ja toista odottavilta kokemuksia ja tuntemuksia seuraavasta.
Lapseni pikkusisaruksen laskettu aika on 8 päivän kuluttua. Kaikki alkaa olla jo valmista vauvaa varten ja on ihanaa saada uusi pieni nyytti.
Olen kuitenkin alkanut tuntea viime päivinä tietynlaista surua tyttäreni erityisaseman menetyksen johdosta. (Loppuraskauden skitsoilua?) Toki on ihanaa, että lapseni tulee saamaan sisaruksen ja saisihan niitä tulla vielä lisääkin perheeseemme!
Kevät ja kesä on ollut mahdottoman kiireistä aikaa ja olen ollut vielä pari päivää sitten tekemässä viimeiset tentitkin. Nyt oikeastaan tajuan sen konkreettisesti, etten enää kohta voi omistautua tytölleni täysin myöskään vauvan takia. (Tietty voidaan kysyä, onko sellainen omistautuminen tarpeenkaan.) Melkein toivon, että vauveli myöhästyisi reilusti lasketusta päivästään, jotta voisin olla nämä viimeiset päivät tyttöni kanssa, leikkiä, jutella ja touhuta. Eilen illalla tuli niin paha mieli, että katselin kyyneleet silmissä nukkuvaa lastani ja suunnilleen pyytelin anteeksi, kun äiti on taas hommannut uutta tekemistä, joka nielaisee ison osan hänen kanssaan vietetystä ajasta.
Voi kun tietäisi vähän etukäteen, paljonko tämä uusi vauva antaa vapaata. Jos hän on samanlainen kuin tyttömmekin, niin jatkuvaa hyssytystä ja huomiontarvetta sekä lyhyitä unia on odotettavissa. Ja se ottaa veronsa silloin muilta elämänalueilta!
Lapseni pikkusisaruksen laskettu aika on 8 päivän kuluttua. Kaikki alkaa olla jo valmista vauvaa varten ja on ihanaa saada uusi pieni nyytti.
Olen kuitenkin alkanut tuntea viime päivinä tietynlaista surua tyttäreni erityisaseman menetyksen johdosta. (Loppuraskauden skitsoilua?) Toki on ihanaa, että lapseni tulee saamaan sisaruksen ja saisihan niitä tulla vielä lisääkin perheeseemme!
Kevät ja kesä on ollut mahdottoman kiireistä aikaa ja olen ollut vielä pari päivää sitten tekemässä viimeiset tentitkin. Nyt oikeastaan tajuan sen konkreettisesti, etten enää kohta voi omistautua tytölleni täysin myöskään vauvan takia. (Tietty voidaan kysyä, onko sellainen omistautuminen tarpeenkaan.) Melkein toivon, että vauveli myöhästyisi reilusti lasketusta päivästään, jotta voisin olla nämä viimeiset päivät tyttöni kanssa, leikkiä, jutella ja touhuta. Eilen illalla tuli niin paha mieli, että katselin kyyneleet silmissä nukkuvaa lastani ja suunnilleen pyytelin anteeksi, kun äiti on taas hommannut uutta tekemistä, joka nielaisee ison osan hänen kanssaan vietetystä ajasta.
Voi kun tietäisi vähän etukäteen, paljonko tämä uusi vauva antaa vapaata. Jos hän on samanlainen kuin tyttömmekin, niin jatkuvaa hyssytystä ja huomiontarvetta sekä lyhyitä unia on odotettavissa. Ja se ottaa veronsa silloin muilta elämänalueilta!
Vastaukset 6
Vanhimmat
se myös antaa. Kerronpa oman ajatukseni juuri kymmenen minuuttia sitten; tunnen lyöväni laimin poikaani joka on rauhallinen ja kiltti, pikkusiskonsa vuoksi joka on pieni raivotar ja vaativa lapsi ollut aina. Huono oamtunto on ollut seurana jo vuosia. Mutta katsohan niitä tuossa vieressä; katsovat suosikkipiirrettyään vierekkäin ja laulavat yhdessä laulua siitä. Ne ovat toistensa parhaat leikkikaverit, ja puolustavat toisiaan henkeen ja vereen. Ensimmäisenä aamulla kun herää, veli ja sisko ovat siinä. Kun ne nukahtavat illalla, ne sanovat toisilleen viimeisenä hyvää yötä.
Ei äitikään tuohon väliin pääse.
Sen minkä isompi kohta häviää sisarukselleen, saa sen monikertisesti takaisin kun uusi tulokas kasvaa. Ja hei, hän on saanut kokea sen mitä on olla ensimmäinen, se tulokas ei sitä koskaan voi viedä pois.
***
Vastaan nyt hiukan asian vierestä, mutta sinä varmaan osaat poimia yhtymäkohdat.
Aloitustasi lukiessani nimittäin mieleen nousi ei toisen vaan kolmannen lapseni odotusajat. Meille oli ultran ja parin muun indikaattorin, joihin nyt en viitsi tässä paneutua, perusteella ilmoitettu että olimme saamassa hyvin vaativan erityislapsen, joka – mikäli ylipäätään jäisi henkiin- vaatisi pitkiä hoitojaksoja sairaalassa ja paljon enemmän apua ja huomiota kuin ns. tavallinen lapsi.
Niin kuin varmaan useimmat osaavat kuvitella, se raskaus oli toisenlainen kuin muut, sävyltään tummempi ja haikea. Yksi monista asioista jotka minua silloin mietityttivät olivat kahden vanhemman lapsemme elämä uuden pikkusisaruksen tulon jälkeen. He olivat 3 ja 1 -vuotiaat ja mielestäni pätevin perustein surin sitä riittäisikö minusta enää heille niin paljon kuin he tarvitsisivat. Pahimmissa kuvissani pelkäsin perheemme hajoavan kahtia siten että ainakin alkuaikoina minä eläisin sairaalassa teho- ja lastenosastolla uuden tulokkaan luona ja isä kahden muun kanssa typistettyä arkea kotona.
Kaksi- kolme viikkoa ennen suunniteltua sektiota minä mm. pykäsin iltaisin pieniä lahjoja kahdelle isolle siskolle; kalusteita heille vähän aiemmin hankkimaamme nukkekotiin. Ja jokaisen lahjan mukana kirjoitin huolella pienen tarinan isän tytöille luettavaksi, niin että pikkuprinsessat saisivat vahvistuksen sille, että olivat äidin ajatuksissa vaikka syli olisikin 40 kilometrin päässä sairaalassa.
Kolmas lapsemme syntyi sitten spontaanin käynnistymisen jälkeen päivää ennen suunniteltua sektiota – terveenä kauniina kymmenen pisteen tyttönä. Ja kahta päivää myöhemmin me availimme niitä minun pikkupakettejani isompien sisarusten kanssa kotona koko porukalla ja minä , jos ylipäätään asiaa ajattelin, tuhahtelin omalle typeryydelleni kun olin antanut turhan ennakkosurun viedä niin paljon voimiani.
Pari vuosikymmentä myöhemmin perheeseemme sitten lopulta tuli se vaativa erityislapsi ja siinä vaiheessa minä jo mielessäni pystyin nauramaan tuon aiemman vaiheen huolilleni. Talossa oli silloinkin monta pientä ja tulokas epäilemättä söi vallan valtavasti aikaa ja huomiota heiltä – heidän onnekseen. Sillä se, minkä olen oppinut on, että sisaruksista (serkuista, muista läheisistä) tulee taakka ja harmi toisilleen vain, jos heidät todella alusta pitäen systemaattisesti rikotaan niin ajattelemaan. Terve , ehyt lapsi itse on valmis ja aulis rakastamaan uutta perheenjäsentään, jakamaan arjen ja vanhempansakin tämän kanssa eikä kokemukseni mukaan ongelmia juurikaan synny ellei niitä istuteta .
Tietenkin lapsen voi saada tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi ja hylätyksi – sulkemalla hänet ulkopuolelle tai hylkäämällä. Lapselle voi syöttää ajatuksen, että uuden perheenjäsenen tulo on hänelle jotenkin ”korvattava” tai ”kompensoitava” lahjuksin ja ”laatuajalla” ja niin edelleen. Äiti ja uusi vauva voidaan erottaa omaksi saarekkeekseen perheen sisälle ja sulkea muut sisarukset tämän yhteyden ulkopuolelle. Monenlaista hullua voi tehdä.
Mutta miksi kukaan rakastava vanhempi niin tahtoisi tehdä? Sisarusten välinen ihmissuhde on usein elämän pisin ihmissuhde. Kun lapset alusta asti opetetaan arvostamaan saamaansa suurta sisaruuden lahjaa, siitä voi tulla myös yksi elämän antoisimmista ja luotettavimmista ihmissuhteista.
Eli alusta asti vain sitä aitoa ja vilpitöntä iloa kehiin niiden kahden (tai kolmen tai viiden tai mitälie) puolesta, jotka uuden perheen jäsenen syntyessä saavat itselleen rakkaan ja luotetun ihmisen kenties jopa 70-80 vuodeksi! Ja jos tulokas on vaativa niin sitä enemmänhän hän antaa sisaruksilleen tilaisuuksia antaa rakkautta, huomiota, hoivaa ja esim. kaapin takaa piilosta löytyneitä herkkuja kuten viikon vanhoja omenanraatoja. ;-)
Ei tyttäresi (olihan se tyttö? Noloa jos muistan väärin ) tulokkaan syntymän myötä menetä erityisasemaansa vaan saa sen päälle vielä toisenkin erityisaseman ja elinikäisen rajattoman arvokkaan kunniaviran olla juuri tämän tulokkaan isosisko.
Anteeksi jos "saarnasin". Tämä asia on vain käynyt niin moneen kertaan mielessäni, että intouduin, kun se nousi asiallisessa muodossa keskustelunaiheeksi.
Samaa olen miettinyt, oikeastaan jo siitä asti kun toista alettiin "suunnitella". Nyt odotan toista rv 27 ja koittanut kesän viettää niin että esikoiseni (tyttö alta 2v) saanut täyden huomion, syksyllä kun sitä ei enää voi saada.
Oikeastaan pahin ahdistus asiasta on jo ohi mutta veikkaampa että minulle käy kuten sinullekin että loppuraskaudessa se paniikki vasta iskeekin=) Tristarin vastaus oli kyllä ihanan kannustava ja varmaan täyttä totta!
Sisaruksista on kuitenkin ollut pelkkää iloa ja hyötyä kun mietin omaa lapsuuttani enkä vaihtaisi kahta pikku veljeäni mihinkään. Itse esikoisena en koe että olen jäänyt mistään paitsi, päinvastoin lapsuus on ollut rikas kun on ollut sisaruksia. En muista sitä aikaa kun veljet ovat olleet pieniä ja "vieneet äidin huomion minulta pois", muistan vain kuinka mukavaa heidän kanssaan on ollut. Ja nyt aikuisenakin on ihana rikkaus omistaa sisaruksia. Lapsuuteni olisi ollut aika yksinäistä ilman heitä. Näin ainakin yritän ajatella kun ahdistus oman esikoiseni erityisaseman menetyksestä iskee=)
Kiitokset kaikista hyvistä vastauksista, joita olen saanut! Oikein aloin itsekin ihmetellä, mitä olen sekoillut tässä viime päivinä. Olen nimittäin oikeasti miettinyt tosi paljon tätä sisarusasiaa, ja suunnilleen Excelillä laatinut taulukon suunnitelman, jonka avulla isosisko saisi kaiken mahdollisimman pehmeän laskun tähän kaikkeen.
Kun asiaa mietin, niin kaveripiirissäni ja sukulaisten kesken on ollut odotukseni aikana sisarkateus ihmeellisen yleinen puheenaihe. Kaikki ovat tähdentäneet, kuinka psyykkisesti kova pala lapselleni tulee olemaan se, kun äiti ei olekaan enää saatavilla jatkuvasti jne. Olen lukenut myös paljon asiantuntija-artikkeleita liittyen siihen sisarkateuteen: Jos lapsi oireilee, vanhemman täytyy tehdä "jotakin", ja silloin jos lapsi ei oireile, asiat vasta heikosti ovatkin... Tämä on siis artikkeleiden anti, jonka olen tässä mielentilassa saanut!
Molemmat vanhempani ovat lähtöisin liki 10-päisistä suurperheistä, sisarussarjan keskivaiheilta, eivätkä he ole koskaan maininneet jääneensä paitsi jostakin erityisestä. Sisaruksista on ollut iloa ihan jokaisessa elämänvaiheessa. Näyttää siltä, että erityisesti tässä elämänvaiheessa (50-60-vuotiaana) sisarukset vasta ovat heille tärkeitä, kun lapset alkavat muuttaa pois kotoa ja tulee lapsenlapsia sekä myös elämän varjopuolia on kohdattava (sairaudet jne.) Satu sanoi hyvin, että miksi sisarukset alkaisivat luonnostaan hylkiä toisiaan, ellei vanhemmat antaisi siihen jotakin hyvää syytä. Siinäpä se! Tuskinpa minunkaan isovanhempani ovat ehtineet märehtiä sisarusten välisiä suhteita ja juosta kaupoissa ostamassa korvikkeita muille lapsille, kun perheessä on taas lisäännytty...
Ketjussa oli puhetta myös perheen hajoamisesta. Eli isä ja esikoinen vs. äiti ja vauva. Tuota tuntuu olevan HYVIN PALJON liikkeellä kavereideni perheissä, vaikkei kyseessä ole edes tarvetta pitkille sairaalassa oloille ym. Mullekin on sanottu, että sittenhän miehesi voi ottaa tyttärensä huostaan ja sinä saat olla vauvan kanssa, eikö ole kivaa! No ei ole! Toki ymmärrän, että se ratkaisu saattaa olla paikallaan jossakin vaiheessa eli jaetaan vähän vastuuta. Jotenkin kuitenkin vierastan sitä tilannetta, että mieheni eläisi omassa rytmissään esikoisen kanssa pitkin leikkipuistoja samoillen ja minä omistaisin kaiken aikani vauvalle ja imetysharjoituksille. Haluaisin meidän edelleen olevan perhe, jossa jokaisen henkilön välistä ihmissuhdetta hoidetaan yhtä paljon (vaikeasti sanottu!).
Nyt yritän siis jättää murehtimisen ja keskittyä normaaliin elämiseen päivä kerrallaan. En ota enää näille viimeisille päiville mitään erityistä läsnäolopakkoa ja suhtaudu tähän aikaan minään erityisenä suorituksena tyttäreni kannalta. Kiitokset viesteistä ja lisääkin saa keskustella! Eipä ole aikoihin nettikeskusteluiden ansiosta tullut näin hyvää fiilistä.
esikoisesi ei tule lainkaan muistamaan aikaa ilman pikkusisarusta! Ja jos olet suhteellisen johdonmukainen ja turvallinen vauvan tulonkin jälkeen, tottuu esikoisesi kyllä jossain vaiheessa. Aluksi tietysti tarvitaan totutteluaikaa koko perheelle muodostaa uusi toimiva dynamiikka, jossa on yksi uusi tulokas lisää. Meillä on reilu 2v poika ja 1v tyttö, ja sanoisinko parin, kolmen viime kuukauden aikana he ovat alkaneet ottaa kontaktia toisiinsa puolin ja toisin. Alku oli aika raskasta, mutta KOKO ajan helpottaa! Tsemppiä!
En tiedä kirjoittiko joku jo vastaavaa, mutta meillä meni uuden vauvan tulo todella hyvin 2-vuotiaan isoveikan kanssa.
Päätettiin ja ilmoitettiin jo ennen vauvan syntymää Kaikille vauvankatsoja-vieraille, että ensin huomioidaan ja vietetään aikaa esikoisen kanssa (niinkuin aina ennenkin) ja sitten hetken päästä saa katsoa uutukaista.
Oman perheen kesken kun oltiin, niin oltiin oikeastaan kuin mikään ei olisi muuttunut. Ei koskaan innoissamme patistettu esikoista että "tule nyt katsomaan vauvaa" jne.
Ensin esikoinen ei paljoa vauvaan kiinnittänyt mitään huomiota. mutta kun emme tehneet numeroa asiasta niin pikkuhiljaa hänen oma kiinnostuksensa heräsi ja sitten jo tykkäsi hirveästi paijata ja helliä, ja oli kovin innoissaan "meidän kaikkien ihanasta vauvasta"
Kävin ennen kuopuksen syntymää läpi noita samoja tunteita kuin sinä, mutta olemme mielestäni hienosti selvinneet, Esikoinen sai pehmeän laskun ja on tavallaan kasvanut tilanteeseen ettei käikki huomio ole vain hänen. Minkään näköistä mustasukkaisuutta ei ole ollut