kun kuolo korjais

joitain muita.

Jotkun /hyvin monetkin) on masentuneita - mutta sen lisäksi ne saattaa olla liikuntavammaisia tai jotain. Sinulla on jalat?

Ota yhteyttä Punainen risti tms. Niillä kyllä on autettavia. Tai vaikka läheisen sairaalan vanhuksia voi käydä lykkäilemässä. Lupaan, että heitä ei liikaa ulos viedä?

jokin tieto tuonpuoleisesta. Vaikka elämme materiaalisen maailman ehdoilla, kaikki ei pääty tähän. On paha, jos yksin haudot noita ajatuksia. Sinulla täytyy olla tukiryhmä ei pelkästään lääkehoitoa. Olin jokin aika sitten perheen tyttären hautajaisissa. Vanhemmat ovat selvinneet pahimmasta. Perheen äidin lisäksi minä aavistin tai sain näyn tulevasta kuolemantapauksesta. En sitä uskonut enne kuin viikon päästä. Näin tapauksen siten kuin tapahtui ja hän käveli valoon. Lukemattomilla ihmisillä on vastaavia kokemuksia.
Mutta sinun on haettava itsellesi tukea lenemmän. Et saa hautoa itsemurhaa.

Jokaisen elämä on arvokas, niin sinunkin. Olet tärkeä!

Oman lapsen poismeno on kaikista raskainta, mitä elämä voi eteen tuoda. Sen surun läpikäyminen on todella raskas prosessi eikä se suru välttämättä poistu koskaan. Raskaille tunteille pitää varata aikaa, antaa mielen työstää.

Onneksi se tieto saattaa lohduttaa, että vaikka se suru on lopun elämän läsnä, se muuttaa muotoaan. Jossain vaiheessa se ei revi niin syvältä, asian hyväksyy jollain tasolla tapahtuneeksi jonka jälkeen on arjen jatkuttava.
Et saa ajatella, että ainoa vaihtoehto sinulle olisi itsemurha. Jos sinä menisit pois, sinua jäisi suremaan muut perheenjäsenet ja läheiset, heillä olisi sen päätöksesi myötä toinekin hirveä menetys elämässään. Juuri sinä olet tärkeä heille ja he sinulle, elämä on arvokasta suruineenkin.

Älä kiirehdi surusta toipumisen kanssa, vaan anna elämän hoitaa ja tasottaa tunteita.
Varmaan tuntuu kovin turhalle sanoa, mutta sanonpa kuitenkin, että kohtalontovereita löytyy. Et ole yksin tällaisen suuren surun kanssa painiessasi, on muitakin lapsensa menettäneitä.

Etsi asuinpaikkaasi lähellä oleva sururyhmä, jossa on kohtalontovereita. Muistaakseni ainakin seurakunnilla on jotain tällaista toimintaa.
Sielä voit puhua asiasta, surusta ja tuskasta niin että muut ymmärtävät sanan puolikkaastakin mitkä tunnelataukset asiaan sisältyy.

Nämä sururyhmien tapaamiset voivat olla todella puhdistavia, rankkoja tapaamisia, mutta sen jälkeen huomaa pian että sen surun ulkopuolella on myös se normaali arki josta saa itselleen voimia.

Anna surulle oma aikansa, mutta anna itsellesi myös lupa elää arkeakin niin, että et joka hetki ajattele menetystäsi.
Pienin askelin tämäkin malli toimii lopulta.

Lähetän sylikaupalla voimia ja tukea, kyllä sinä selviät.